Saariston Lapsille Tapahtuu

Astrid Lindgrenin Saariston Lapset kirjoitettiin ensin televisioon ja siitä vasta kirjaksi. Televisiosarja sai neljä elokuvaa, josta Saariston Lapsille Tapahtuu on kolmas elokuva. Leffan nimi ei kerro paljoa mitään, osuvampi on alkuperäisnimi Sjorven och Mysak, vapaastisuomennettuna Pampula ja Mysak. Tämä on itselleni ensimmäinen Saarston Lapset juttu, minkä näin ja kuulin. Katsoin esin Saariston Lapsille Tapahtuu, sitten Saariston Lasten Suuri Seikkailu elokuvat, ne kun olivat meillä nauhalla samalla videokasetilla. Myöhemmin hyllystä löysin myös Saariston Lapset ja Hylje, sekä perään nauhoitetun Saariston Lapset ja NInni. Vasta elokuvien jälkeen bongasin kirjan siskoni hyllystä ja tutustuin siihen, mikä on ollut näiden tarinoiden lähtöasetelma. FST:kanavalta olen Saariston Lapset televisiosarjaakin osia katsonut ja harkitsen, että koko sarjan ostaisin itselleni. Hassua muuten, että elokuvat on myynnissä suomessa dvdllä, mutta vain suomi- ja ruotsi ääniraidalla. Suomenkielistä tekstiä ei saa kuin elokuvan Saariston Lapset ja Hylje blu-raylle. Tämä on syy, miksi jouduin katsomaan Saariston Lapsille Tapahtuu elokuvan dubattuna, mikä kuulosti karsealta, kun on tottunut alkuperäiseen ruotsalaiseen ääniraitan. Oma ruotsini vain on niin kehnoa, että ruotsitekstitys ei auta. Onneksi porukoilla on nämä vanhat videot tallessa, jotka on aikoinaan 90-luvulla nauhoitettu Yleltä ja ne täytyy kyllä polttaa itelle omiksi koipioiksi.

Pampula ja Mysak elokuvajuliste

Itse elokuvaan; Saariston Lapset sijoittuu Ruotsin eteläsaaristoon Saltkråkaniin, Suolavarikseen. Siellä elävät Melkerien perhe isä Melkersson, kaunis Malin, Johan ja Niklas, eläinrakas Pelle, Malinin sulhanen Peter sekä heidän tyttönsä pikku Ninni. Johan ja Niklas eivät tässä elokuavssa esiinny, ja seuraavassa he eivät myöskään ole mukana. Naapureissa heillä asuvat Grankvistin Nisse ja Marta, heidän tyttönsä Teddy ja Freddy sekä saaren valtias Pampula. Teddy ja Freddy eivät ole tässä elokuvassa myöskään, ehkä he ovat Johanin ja Niklaksen kanssa Tukholmassa. Stina tyttönenkin Saltkråkanilla asuu kesäisin isoisänsä kanssa. Antagonistina on höperö metsästäjäukko Vesterman, joka on ahne eikä pidä lapsista. Vaikka Vesterman on aikaisemissa elokuvissa ja sarjassa ollut ääriketku mies, niin tässä hän on hyvin lievsti pahiksena, jos jollekkin hahmolle täytyy nyt pahiksen hattua laittaa päähän.

Leikkipäivä alkaa

Saaristossa eletään rauhaisaa elämää, lapset leikkivät keskeään ja Melker nauttii täysin rinnoin