Disney Klassikot 50: Kaksin Karkuteilä

Disneyn 50. klassikko Tangled ei herättänyt minussa julkaisuaikanaan mitään mielenkiinnon rippeitä. Heti ensimmäiset julkaistut kuvat eivät innostaneet ja nimi Tangled kanssa vähän hämäsi, olin kuitekin ymmärtänyt että tarina on Rapunzel satu, miksei leffan nimi sitten ole Rapunzel? Myönnän, että minulla oli valtavat ennakkoluulot elokuvaa kohtaan, sillä Rapunzel on yksi lapsuuteni suosikkitarinoita ja tullut niin yllättävästä paikasta minule tärkeäksi kuin Barbie lehdestä. Oisiko ollut kesän 1997 Barbie lehdessä, kun oli kolmeosainen Rapunzel tarna johon tykästyin valtavasti. Rapunzel Barbienuken sain jouluna ja muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyi Barbie Tähkäpää elokuva, joka kanssa oli tärkeä. Näihin tuntemuksiin Disneyn Rapunzel Tangled ei kohdistunut lainkaan. Kolmesti olen elokuvan katsonut ja inhoni ei ole laantunut, elokuva vain on huono ja nyt vielä enemmän olen huomannut miksi.

Mainosjuliste

Kaukaisessa Coronan valtakunnassa Kuningas ja Kuningatar toivoivat lasta. Kuningatar sairastuu ennen synnytystä ja Kuningas etsii taikakukan, jolla saa Kuningattaren parantumaan. Taikakukka auttaa nuorentumaan, jos siihen koskee samalla kun laulaa. Tällä keinolla noita Gothel on pysynyt vuosisatoja hengissä ja nyt kun kukka on mennyt, noita tarvtsee uuden amuletin. Hän varstaa vastasyntyneen kuninkaallisen tyttären, jonka hiuksiin taika on siirtynyt. Kuningatar ja Kuningas itkevät ja lähettävät lapsensa syntymäpäivänä lyhtyja taivaalle, samaan aikaan kun pikkuneiti ja Gothel elelevät kaukaisessa tornissa. Tähkäpää ei muista vanhemmistaan mitään, vaan pitää Gothelia äitinä eikä tiedosta hiustensa salaisuutta. Ne kimmeltävät valoa kun tämä laulaa, ei muuta. Gothel harjaa Tähkäpään hiuksia ja pitää itsensä näin nuorena. Jos Tähkäpään tukkaa leikkaa, taika ei toimi ja hius muuttuu ruskeaksi. Tähkän tukka kasvaa vuosi vuodelta ja kun likka on lähes täysi-ikäinen, kutreilla on pituutta lähes 20 metriä. Tähkis haluaisi edes kerran päästä tornista pois johon on ollut lukittuna, ainoana kaverina kameleontti Pascal. Gothel on manipuloinut Tähkäpäätä, että ihmiset ja ulkomaalma ovat vaarallisia ja että tornissa on turvallista elää. Tähkäpää katsoo ikkunasta joka vuosi syntymäpäivänään lyhtyshowta, joka tulee läheisestä valtakunnasta. Hän kokee, että lyhdyt jotenkin on osoitettu hänelle ja hänen suurin haaveesa on päästä katsomaan lyhtyjä lähempää.

Kun monta vuotta on neljän seinän sisällä, niin kyllähän siitä sekopaiäseksi tulee. Viimen Tähkäpää kehtaa huijata äitiään ja houkuttelee hänet retkelle tuomaan tälle itse tehtyä maalia synttärilahjaksi. Kun äiti on poissa, Tähkis viimein aikoo mennä ulos! Sattmalta samana päivänä huijari ja keikari Flynn Rider on varastanut palatsista kruunun ja pakenee sattumalta Tähkäpään tornille. Hän kiipeää sisään turvaan ja tapaa pitkäkiekuraisen likan. Tähkis hakkaa ukkoa paistinpannulla ja tappelua ja erimielisyyksiä on luvassa, mutta sopuun päästään. Tähkis piilottaa kruunun ja lupaa antaa sen takaisin Riderille, sillä eholla että tämä näyttää hänelle lyhdyt. Yhdessä siis lähdetään "Kaksin Karkuteille" ja Tähkäpää saa tökkiä varpaansa ruohoon ja veteen. Panikoidaan mitä äiti sanoisi ja seuraavalla hetkellä ei välitetä. "Seikkailuja" koetaan, eli käydään lähibaarissa, juostaan vartioita karkuun ja hengaillaan toreilla. Illalla yhdessä lähetään veneelle ja lähetetään lyhty matkaan ja ihaillaan niitä. Siinä kanssa kaksikko pikkasen pihkaantuu ja Flynn uskaltaa myös avautua, kuten Tähkäpääkin. Äiti on kuitekin rannalla vastassa ja Tähkäpää päätyy kotiin, kun Flynn Rider taasen linnaan.

Flynn on saanut panusta päähänsä

 Omassa tornissa Tähkäpäälle kuin salaman lailla avautuu vihdoin kuka hän on. Äitin kanssa tästä tulee iso riita, joka huipentuu onneksi prinssin väliintuloon. Kapakassa istujat ja yksi vartijoiden heppa on Flynn Riderin puolella ja hän pääsee pelastamaan ihastuksensa. Kun Gothel haavottaa Rideria, Tähkpää haluaa auttaa. Hän lupaa äidillen olla aina hänen taikavoimansa, jos vaan saa auttaa Flynn Riderin eloon. Äitihän ei ajatuksesta tykkää, eikä Flynkään. Hän katkaisee Tähkäpään hiukset ja 400-vuotias mummurainen tiphtaa tornista tomuksi. Tähkäpäätä itkettää, nyt hänen elämänsä ensimmäimen ja ainoa mies kuolee. Tosin, taikahan ei ole pelkästään Tähkäpään hiuksissa, vaan myös kyynelissä ja niiden avulla Flynn parantuu. Ja loppu hyvin kaikki hyvin, yhdessä palatsiin ja vanehmmat on iloisa ja kuningaskunta on iloinen ja Flynn varsnkin on iloinen kun saa nyt helpon elämän. Varmaan suurin osa katsojistakin on iloisia.

Vaan en minä, tästä nimittäin puuttuu se kaikki taikuus ja dramaattisuus mitä itse Rapunzel tarinassa pidän. Muutenkin minua ärsyttä tämä tarina ja varsinkin väkisin väännetty suomenkielinen nimi ja hamojen nimet. Naisen nimi on käännetty Tähkäpää ja muita nimiä ei. Miksi? Tähkäpää ja Flynn, kuulostaa niin tyhmältä. Olisi pitänyt nimen edes Rapunzelina tai sitten Flynnille keksinyt jonkun suomenkielisen vastineen. Myös nimi Tangled tuo minulle mieleen vaan jonkun spagetin ja Kaksin Karkutellä on vielä pöljempi. Eikö elokuva nimi vain voinut olla Rapunzel? Siinä oisi ollut jo jotan. Mikään hahmo ei minua erityisesti kiinnosta, ei innosta, enkä tykkää. Personat ovat olemattomia. Flynnista on yritettty tehdä joku ihme keikari ja varas, hei Aladdin on tehty jo! Aladdinissa sentään oli jotain sympatiaa, Flynnista en sitä löydä. Tähkäpää on ylipirteä ja vähäväliä ahdistunut teemisistän ja lähes täydellinen hahmo pikkutytöille, ilman mitään särmää. Kuningas ja Kunigatar ei sano muutamaa sanaa enempää, Pascal on täysin turha sidekick ja se ihme hevonen on kuin kapinen koira. Jos halutaan hahmon käyttäytyvän kuin koira, miksei siitä tehty koiraa? Sama ongelma on myös Frozenin porolla.

Tähkäpään torni

Gothel on hahmoista ainoa, jossa on sitä jotain, mutta hän muistuttaa jopa häiritsevän paljon Frolloa. Mistä päästäänkin leffan suurimpaan ongelmaan, eli siihen että tämä tarinan alkuasetelma muistuttaa aivan liikaa Notre Damen Kellonsoittajaa. Ei siinä, alkuperäisessä Rapunzelissa noita kanssa vangitsee tytön torniin, josta hän ei saa poistua. Minun lukemssa tarinoissani Rapunzel ei kuitenkaan kärsi tornista, eikä haaveile muusta kuin että saisi tutustua muihin ihmisiin. Hän ei kuitenkaan uhmaa missään vaiheessa äitiään, vaan prinssi kiipeää Torniin, kun näkee Rapunzelin ikkunasta ja salamarakastuminen on syy, miksi tyttö haluaa paeta. Kaksin Karkuteillä tarina taas muistuttaa hyvin paljon Notre Damen kellonsoittajan alkuasetelmaa, kun Frollo haluaa väkisin pitää Quasimodon piilossa jonkun syyn (syyllisyyden) takia, kuten Gothel taian takia. Sekä Tähkis että Quasimodo haluavat uhmata tätä käskyä, kun haluat olla osallisena juhliin; Quasi Houkkien juhlan ja Tähkäpää lyhtyjuhlan. Tämä asetelma tuntui jopa liian kopioidulta ja sai minut näkemään punaista viimeisellä katsomiskerralla!

Taikakukka nuorentaa, pah sanon minä

Tulipahan tuossa katsottua vielä leffan ekstramateriaalit ja poistetuissa kohtauksssa oli se kohta, mitä minä elokuvan alulta myös odotin. Elokuvahan alkaa jollain sepityksellä aurngon kyyneleestä, josta kasvaa kukka, jota Gothel aina käyttää nuortuakseen. Kukka vietiin Kuningattarelle, että hän paranee ja siksi Gothelin täytyy varastaa lapsi. Tässä jo itsessän ei minusta ole logiikkaa. Oikea noitahan ei antaisi kenenkään ottaa hänen taikakukkaansa. Poistetussa alussa taasen näytettiin että Gothel noidalla kasvaa pihallaan kukka, jonka voimia hän käyttää ja Kuningas varastaa kukan, että saisi Kuningattarensa paranemaan. Noitahan ei varasta vauvaa pelkästään taian takia, vaan myös kostoksi siitä, että hänen pihallaan on käyty varkaissa ja hänen ylpeyttään on näin loukattu. Tämä tarinan alku on myös minun Barbielehti Rapunzelissani, vaikka varastettava kukka ei ollutkaa mikään taikakukka, vaan herkullinen syötävä. Jos tämä alku olisi elokuassa, se kunnioittoittaisi alkuperistä tarinaa paremin ja antaisi noidalle paremman motivaation ja myötätunnon tekoonsa ja nostattaisi kanssa teon vakavuuden merkitystä. Mutta kun ei niin ei, sen sijaan laitettiin joku typerä hömpötys auringon pisarasta, jonka merkitystä minä en lainkaan tajunnut.

Vielä sananen Suomen huonoimmasta dubbauksesta. Valitettavasti Pekka Lehtosaari ei ole enään vuosiin ohjannut Disneyklassikoiden dubbauksia, sillä hänen käsissään tämä olis voinut onnistuakkin. Näyttelijä Maria Ylipää osaa näytellä ja hänen roolinsa Tähkäpäänä on ihan okei; ei mieleenjäävä, muttei kehnokaan. Sen sijaan haluan kysyä kuka idiootti keksi otta Flynn Riderin ääneksi laulaja Lauri Tähkän? Olen kuullut tämmöisen torian, että ääninäyttelijät valittiin pelkästän nimien perusteella (Maria YliPÄÄ, Lauri TÄHKÄ = Tähkäpää). Aluksikkin, jos ihmisellä on muutenkin kelvoton puhe ääni ja sitä paskempi lauluääni niin hänen ei missään nimessä pidä antaa ääntäsnä animaatiohahmolle ja toiseksi, suomessa on aivan mielettömästi miesnäyttelijöitä, eikö roolia olisi voinut antaa jollekkin miesnäyttelijälle, jotka sentään osaavat hommansa, eikä umpipaskalle laulajalle? 

Disney Klassikot 49: Prinsessa Ja Sammakko

Disney pätti tietokoneanimaatioiden jälkeen vielä kerran palata vanhojen kunnon käsinpiirrettyjen pariin ja vielä vanhanhanaikaisella prinessa-aiheella. Prinsessa ja Sammakko näytti trailereissa ihan kivalta ja käsinpiirretyn animaation takia minä ja siskoni olimme ihan innoissaan, että nyt tulee hyvä kunnon Disneypiiretty. Leffateatterista poistuttuani olin kuitenkin jotenkin pettynyt, leffa ei pystynyt lunastamaan silloin niitä odotuksia. Kävimme katsomassa aikoinaan elokuvan suomeksi (ei Oulussa tainnut edes originaalia versiota pyöriä) ja tämä on varmasti yksi syy, miksi elokuva ei toiminut niin hyvin. Olen Prinsessa ja Sammakon katsonut ehkä neliästi tuon elokuvateatterikerran jälkeen ja nyt viimeisellä katsomiskerralla kun katsoin englanniksi, täytyy myöntää että elokuva toimii aika hyvin. Vika siis tällä kertaa on ollut ääniraidassa miksi leffasta en ollut pitänyt. Enkä yhtään ihmetele, sillä Naveenin ääninäyttleijä Reino Nordin on Suomen paskimpia näyttelijöitä.

Elokuvan juliste

New Orleans, joskus aikoja sitten. Kaksi ystävystä, Tiana ja Charlotte kuuntelee äitin kertomaa iltasatua Sammakkoprinssistä. Tiana toteaa, ettei hän ikinä suutelisi sammakkoa, Charlotte voisi niin tehdäkkin. Hän on hemmoteltu mukula, joka haveilee omasta prinssistä. Mutta vaikka Charlotte onkin hemoteltu isänsä puoleta tyystin, hän välittää ystävästään Tiansta, vaikka he ovatkin eri kastia. Tianan perhe on perinteisiä työläisiä: äiti ompelee ja isä kokkaa ja haaveilee omasta ravintolasta. Tiana jakaa isänsä haaveen ja toivoo että he yhdessä perustavat ravintolan, jossa tehdään maailman parasta gumboa. Ajan saatossa isä kuitekin menehtyy ja Tiana tekee kahta työtä yhtäaikaa, että saa kerrytettyä rahaa omaan ravintolaan.

Eräänä päivänä Maladonian valtakunnan prinssi Naveen saapuu kaupunkiin palvelijansa Lawrencen kanssa. Charlotte on valmistautunut prinssn tuloon ja hänen iskemiseen. Niinpä hän on pyytänyt isukkiansa järjestämään juhlat, johon prinssi on kutsuttu. Ennen juhlia Naveen ja Lawrence tömäävät paikalliseen poppamieheen, voodoo-tohtori Facilieriin, joka tietää heidän salaiset toiveensa. Naveen haluaa helppoa elämää, Lawrence kostoa siitä, että koko elämänsä ajan häntä on kyyytetty. Niimpä voodoo Varjomies muuttaa Naveenin sammakoksi ja Lawrencen Naveniksi. Kun Naven nai rikkaan muijan, hän saa mukavat rahat käyttöönsä helppoon elämään. Oikea Naven taasen muuttuu ihmiseksi, kun saa prinsessalta suudelman. Näinä hahmoina matkalaiset saapuu juhliin. Charlotte tanssii inoissaan Navenin kanssa, mutta Tiana on juhlissa ahdistunut. Vaikka hänelle luvattiin, niin hän ei saakkaan unelmiensa kiinteistöä ravintolalleen, sillä omistajat saivat paremman tarjouksen. Hän saa vielä päälle leipomanssa leivokset ja lähtee itkien sisälle. Charlotte valitsee Tianalle upean prinsessapuvun ja menee itse jatkamaan juhlia. Silloin Tiana vaipuu epätoivoon, hän toivoo toivumustähdeltä itselleen muutosta, samalla tavoin kuin Charlotte toivoi prinssiä.

Tiana töissä

Jotan tapahtuukin, paikalle saapuu sammakko toivoien suukkoa. Tiana on lähes shokissa, mutta auttaa sammakkoa. Jos sammakosta tulee prinssi, hän ostaisi Tianalle ravintolan. Ainoa ongelma on siinä, ettei Tiana ole prinsessa ja siksi suukosta hän muuttuu myös itse sammakoksi. Yhdessä he joutuvat pakenemaan juhlissa ollutta koiraa ja löytävät itsensä suolta. Siellä alkaa välien selvittely ja molempien tahdon suunta. Tedään dili: Tiana auttaa Navenia menemää Charlotten kanssa naimisiin, jos Naven auttaa Tianaa saamaan oman ravintolan. Mutta ensin täytyy muuttua ihmiseksi, miten? Suolla he tapaavat jazzahtavan alligaattori Louisin, joka kertoo että poppamamma Mama Oodie voi heitä auttaa. Louis ei osaa Mama Oodien luo, vaikka luulee niin. He onneksi kohtaavat matkalla tulikärpäsen Rayn, josta tulee heidän oppaansa. Matkalla kohdataan hassut samakonmetsästäjät ja kokataan Gumboa, sekä kuullaan kuinka Ray on rakastunut Tianan toivomustähteen, ristien hänet Evangelineksi. Mama Oodien luona saadaan keinot muuttua ihmiseksi, Tianan ja Navenin täytyy vaan selvittää itselleen mitä he oikeasti tahtovat, ei tarvitsevat. Paluumatkalla New Orleansiin mennään jokilaivan kyydillä, jossa Naveen ja Tiana ovat selkeyttneet tunteensa. Molemmat ovat rakastuneet toisiinsa toistensa tietämättä. Mutta miten Naven voi suudella Charlottea, jos hän on kerran rakastunut Tianaan?

Charloten meikit levii

New Orleansissa tapahtuu paljon tällä välin. Lawrence on Navenin valepuvussa iskenyt Charloten ja kosinutkin. Voodoomiehen antama amuletti ei kuitenkan pidä Lawrencea Navenina, sillä Navenin veri on amuletista lopussa. Voodoo-tohtori tarvitsee henkimaailman apua ja saakin sitä. Henkien tehtävä on tuoda Naven elävänä hänelle ja se onnistuukin. Jättmäisessä paraatissa hääkakun päällä Charlotte on jo sanomassa kyllä feikki Naveenille, mutta häät keskeytyy kun Ray auttaa Naven sammakon ulos ja amuletti saadaan pois Lawrencen kaulasta. Häät jävät kesken, kun Lawrence pakenee. Tiana näkee vain Navenin ja Cahrloten hääkakun päälle ja itkee suruunsa, hän luulee Navenin pettäneen hänet. Lopputaistelu käydään hautausmaalla. Tianalla on voodokoru hallussaan ja Facilier koittaa käännyttää hänet. Facilier saisi helposti luotua Tianalle oman ravintolan tuosta vain. Tiana ei tähän suostu, vaan murskaa korun ja henkiolennot vievät poppatohtorimme takaksin vodoo-maailmaan, jolle hän on niin paljon velkaa. Naven ja Tiana löytävät toisensa sammakkoina ja saavat selvitettyä välinsä. Charlotte, vaikka onkin pilalle hemmoteltu, yrittää auttaa molemmat ihmisiksi suutelemalla Navenia, siinä onnistmatta. Aika on mennyt jo ohi. Facilier tapellessaan Tianan kanssa koruista astui Ray kärpäsen päälle ja Ray on huonossa kunnossa. Hänen viimeinen henkäyksensä ja katseensa on osoitettu hänen suurele rakkaudelleen, Evangelinelle. Tiana, Naveen ja Luis menevät takaisin rämeelle, jossa ison tulikärpäslauman kanssa pidetään Raylle todeliset hatajaiset. Kun Rayn jäännös ajelehtii lehdellä pois, toivomustähden viereen syttyy uusi tähti.

Ray pääsee Evangelinen luokse

Naven ja Tiana ovat sammakoita ja rakastuneita toisiinsa. Mama Oodie pitää heille häät ja kun on aika suudella morsianta, tapahtuu ihme. Molemmat muuttuvat ihmisiksi, Naveen suuteli itselleen prinsessan. Pariskunta ostaa Louisin uhittelun avulla haluamansa kiinteistön ja kunnostaa sen ravintolaksi. Tiana on omistaja ja päkokki, Naveen tarjoilija ja viihdyttäjä. Myös Luis saa soitaa raflassa Jazzia ja Charlotte tanssittaa Navenin pikkuveljeä, onhan tämäkin kuninkaallinen, tosin aivan liian nuori vielä.

Prinsessa ja Sammakossa on paljon hyvää ja se tuo mieleen vanhat kunon Disneyn klassikot. Ensimmäisenä mainitten piirrosjäljen, jonka venyvyydestä ja persoonallisista hahmoista tulee ihan mieleen vanhat kunon Aku ja Mikki lyhärit. Pidän siitä, että kun karrikoidaan animaatiollisesti hahmoja, niin sitä sitte tehdään kunnolla. Animaatiojälki on tarpeeksi sulavaa ja hahmot on oikeasti piirretty mukavan fleximaallisiksi. Hahmojen ei ole tarkoitustaan olla realistisia, vaan animaation taikaa on käytetty rutkasti ja huolella. Taustat ovt todella kauniita ja pidän siitä, että animaatioon on sekoitettu Mary Blair tyylittelyä, varsinkin Tianan haavejakoissa. Se tasapanottaa animaatiota ja korostaa unenomaisuutta. Animaatiollisesti Prinsessa ja Sammakossa ei ole siis mitään vikaa. Elokuva on renesanssityyliin muskaali ja kunnon lauluja on mukana, ehkä liikaakin. Ihan muutama kappale jää mieleeni ja yhdessä kohdalla lauluja tuntuu olevan liikaa. Vähän on taas tuntunut siltä, että laitetaan lauluja mukaan, koska voidaan. Tämä taktiikka ei ole ikinä hyväksi. Pidän ensimmäisestä New Orleans laulusta kovasti ja Rayn Evangeline rakkauslaulusta.

Ovet auki henkimaailmaan

Hahmot toimivat hyvin tässä elokuvassa ja varsinkin Charlotte. Heti alussa hänestä annetaan kuva hemottelusta pikkuprinsessasta, mutta hänellä on kuitenkin sydän paikallaan. Muutenkin Charlotten luonne ja hahmon lapsenmielinen innokkuus on tarttuvaa ja Charlotte on kyllä varmasti lempihahmoni tässä elokuvassa. Tiana on taasen järkiperäisempi ja enemmän jalat maassa, mitä Charlotte. Osittain myös kyynisempi. Tianalla on järkevät haaveet, mutta hän osaa myös olla kylmä. Hän ei ihan heti ymmärrä, mitä Mama Oodie takoittaa sillä, että tarvitsemisen ja halun välillä on eroa. Naven taasen elokuvassa kasvaa eniten, alussa hän on helpon elämän haluama helppoheikki, loppuapäin hän huomaa tarvitsemansa myös jotain suuntaa itselleen. Loppujen lopuksi vaikka leffan pahis on Voodovarjomies, niin onko sittenkään? Yhtä paljon Navenin palvelija Lawrence on syyllinen, kun lähtee leikkiin mukaan. Lawrence on klalssinen "hovimestari on syyllinen" tyyppi, joka ei saa kovin pahaa kosta teoistaan. Voodoomies Feliceway on todella erikoinen heppu taikakeinojensa kanssa. Vaikka hän on yksiulotteinen, niin hänen hahmossaan on karismaa ja rutkasti kiehtovuutta. Elokuvan inhokkihahmo on Louis, sillä tämä Jazzahtava alligaattori elokuvan sidecikc hahmona on aika tylsä. Ray kärpänen on mielenkiintoisempi, sillä hänessä on mukana elämäntuomaa viisautta ja paljon tunnetta.

Pussasit sitte itelles prinsessan häh

Pari viittausta animaatiotyylin lisäksi löysin vanhoihin kalssikoihin. Viimeisessä paraatissa on prinssi Tritonin pää Pienestä Merenneidosta ja kun Loius ekaa kertaa esittää Mama Oodieta, hän tekee täysin samanalaisen eleenn naamailmeen, mitä Matami Mimmi Mieka Kivessä elokuvassa. Oletin heti, että se on viittaus siihen, että Mama Oodien temput ovat yhtä kieroja, mitä Matami Mimmillä. Leffa tosiaankin toimii tällä katselukerralla ja vähän ihmetteinkin, miksi tätä olen pitänyt kaikki nämä vuodet niin huonona. Vaikka elokuvan keskikohta, eli rämeellä olo on hidastempoista ja siellä on liikaa tylsiä lauluja, niin tarinan todella hyvä alku ja koostava loppu kasaa kaiken hyvin yhteen. Leffassa pahinta on sen suomidubbaus, joka on epäonnistnut täysin. Se onkin ainoa, mistä tämän erottaa, ettei ole 90-luvun renesanssielokuva. Eli katsokaa ihmiset Prinsessa ja Sammakko englanniksi.

Aika Jonka Sain

Tuukka Temosen Teit Meistä Kauniin oli kyseisen vuoden elokuvatapaus ja hänen Valmentajansa katsoin myös telkkarista, tosin se ei ollut mistään kotoisin. En ole pararatsastaja Jaana Kivimäestä ikinä kuullutkaan, mutta leffan lyhyen synopsiksen ja trailerin fiiliksen takia halusin ehdottomasti tämän nähdä. Vihdoinkin oli leffateatteriin tulossa rehdisti suomalinen leffa, jossa on kotimaisen leffan tuntu. Aika Jonka Sain ehti pyörimään leffassa vain muutaman päivän, ennen kuin korona sulki leffateatterit. Harmitti niin vietävästi, kun en tätä ehtinyt käydä katsomassa vaikka kehuja muilta katosjilta elokuvasta olin ehtinyt kuulemaan. Onneksi elokuva pääsee takaisin leffaeatterikierrokselle, sillä tämä on ehdottomasti valkokankaan arvoinen elokuva, pikku vioistaan huolimatta.

Elokuvajuliste

Kivimäen Jaana on oikia hevostyttö, joka asuu landella kahden tyttären ja mielipuolen ukkonsa kanssa. Tytöille on  kotona "seikkailureput" valmiina, eli jos evakkoon tarvii isin takia lähtiä niin tytöt ovat siihen henkisesti valmistautunut. Mies Marko on mustasukkainen ja täys skitso, joka antaa emännälle raippaa, eikä tämä selvästikkään ole eka kerta. Jaana antaa kaiken tapahtua, hän antaa Markolle anteeksi heti, eikä halua nähdä tämän virheitä. Jaana on kaljakuppilassa töissä, jossa häneen ihastuu Jaffa mies (nimi tulee siitä, että hän tuo Jaffaa). Äiti on Jaanalle tärkeä, kuten myös paras kaveri Marjut, joka toki myös ratsastaa ja heidän valmentajansa André. Heppakisoihin Jaana lähteekin Andrén ja Marjutin kanssa, josta jo trailerissa nähty onnettmuus tapahtuu. Kun Jaana on avaamassa hevosautosta takaovea, hän tipahtaa ja painava ovilevy osuu häneen. Jaanan selkäranka murtuu, eikä hän enää koskaan kävele.

Tulee pitkä episodi, jossa kuvataan Jaaan sairaalassa oloa. Alussa Jaana ei voi käsittää tilannettaan. Hän pissaa tahattomasti alleen ja koittaa hirttäytyä sairaala sänkyyn ja hakkaa jalkojaan. Hän myös vittuilee sairaalapsykologille, vaikka heistä myöhemmin tulee läheiset. Jossain vaiheessa Jaana ilmeisesti pääsee sairaalasta kuntoituslaitoksen puolelle, mutta tämä siirtymä meni minulta vähän ohi. Hänelle on onnettomuuden jälkeen todettu masennus, mikä ei kuvastu tässä vaiheessa katsojalle, vaan Jaana kokee onnen hetkiä, kun oppii itse liikkumaan pyörätuolilla ja jopa nousta fyssarin luona "seisomaan". Myös psykologin kanssa juttelu auttaa. Tietty Jaanaa harmittaa kun omat tytöt ei ole kiinnostunut hänen kuulumisistaan, se onkin yksi harvoja kohtia joissa Jaanan masenusta näytetään.
Vuoden parantolassa oltuaan Jaana pääsee kotiin ja Marko on ehdottanut itseään hänen omaishoitajakseen. Tosin Markohan ei niitä hommia tee, vaan lähtee samantien pimeille keikoilleen. Tyttöjen oltua mummolassa Marko jopa telkeää Jaanan pyykkihuoneeseen, eikä ressu olisi päässyt sieltä pois ilman Marjutin apua. Ei Jaana pääse kotoa muutenkaan lainkaan ulos, sillä talon edessä on portaat, eikä hänellä ole liuskaa. Markohan ei sellaisia tee, vaan pelkkiä hämärähommia. Ne saakin Jaanalle riittää ja hän käräyttää miehensä poliisille. Jaana käy yhä enemmän Marjutin ja Andréin kanssa tallilla ja lopulta innostuu itsekin ajtuksesta pararatsastamisesta. Ensmmäinen kerta ei onnistu, Jaana pelkää niin kovin ja tunnetusti hevonen aistii pelon. Jaana, Marjut ja Andréi lähtevät raveihin ja siellä on vanha tuttu Jaffa mies paikalla. Hän ihan selkeälsti flirttaa Jaanan kanssa, jota ei kiinnosta. Jaffa mies Teppo tulee kuitekin käymään, mutta Jaana teeskentelee ettei ole kotona. Yöllä Jaana herää ihme ääniin ja pihalla huomaa, että joku on tehnyt hänelle liuskan. Jaana aavistaa Tepon olleen asialla ja lähtee pyörätuolilla hänen peränsä.

Jaana sairaalassa

Leffan selvästi paras osuus on Jaanan ja Tepon tapaaminen yösateessa. Jaana  pitää koskettavan ja rehellisen monologin, jossa avautuu kunnolla. Miksi sinä teit liuskan? Haluatko auttaa vai olla ystävällinen? Miksi väität että tykkäät musta kun oon rampa, masentunut ja loppuelämäni pyörätuolissa? Jolla on lapsia ja hullu exä? Ottaisitko elätettäväksi tämmöisen taakan? Teppo todistaa, että on oikeasti joskus hakenut lehden seurapalstalla tupakoivaa hevosnaista ja hän kantaa Jaanan kotiinsa. Heidän ihastumisensa ja rakastelukohtauksensa on jotain niin kaunista, mitä en ole kotimaisisa leffoissa nähnyt. Täynnä kauneutta, herkkyyttä ja hellyyttä. Taustalla soiva Dingon Jokainen Aamu sopi kohtaukseen erinomaisesti. Leffa päättyykin kauniisti, Jaana saa Tepon, lapset hyväksyy Tepon ja Teppo tekee ja kannustaa, että Jaana uskaltaa nousta ratsaille ja voittaa karsinnat ja pääsee osallistumaan paraolympialaisiin. Kyllä Markokin Jaanasta välitti, sillä vankilassa kanava ei vaihdeta, kun oma exä näkyy kilpailemassa.

Jotekin minusta tuntuu, että viime vuosian suomalaiset elokuvat ovat hakeneet tyyliä muualta maailmalta, varsinkin komediakäsikirjoituksissa. Elokuvista on puuttunut sellainen suomalainen henki ja se on juttu, mistä tässä leffassa pidän. Siinä on kotimaisuuden tuntu. Leffa perustuu siis Jaana Kivimäen tositarinaa, joka ei ole minulle tuttu. Trailerissa kun jo näyteään Jaanan loukkaantuminen, niin katsojana olettaisi että se tapahtuu aivan elokuvan alussa. Se kuitekin on leffassa kuitekin pikkuisen pidemmällä, joten siksi se ei tunnu niin isolta käännekohdalta dramaturgisesti, mitä sen pitäisi. Tästä päästäänkin elokuvan suurmpaan ongelmaan. On kohtauksia kohtausten perän, jotka vievät juonta eteenpäin, mutta niiden väliset tapahtumat puuttuvat, aika. Se kuuluisa Aika Joka Saatiin. Katsomiskokemus tuntuu vähän tunkkaiselta, sillä ajan kuumista ei näytetä muuta kuin pihan vuodenajan muutoksilla ja repliikeillä "Olet ollut täällä nyt vuoden". Se ei kerro katsojalle yhtään siitä kasvusta, mitä sen ajan saatossa on tapahtunut. Kun Jaana loukkaantuu, hänellä on selvästi vakava masennus (jota hyvin itsemurhayritys kuvastaa), mutta sen paraneminen jätetään pitkälti näyttämättä ja masennukseen viitatan vasta kun pidetään rakkauspuhetta Tepolle. Rakkaus hevosiin ja ratsastus ovat iso osa elokuvaa ja varmaan on haettu sitä takaa, että se on leffan pääjuoni ja kaikki muut sivujuonia. Oikeastihan se on täysin päinvastoin. Hevosmaailma ja ratsastus on vain lokaatio, minkä sisällä itse tarina tapahtuu. Jaanan loukkaantuminen on itseasiassa hyvä asia, sillä sitä kautta hän kasvaa ihmisenä niin, että pääsee ulos kamalasta parisuhteesta ja uskaltaa ottaa uuden vastaan. Siitähän tämä elokuva oikeasti kertoo.

Tuukka Temosen ohjauskesta tämä ei ole yhtä hyvä kuin Teit Meisä Kauniin, mutta kuitenkin pirun paljon parempi, kuin tylsä Valmentaja. Tämä leffa herättää tunteita ja ajatuksia. En minä ainakaan ole vonut kuvitellakkaan, millaista pyörätuoliin joutuminen on. Varsnkin kohtaukset, jossa Jaana pissaa vahingossa alleen tai kun Jaana kirjaimellisesti konttaa kotiportaat alas, ovat hyvin vaikuttavia. Kuitenkin ohjaajalta on jäänyt tärkeä asia kuvaamatta, eli juurikin se ajan kuluminen välissä. Se olisi helpottanut tunkkaisuuta. Ratsastusjutuista taasen olisi osan voinut leikata pois. Minusta niitä oli ihan tarpeeksi, ehkä liikaakin. Olga Temonen näyttelee Jaanaa hyvin, varsinkin sitä sairaalssassa ja Tepon pihassa ollutta ahdistuneisuutta. Pilvi Hämäläinen Marjutina on aika mitäänsanomaton, samoin Mikael Rejström Andréina. Nämä Jaanan kaverit olivat aika paperinohuita, mutta tekivät tetävänsä; autoi päähahmoa tavoitteessaan. Andréista kanssa vissiin yritettiin Jaanaalle jotain isänkorviketta tehdä, sen pointtia en ihan ymmärtänyt. Jaana tosiaankin näki isästään jotain väkivaltaisia muistounia, joiden merkitys ei itselleni auennut.

Jaana ratsailla

Yksi inhokkimuusikkoni Sebastian Rejman näyttelee Markoa ja on sopivan vittumainen siinä. Ärsyynnytn muutenkin tyypin näkemisestä, niin kyllä tämä on ihan yhtä kuvottava. Teki oikein mieli huutaa Jaanalle sinne leffaan, että: "Jätä se äijä nyt saatana ja vähä äkkiä!" Ihan kamala. Miksei Jaana muuten itse lähtenyt evakkoon lapsien seikkailureppujen kanssa? Sitä olisin odottanut. Ja miten Jaana pystyikin katsomaan ukkoa nuinkin pitkään! En ymmärrä... Ville Myllyrinne taasen on Teppona aivan päinvastainen ja ai että kun tykkäsin. Hänestä on helppo pitää. Onnettomuus sai myös selvästi Jaanan silmät aukeamaan miesten suhteen. Hän on aikoinaan ihastunut Markon kovuuteen, itsevarmuuteen ja ulkonäköön. Nyt kun Jaana on itse tuolissa hänen arvonsa muuttuvat; turvallisuus, lempeys ja halaus ovat tärkämpiä. NIitä Teppo pystyy hänelle antamaan. Minua jäi myös se hämmentämään, mihin aikaan elokuva sijoittuu? Jaana asuu jossain andella, joten se voi olla nykypäivää, mutta heillä kaikilla oli tosiaankin vielä käytössä lankapuhelimet. Jos elokuva olisi nykypäivästä, niin kait he käyttäisivät kännyköitä ja pyörätuolissa olevalla olisi valmiina 112 sovellus kokoajan ladattuna.

Vaikka kohtauksien väliin ei tuntunut jäävän tarpeeksi ilmaa, niin pidin kovasti Aika Jonka Sain tarinasta ja tulen ehdottmasti hankkimaan tämän kotimaisten leffojeni kokoelmaan. Jotain hyvin tuttua kotimaisen leffan henkeä tässä on, mutta ihan uutena minulle tuli tämä termi seikkailureppu. Vaikka se omaan korvaan kuulostaa todella positiiviselta, lapsille se edustaa karkumatkaa jostain pahasta. Jaanan seikkailureppuna toimii pyörätuoli ja hevoset.

Disney Klassikot 48: Bolt

Disney klasskoiden tietokoneanimaatioit ei minua kiinnostaneet niin paljon, että olisin mennyt niitä kummemmin elokuvateatterihin katsomaan. Kun Bolt julkaistiin, niin en siihen kiinnittnyt mitään huomiota, tunnetusti kun olen kissaihmisiä. Boltin olen katsonut nyt tasan kahdesti, molemmat klassikkomaratonieni yhteydessä. Elokuvan olen kattonut enkuksi ja suomeksi ja Boltin kohdalla alkuperäinen ääniraita toimii paremmin.

Bolt juliste

Bolt on pikkuhauva löytäeläinkodissa, josta hänet adoptoi Penny. Penny ja Bolt ovat erottamattomat, aina paitsi öisn. Boltin täytyy asua aina illat ja yöt hyvinvarustetussa asuntovaunussa. Ai miksi? Koska Bolt pelastaa joka päivä Pennyn kanssa maailman. Tai niin hän luulee, sillä koko Boltin elämä on oikeasti yhtä realitysarjaa, jolla on mieletön määrä katsojia ja fanilaumaa. Penny on oikeasti ahdistunut: hän haluaisi tehdä Boltn kanssa kaikkea normaalia. Leikkiä puistossa ja niin edespäin. Tuottajat ei tähän suostu, jos Bolt saa tietää tekevänsä vain televisiota, hänen intensiteettinsä kameran kanssa katkeaa. Katsojaluvut ovat kuitenkin laskussa. Tv- kanavalta tulee käsky tehdä ohjelmasta draamallisempi ja mikä toisikaan enemmän draamaa, jos Penny kidnapattaisiin ja Boltin pitäsi pelastaa hänet. Bolt tietysti on ohjelmassaan superkoira, jolla on superhaukku ja laserkatse ja muita supersankarikykyjä. Ja Bolthan tietysti oikeasti kuvittelee omaavansa nämä kyvyt.

Bolt pentuna

Penny kidnapataan ohjelmassa ja Bolt on hädässä. Hänet viedään koppiinsa, jossa tämä on hätääntynyt. Miten Pennyn voi pelastaa? Kaksi kissaa tulee kattoikkunalle irvailemaan ja niiden kanssa tapellessaan Bolt pääsee pois asuntoautosta. Hän on ihan ihmeissään, missä on. Koko maailma näyttää ihan uudelta. Bolt tippuu vahingossa tutkiskellessaan paikkoja pahvilaatkkoon ja päätyy sillä toisele puolelle Amerikkaa. Siellä hän käyttää olemattomia supervoimiaan ja tutustuu mutkien kautta kujakatti Missuun ja ihmeellisessä kupalssa elävään hamsteri Raivoon. Missu lupaa auttaa Boltia ja Raivo, joka on kova Bolt fani, lähtee mukaan. Kolmikko tekee roadtripin Amerikan halki ja matkalla Bolt saa tajuta, että on vain ihan tavallinen koira ja kuulla omasta showstaan. Hän siltikin luulee Pennyn olevan vaarassa ja tahto Pennyn pelastamiseksi saa matkan jatkumaan. Missu kuvittelee, että Bolt on jo luopunut Pennystä ja siksi he eroavatkin Kaliforniassa. Raivo saa kuitenkin Missun pään kääntymään. Tv-studioille päästyään Bolt näkee karmeita, Penny halaa toista koiraa! (joka muuten on robotti). Bolt on jo kääntymässä pois, kun Missu kertoo todelisuuden, Pennyn on oikeasti ikävä Boltia. Studioille syntyy kamala tulipalo ja Penny on jätetty sisälle. Bolt ryntää pelastamaan tyttöään ja hän saa Pennyn suojaan. Ulos ei päästä, mutta Bolt toteuttaa oikean supervoimahaukun, joka kantautuu putkistja pitkin pihalle asti. Penny ja Bolt saadaan näin pelastettua ja Pennyt lopettaa koko sarjan teon. Vihdoin hän voi tehdä Boltin kanssa oikeita perhejuttuja ja Missu ja Raivo muuttavat heille kanssa.

Raivo, Bolt ja Missu

Boltia katsoessa tulee vähän liiankin selkeästi mieleen the Truman Show sekä Big Brother tv-ohjelma. Näiden päälle Bolt tv-sarja on rakennettu. Pakko myöntää, että tuo tv-sarja on tämän leffan kiinnostavinta antia. Kaikki hetket missä Bolt on kadulla Missun ja Raivon kanssa on vaan ylitsepääsemättömän tylsää. Sivuhahmoina on jotain hassuja puluja, joiden jutuille nauroin mutta se ei oikein riitä. Mitään tunnetta elokuvaan en saa, eikä se oikeastaan jaksa pahemmin kiinnostaa. Bolt on kuitenkin sellainen leffa, josta tulee ihan hyvälle mielelle. Se ei ole läheskään niin sekava kuin Robinsonin perhe, tai ahdistava kuin Karhuveljeni Koda, vaan ja ainoastaan aika mitäänsanomatn ja suht helposti unohdettava leffa. Koiraihmisenä voisin pitää tästä, mutta kun elokuvan ainoa kissa on itsekeskeinen ja huonosti animoitu MIssu niin ei, ei... Ihmishahmot on animoitu vähän liia aamupiirettymäisiksi ja Pennyn hahmossa on edes jotain tunneta mukana, mutta siltikään ei oikein, ei.

Haluaisin tavallaan pitää Boltista, sillä siinä on originaalia ideaa, mutta The Trumanshown kopiointi paistaa läpi. The Trumanshowssa ei vain näytetty miten pähenkilö ohjelman jälkeen oikein käsittelee kokemaansa ja tässä Bolt sitä taasen osittan käsittelee. Siltikään, kun hahmo ei jaksa kiinnostaa, niin se ei jaksa. Bolt itessään on animoitu hyvin ja leffan taustat on aika reaistiset, varsinkin pidän karavaanarialueen tyylistä ja ideasta. Leffan punainen kansi saa minut aina ajattelemaan, että elokuva olisi todella punasävytteinen, mitä se ei edes ole.  Muut hahmot vain eivät onnistu ja leffan musiikki ei yllä Disneyn mestariteosten tasolle, edes taustamusiikeiltaan. Jatkossakin tulen Boltin katsomaan vain Disneymaratonien yhteydessä.

Bolt pelasti Pennyn

Saariston Lasten Suuri Seikkailu

Viimeksi Saariston Lapsille Tapahtui, kun leikittiin merirosvoja. Nytten lähdetään matkalle, josta tuleekin Suuri Seikkailu. Katsoin elokuvan joskus lapsena nauhoitetulta videolta ja kyllä Merirosvoelokuvan jälkeen tämä on toiseksi paras Saariston Lapset elokuva. Tällä kertaa pääosassa on kirjaimellisesti saariston lapset, sillä Saltkråkanin aikuisia ei ole lähes lainkaan mukana. Alussa vilahtaa Pampulan porukat Nisse ja Mårta, sekä lopussa Pellen isosisar Malin, mutta parasta aikuista eli Melker Melkerssonia ei ole lainkaan mukana. Pari uutta aikuishahmoa tarinasta kyllä löytyy.

Saariston Lasten Suuren Seikkailun juliste

On kesäkuu ja Malin on saanut lapsen. Melker on lähtenyt kaupunkiin Malinia katsomaan ja sillä välin Melkerin nuorin poika Pelle ja Malinin esikoinen Ninni ovat lähdössä Greta-tädin luokse hoitoon Jänissaareen. Tietysti ystävät Pampula, Laivuri ja Stina lähtevät mukaan. Laiva vie heidät Jänissaareen, mutta Greta-täti ei olekaan kotona. Hän on jättänyt lapun, jossa kertoo loukanneen koipensa ja olevansa kaupungissa sairaalassa. Puhelin ei toimi ja Jänissaari ei ole laivan kulkualueella, sielä pysähdytään vain pyynnöstä. Ei auta muu kuin soutaa saarelta pois. Onneksi Greta on jättänyt heille paistin uuniin evääksi. Lapset ottavat Greta-tädin moottoriveneen, mutta bensiini loppuu kesken matkan. Ei auta muuta kuin airoa läheiselle saarelle. Siellä lapset majoittuvat aittaan, syövät paistia ja koittavat nukkua. Mutta hepäin eivät tiedä, että saarella on joku...

Tuolla Ruotsin saaristolla on juuri samaan aikaan hassu kakskko salakuljettamassa tupakkia. Pidempi, tyhmempi ja vihreään kokopukuun pukeutunut hassu mies soutaa ja tekee kaiken, mitä oranssipaitainen lätsäpää pyytää. He aluksi majoittuvat aittaan, mutta lähtevät kiireesti pois, kun Pampulan Laivuri saapuu paikalle. Varsinkin lätsäpää pelkää suunnattomast koiria. He siirtyvät kiireesti salakuljetettuine tupakoineen vanhaan majakkaan. Ninni on aikaisempana  iltana solminut Papulan solmiman veneen uudestaan laituriin ja koska kyseessä on Ninni, ei hänen pikkulasten käsillä tehty solmu lainkaan pidä. NIin on heidän vene kateissa. Myös salakuljettajien veneen Ninni solmii, joten heidänkin veneensä lähtee irti. Siitä katoaa myös airot ja veneeseen jää muhkea eväskori. Nyt kaikki on saarella ilman venettä ja nälkäisinä. Tai noh, salakuljettajilla on mukana eväsleipiä. Pampula, Stina ja Pelle kaappaavat itselleen jäniksen ja päättävät kutsua tätä Vara-Oskariksi, se on siltä varalta jos on tarvetta jänispaistille. Greta-tädin paisti kun syötiin jo. He saavat kalaa, mutta Ninnille ei kala maistu. Hän käy kävelyllä ja pääätyy majakkaan, jossa salakuljettajat ovat hänestä ihan hämmentyneet. Kun Ninni kysyy hedän nimiän lätsäpää puhuu vihertakkista Kurnusimpuksi ja Kurnusimppu lätsäpäätä Reimariksi. Nyt meidän salakujettajilla on nimet. Kurnusimppu ihastuu ikihyviksi pikku Ninniin, eikä voi vastustaa tämän suloisuutta. Hän antaa omat leipänsä Ninnille. Ninni säälii Kurnusimppua, sillä tämä unohti kenkänsä heidän aittaan ja saarella on kylmä varpasllaan. Yöllä Reimari ja Kurnusimppu koittavat hakea Kurnusimpun kenkiä, mutta he säikähtävät Laivuria niin, että myös Reimarin kengät jää aittaan. Ninni laittaa ne talteen.

Laivuria pelätään

 Stina, Pampula ja Pelle ihmettelevät, mistä Ninni hakee voileipiä, mutta Ninni pitää sen salaisuutena. Sitten salakuljettajien vene ajautuu saaren lähistölle, josta Pelle käy sen Laivurin kanssa noutamassa. Reimari katsoo kaiholla, kun lapset avaavat eväskorin ja päättää paljastaa heidät. Tosin hän itse kutsuu heitä lintubongareiksi, ettei lapset ihmettelisi mitä he tekevät saarella. Eväskoria jaetaan ja yhdessä vietetään aikaa, kun ei keksitä kotiinpääsyä. Varsinkin Reimari löytää Stinasta pienen hengenheimolaisen. Yhdessä uidaan ja syödään ja vietetään Ninnin synttäreitä. Kurnusimppu laulaa hassun laulun Ninnile synttärilahjaksi. Vara-Oskar päästetän menemään, nyt kun ruokaa on. Lapset kuitekin vahingossa löytävät Reimarin tupakkikätkön ja he osaavat tajuta, että lintubongauksen sijasta täällä salakuljetetaan tupakkia. Kätkö löydetään ja poltetaan isolla nuotiolla. Reimari lupaa, ettei enään koskaan salakujeta mitään. Saarelta ei kuitekaan päästä lähtemään, ennen kuin veneeseen saadaan airot.  Kurnusimppu makoilee jossain aitassa airoja hokien, kunnes bongaa sellaiset katosta. Hurraa, nyt päästän kotiin! Kurnusimppu soutaa porukan takaisin Salkråkaniin Reimarin laulaessa ja huuliharppua soittaessa. Kotona ollaankin ennen aikojaan ja Malin on avan ihmeissään. Pikkuveli on jo tuotu kotiin ja Ninni pääsee isosiskon ominaisuudessa nimeämään sen. Veljestä tulee Kurnusimppu.

Kun edellisen elokuvan juoni oli pelkkä merirosvoleikki, niin Suuressa Seikkailussa on jo ihan oikea juoni. Lapset joutuvat todelliseen merihätään, mutta onneksi koska he ovat saaristolaisia, he osaavat selvitä saariston tavoin. En minä ainakaan alle 12 -vuotiaana osannut veneitä sitoa, käynnistää mottoriveneitä ja soutaa pitkiä matkoja. Lapset ovat elokuvassa aika nuoria ja heillä on iso vastuu pienimmästä. Pelle ja Pampula ovat noin 12- vuotiaita, Stina 11v ja Ninni vasa 4-vuotias. Ei ihmekkään, että Kurnusimppu kokee isällisiä tunteta, kun näkee lapset ilman aikuisia. Reimari ei ole niin sedällinen, hän käyttäytyy enemmin kuin kaveri. Hänen koirapelkonsa voi monista vaikuttaa liioitetulta, mutta nyt kun itse tätä aikuisena katson, niin se on ihan ymmärrettävää. Kyllä minäkn säikähtäisin ison Laivurin nähtyäni. Seikkailu saaressa on kaunista katsottavaa, kun lähes kakki kohtaukset ovat ulkona ja ovat idyllisiä. Välillä sataa, välillä paistaa aurinko. Vaikkei vanhempia olekkaan, niin lapset pitävät kotoa opistut rutiinit iltapesusta ja iltalaulusta.

Kurnusimppu ja Ninni

 Saariston Lapsissa Melker on aina ollut yksi ihan suosikkihahmojani, mutta tässä elokuvassa sen tittelin vie Kurnusimppu. Hänes on kirjoitettu ja jopa puvustettu hyvin klovnimaiseksi. Hän on hidasälyinen, mutta Reimarin kommentit tekee hänestä tyhmemmän mitä on. Hän pukeutuu vaaleanlimeen pukuun, joka on pikkuisen liian pieni ja kalastajanhattuun, eikä jaloissa ole kenkien kanssa sukkia. Hahmo naurattaa väkisin ja kun Kurnusimpun ja Reimarin näkee alussa yhdessä soutelevan, tietää jo heti ettei nämä salakuljettajat ole kovin ilkeitä. Reimari on samalla tavalla elokuvan pahis, mitä Vesterman itse saaristossa. Ei siis paha, mutta vähän ilkeä. Reimari kun halauisi vaan rikastua muiden paheella eli tupakalla. Itsehän he eivät polta elokuvassa lainkaan. Ninni, joka on sulostunut elokuva elokuvalta, on innoissaan kun saa hassulta aikuiselta huomiota. Hän pitää Kurnusimpusta, koska tämä on kiltti ja osaa olla aidosti lasten kanssa. Edellisestä elokuvasta Pelle ja Pampula ovat kasvaneet eniten. He ottavat muista vastuuta ja toimivat tiiminä, ei niinkään kilpailijoina. Stina taasen on kasvannut eniten koko Saariston lapset saagassa, tv-sarjasta elokuviin. Aluksihan hänellä ei ollut edes kaikkia hampaita. Stina ei ole enään yhtään niin naivi kuin aiemmin, mutta on silti herkkä, kun toivo meinaa loppua. Stinalle on kasvanut myös iso ruokahalu, tosin ukki sanoo, että hänen pitää syödä että kasvaa. Satujen kertomista Stina ei ole edelleekään lopettanut, Ninni saa synttärilahjasi 10 satua. Hän kertookin niitä niin mielikuvituksellisesti, että jopa Reimari eläytyi satuun niin, että tipahti laiturilta.

Reimari ei osaa uida

Tämä on viimeisin Saariston Lapsista tehty elokuva, eikä tarina jatku enään muussa muodossa. Minusta Saariston Lasten Suuri Seikkailu on hyvä päätös tarinalle, se antaa katsojale paljon vapautta miettiä mitä hahmoille käy myöhemmin. On myös hyvä, että tähän viimeiseen elokuvaan on saatu rajattua vain pieni hahmojoukko, sillä muuten tarina olisi rönsyillyt liikaa. Vaikka Melkeristä niin kovin pidänkin, niin tiedän että hän jatkaa elämäänsä kissanpäiviä vietäen ihanassa Nikkarilassa. Teddy, Freddy, Johan ja NIklas ovat sellaisia hahmoja, joista en muutenkaan ole välittänyt, joten hyvä vain ettei heitä näihin eolkuviin ole tuotu. Saariston Lapset tv-sarjan aion kyllä jossain vaiheessa kokoelmiini hankkia, sillä siinä kuvataan miten Melkkerssonien perhe kotitui Salkråkaniin. Tämän elokuvan myötä haluan kanssa uskoa, että he pysyvät siellä aina yhtä onnellisina ja seikkailun nälkäisinä.

Keisarikunta

On elokuvia, jotka menevät ensikatsomiselta suoraan sydämeen eikä lähde sieltä milloinkaan pois. Pekka Mandartin ohjaus Keisarikunta oli minulle yksi suuri sellainen. Olin herkässä teni-iässä, 13- vuotias ja aivan järjetön Mikko Leppilampi fani. Kävin katsomassa Keisarikunnan tammikuussa 2005 kahdesti ja elokuva oli suuri rakkauteni. Sen hyväntuulisuus, jazzahtava musiikki, ystävyys, kesä ja koko se maailma vei minut mukanaan. Kesällä, kun leffa julkaistiin dvdllä, olin ensimmäisten joukossa Oulun Anttilassa sitä ostamassa, soundtracin olin hommannut jo aiemmin. Tuon elokuvan myötä innostuin pitkäksi aikaa Olavi Uusivrran musiikista ja tuona syksynä julkaistu Olavin levy Me Ei Kuolla Koskaan on yksi tärkeimpiä levyjäni. Elokuvaa katsoin dvdltä monet ja monet kerrat. Nyt vuosia myöhemmin kun katson leffaa, muistan vieläkin jopa kommenttiraidan jutut Pekalta, Mikolta ja Tuomakselta ulkoa. Niin kovin on elokuva vaikuttanut.

Keisarikunta

Eletään 1950-luvn Kotkassa. Siellä asustaa kilhapari Rempo ja Aila. Aila haaveilee omasta kampaamosta ja Rempo kerää siihen rahaa satamassa. Siellä hän kuitenkin innortuu rautakaippiaan julleille esittelemään rumputaitojaan ja saa potkut. Kaverinsa Kinkun kanssa he koittavat myydä satamssa rumpuja ja levyjä, jotka saadaankin kaupaksi. Kaupunkiin saapuu vanha tuttu Olii Miettinen, joka muistuttaa Rempolle heidän nuoruuden intohimosta soittamiseen. Hetken mielijohteesta Rempon ja Ailan kampaamorahat käytetään kapakan ostoon ja niin pojista tulee soittoruokala Fennian omistajia. Ollin äiti Martta toimii tarjoilijana, Olli soittaa pianoa, Rempo rumpuja, Rempon aivuokralainen Kinkku kitaraa ja satamasta haetaan tutut Kauppinen bassoon ja Nortti saksofoniin. Vanha kaveri Heiskanen on saaunut kapunkiin ja hän pääsee narikkahommiin. Ilta ei kuitekaan tuota tulosta; Olli soittaa vähän liiankin erikoista musaa, jota yleisö ja muu bändi ei meinaa ymmärtä. Tässä vaiheessa alkaa Ollin ja Rempon sukset mennä ristiin.

Bändi kuitenkin jatkaa esiintymistä. Aila lähtee Helsinkiin ja satamaan on ilmestynyt kaksi kaunista naista, jotka viihtyvät Fenniassa. Varsinkin Sikinsokin iskee silmänsä Heiskaseen, ovathan he vanhoja tuttuja. Rautakaupan Junnu ja tämän alaikäinen kaveri Eki kanssa innostuu Fennian menosta. Eki tosin saa tyytyä narikassa oloon. Junnu esittää yhen kipaleen ja Fennian lavalla käy ihan tähtiäkin, jopa Olavi Virta. Samaan aikaan kuitenkin Ollin ja Rempon välinen jännite kiristyy. Jätkät keksivätkin hauskan idean, he kruunaavat Ollin Kotkan keisariksi. He pitävät Fenniassa kunnon kruunajaiset, tekevät kulkuemarssin ja juhlien jatkoja vietetään satamassa. Siellä kanssa jazzi raikuu. Kuumana kespäivänä jätkät innostuvat kanssa saareelle menosta, tosin Olli jää kotiin pötköttmän, sillä on kuulemma nuha. Saarella uidaan, potkitaan futista ja lauleskellaan härsekjä. Nortti sanoo sateisena telttailtana Rempon luuleman totuuden; mitä jos Aila ei olekkaan Helsingissä, vaan Ollin kanssa? Kiiruusti Rempo menee kotia ja saa kalsarit jalassa veneilystään kovan flunssan. Jo aiemmin eräs sataman neito on Rempolle tullut kuutelemaan levyjä, juuri kun Aila on tullut kotia. Fenniassa sovinto ei kuitenkaan onnistu, vaan Aila antaa Rempolle kunnon litsarin.

Aila ja Rempo, Keisarin kruunajaisten jatkoilla, Rempo laulamassa

 Kesä alkaa olla ohi. Olli on lähdössä Englantiin ja mitä tehdään Fennialle? Edellisenä iltana kun Eki löytyi baritiskin alta, ja tarkastaja huomasi myös salakuljetettua viinaa myynnissä. Viimeisenä iltana baarissa tarjoillaan taskumatteja, sekä vettä ja Eki saa toimia ihan luvan kanssa rumpalina. Olli lähtee, sekä myös Kinkku joka on houkuteltu Olavi Virran bändiin. Aila ja Rempo tekevät tietysti sovinnon.

Nyt kun katsoin Keisarikunnan monen vuoden tauon jälkeen, niin kyllä minun tästä elokuvasta tykkäämiseeni liittyy tosiaankin nostalgiaa. Nykyajan leffastantardeillani elokuva ei olisi niin hyvä, mitä se oli silloin teinikesäisenä. Siihen liittyi silloin niin paljon juurikin Leppilampi ja Uusivirta fanitusta. Elokuvan roolisuoritukset ovat kyllä muuten erinomaisia. Sanna-Kaisa Palo on mainio Martta, Niko Saarela todella hupaisa Kauppinen, Petteri Summanen jotekin ihana ärrä-vikaisena Heiskasena, satamalikat Pirjo Honkasalo ja Petra Karjalainen reteitä ja itsenäisiä naisia ja Sampo Sarkola on veikeä Junnu. Tuomas Uusitalo on aivan nappivalinta pyöreksi ja hellyyttäväksi Kinkuksi. Anja Pohjola taasen Mummuna osaa pitää jöötä ja arvostusta yllä. Ainoastaan Sesa Lehdon Nortti on minusta vähän erikoinen. Mikko Nousiaistakin siedän, vaikken hänen näyttelijäntyöstä ole ikinä pitänyt. Sitten tietenkin se ihana Leppilampi. Hän on Rempona tosi naivi ja epävarma, mikä tuo särmää pääahmoon. Olavi Uusivirran Eki on ihan pienessä sivuroolissa, mutta hänet kyllä huomaa. Tykkään muuten elokuvasta kanssa kovasti sksi, että kaikilla miehillä on kokoajan puvut! Miesten pitäisi käyttää pukuja ja hattuja enemmän.

Fennian porukka

Keisarikunta ei ole musikaali, vaikka musiikkia siinä paljon onkin. Marzi Nyman on tehnyt todella hyvät jazz-musat leffaan ja monet kipaleet ovat oikeasti hyviä. Eniten olen aina tyknnyt Keisarin kruunajaisten jatkoilla soineesta Diga-diga-doosta, jonka laulaa Kwanin Tidjan, joka tekee myös pikku roolin. En aiemmin ole jazz-musiikkia kuunnellut, mutta tähän soundtraciin olen tykästynyt. Itse elokuvan juoni on ehkä pinnallinen, sillä tässä ei käsitellä mitään kovin syvällistä. Rakastuin elokuvaan ehkä ennemminkin sen leppoisan, kesäisen tunnelman takia. Ailan ja Rempon rakkaustarina on aikalailla kehyskesrtomus tälle kaikelle, sillä enemmän Keisarikunta kertoo ystävyksistä, jotka rakastavat soittaa ja fiilistellä musiikkia yhdessä. Fennian porukasta.

Keisarikunnalle ja kaikille lämmintä kesää!

Häjyt

Aleksi Mäkelän Pahat Pojat teki minuun aikoinaan aivan valtavan vaikutuksen. Siitä tykänneenä luin ja keräsin kaikki leffaan liittyvät artikkelit ja imin leffan pienimmätkin tiedot itseeni. Aleksi Mäkelän aiemmat leffat halusin heti nähdä ja Häjyt katsoin samoihin aikoihin ensimmäistä kertaa televisiosta, kun ensimmäinen Vares leffa julkaistiin. Yleltä muistan Häjyt nauhoittaneeni itselleni, vaikka leffasta ekat pari minuuttia jäikin vahingossa pois. Häjyt leffasta minuun on vahvimmin jäänyt mieleen Jussi Murikan traaginen loppu ja Antti Karhun aivan ihana pitkä tukka.

Häjyt elokuvajuliste

Kauhava, Pohjanmaa. Puukkojunkkarien alue ja 90-luvun puoliväli. Lapsuudenystävät Jussi, Antti ja Heikki ovat tehneet aiemmin pankkiryöstön, josta Heikki ei jäänyt kiinni. Jussi ja Antti kun pääsevät linnasta he palaavat kotiin Antin Isoisän luokse ja Heikki tulee samoille kylille kesätöihin nimismieheksi. Mutta mitä aikamiespojat sitten tekevät? Vaarin mukaan rehellinen työ ei kannata. Molempien ukkojen mimmit ovat odottaneet jätkien kotiinpaluuta. Antin sisko Sisko tosin luki ittensä merkonomiksi ja meni naimisiin ja nyt elämä on päin helevettiä Stigin kanssa, Jusssistahan hän olisi itelleen ukon halunnut ottaa. Uskovainen Paula taas on kuuliaisesti odottanut Anttia ja puhuu isänsä ympäri saadakseen Antin S-kauppaan töihin. Antti ei tosin kauaa pysty töitä tekemään, sen verran Isoisä ja Jussi jaksavat hommasta vittuilla. Kylillä kierretään tuhoamassa Romppaisen navetta, sillä Romppainenhan toki on heidän ryöstösaaliinsa käyttänyt. Virkaintoinen Heikki koittaa hillitä kaverreita, mutta Jussia alkaa jo vituttaa Heikin naama. Jussi on se, joka saa Antin mukaan hölmöilyihin ja kuuntelee vaaria enemmän. Autolla ajellaan ja kotipolttosta tehdään, jota  myydään kylän ukkoloille. Häjyjä ollaan ja uho ja pieru haisee ilmassa, mutta naisten edessä pojat ovat todella pehmoja. Jussi pitää peilin edessä itselleen oikein tsemppaushetken, että uskaltaa Siskoa käyä kahtomassa. Siskon ukko Stig on Jussista äärimmäisen mustasukkainen ja kolhaa nokkansa vähän väliä.

Heikki ei saa kavereita rauhoittumaan, joten Vaasasta tulee isompi kiho pitämään kylää kurissa. Tässä välissä on Jussi ja Antti hakanneet jo monia kyläläisiä ja yksi mukava poliisikin Jussin jalan kautta käy. Suurin virhe mitä pojat tekevät on se, että päinvastoin vaarin neuvoa, pikkuveli Roope Karhulle ja hänen kavereilleen tansseihin myydään kirkasta viinaa. Ei alaikäiset sitä kestä ja tanssit päätyvät traagisesti. Kaikki yli 10-vuotiaasta ympäri päissänsä. Siitä varsinkin Antti kokee syyllisyyttä. Lopussa on tarkoitus lähtiä ulkomaille karkuun, mutta Antti on jo luovuttanut. Hän toteuttaa kuitenkin unelmiensa naisen toiveen ja vie Paulan kerran tansseihin, ennen kuin poliisit ottavat hänet kiinni. Jussille ei käy niin hyvin. Heikki on häntä piilopaikassa vastassa ja saa tämän rautoihin autoon. Kesken matkan asemalle Jussi saa väännettyä ratista ja auto lentää jokeen. Etupenkillä istuva Heikki hajottaa ikkunan, mutta Jussi on ja pysyy raudoissa. Jussi hukkuu auton mukana, mutta juuri sitä ennen hän saa kuulla että Heikki, hänen hyvä lapsuudenystävänsä, on opiskellut Helsingissä nimismieheksi juurikin heidän pankkiryöstörahoilla. Vankilassa Heikki lupautuu olemaan Antin juristina, muttei paljasta tälle totuutta. Ajan saatossa Sisko on saanut Jussille lapsen ja Heikki on mennyt naimisiin.

Syyttömänä syntymään sattui hän, tähän maahan pohjoiseen ja kylmähän...

Häjyjä on kuvattu tragikomediaksi, mutta minusta leffa on puhdasta ja aika synkkääkin draamaa. Toinen päähenkilöistä tapetaan lopussa hukuttamalla ja kolmikosta pisimmälle päässyin on kokoajan ollutkin pahis. Minkäs romani verelleen voi? Jotenkin nyt vasta huomasin kohdan, jossa Kari Väänäsen näyttelemä Vaasalainen konstaapeli sanoo, että romania ei voi pitää samassa huoneessa ilman käsirautoja. Tämä jotenkin minusta kiteytti tämän leffan Heikki Grönbergin pahiksena olon. Heikki muutenkin on leffan ulkopuolisin, sillä hän ei ole Häjy ja on hypännyt niin sanotusti väärälle puolelle. Teemu Lehtilä ei ole kummoinen näyttelijä, mutta on sopivan inhottava romani Heikiksi. Hänellä on ruutuaikaa muita vähiten ja ihmeellisesti toimii leffan kehyskertomuksen kertojana. Tämä kehyskertomus on itseasiassa aivan turha ja tuo vähän sellaisen tekaistun fiiliksen katsojalle. Ei oikein tiedä pitääkö Heikistä vai ei, varsinkin kun lopun Antin vankilassa istumisen jälkeen,  nähdään vielä poikien lapsuuden leikkivideopätkää. Kehyskertomus vähän häiritsee leffakokonaisuutta ja rikkoo sen väärällä tavalla.

Pääosamme, eli Juha Veijonen Antti Karhuna ja Samuli Edelman Jussi Murikkana ovat oikein Häjyjä. En voisi kuvitella rooleihin muita suomalaisia. Jotenkin minulla on aina ollut mielikuva Edelmanista sellaisena äidin kultapoikana, varsinkin 90-luvulla, mutta se ehkä johtuu hänen musiikkitaustastaan. Samulin Murikka on ronski ja karvas äijä, joka ei puhu eikä pussaa. Hän ajattelee omaa etuaan, on ilkeä, arvaamaton ja väkivaltainen. Jussi Murikka on muuten todella hyvä roolinimi tämmöiselle  hahmolle. Sari Havas Siskona osaa laittaa mukavasti kampoihin, sillä ihan mikä tahansa heitukka ei pärjäisi tuollaisen mörököllin vastavoimana. Mielenkiintoisempi ja ihanampi hahmo on lempeä Antti. Antti osaa uhota, mutta hän selvästi tekee sen ympärillä olevasta painostuksesta. Hän ei vain haluaisi takaisin  linnaan, eikä oikein osaa löytää suuntaa siihen. Häntä ei viinan trokaaminen kiinnosta, eikä se että käydään maksamassa velat. Hän on jo vapaa, mutta ystävyys Jussin kanssa painostaa hänet tekemään vääriä valintoja. Antti ei ole selvästikkään erikoisen innostunut Paulasta ja vähän ihmetteleekin, miksi likka on tätä kaiket vankilavuodet odottanut. Antti osaa kuitenkin olla romanttinen, hän ehtii viemään Paulan tansseihin. Antti kanssa huoletii pikkuvelejstään Roopesta ja oli viimeiseen asti isoisänsä kanssa samalla linjalla, viinaa ei myydä pennuille. Juha Veijosen Antti on selvästikkin leffan ihanin henkilö ja vielä huudan sen pitkän tukan perään! Mitään niin ihanaa kuin Veijosen pitkä tukka Häjyissä, en ole nähnyt suomileffoissa vuosiin.

Ei me tultukkaan juomahan. Me tultiin myymähän.

Vielä yhden loistavan roolisuorituksen nostan esiin, joka on tietty Kalevi Haapojan Vaari. Kun joka leffassa on pakko olla se jokin sydän, niin se on Isoisä Karhu. Hän on kanssa Häjy, mutta hyväntahtonen. Kyllä hän puukkoa osaa käyttää ja juo viinaa, muttei ole ilkeä kuten Murikka. Vaari on hyväntahtoinen ja hänestä huokuu pohjaalaisuus. Ikonisin kohtaus elokuvassa onkin ihan alussa, kun Vaari on poikia vastassa vankilasta ja he ajavat kotipitäjään. Päivä vaihtuu yöksi ja yö aamuksi, kun Vaari ajaa avoautolla velmu virne naamallansa Antin ja Jussin haukattua vapauden ilmaa pitkästä aikaa.

Vaikka Häjyissä onkin ihan looginen käsikirjoitus, niin siin on paljon tyhjäkäyntiä. Juoni etenee, mutta hitaasti. Toisaalta se ei haittaa, sillä Häjyt on enemminkin nostalginen kuvaus cowboy tyyppisistä puukkojunkkareista. Sitä ihailtavaa mekkaa vain ei enään ole, mitä Antti ja Jussi vankilasta pääsyn jälkeen odottivat. He käyvätkin kylillä, mutta kaikki heidän vanhat tuttunsa ovat joko vankilassa, kuolleet tai lähteneet. He ovat kaksin. Poikien rumia kolttosia on syödä ravintolassa maksamatta laskua, hakata kunnan isoja herroja, myydä viinaa pitäjän ukkoille ja polttaa Romppaisen navetta. Siinä välillä juodaan paljon kirkasta viinaa, poltetaan tupakkia, ajetaan Härmää ympäri ämpäri avoautolla ja kuunnellaan suomirokkia. Varsinkin Eppu Normaali ja Kolmas Nainen on näitten Häjyjen suosikkeja. Muulloin taustalla soi western tyyppinen huuliharppumusiikki, joka tuo tuulahduksen nostalgiaa vielä lähemmäksi.

Kiskalla, kopissa Hissu Hietalahti

Ehkä parasta Häjyissä Veijosen pitkän tukan lisäksi, on sen lavastuksen realistisuus. Eletään kuitenkin 90-luvun puoliväliä Suomen Pohjonamaalla Kauhavalla. Paikassa, jossa ei oleasti ole mitään. Keskustassa yksi grilli ja hotelliravintola. Tanssipaikkakin on vähän syrjässä. Avoautomatkat metsien, peltojen ja joen ylittävän sillan maisemat toistuvat ja ovat niin supisuomea kuin voi. Ihmisten kodit ovat nykypäivänä katsottuna aikamoisia puuhökkeleistä, joita koristaa räsymatot, pikkutelkkarit ja piianpenkit. Leffassa ihan muutama kohtaus ylipäätänsä tapahtuu sisätiloissa, ulkona ollaan paljon, jossei autossa niin sitten pihalla. Saunastakin tullaan rennosti pyyhkeet lanteilla, tai alasti räyhäämällä kuten Murikka. Kuvausilmat eivät selvästikkään ollut ne parhaat, mutta toisaalta tähän ei olla haettukkaan sitä maailman iloisinta kesäisen aurinkopäivän fiilistä. Ehkä tämä 90-luvun kesän kuvaus on se syy, miksi Häjyt vetoaa vielä näin 20 vuotta myöhemmin. Tuota maailmaa ja aikaa ei enään ole. Varmasti hyvä niin, mutta legendat Häjyistä elää yhä.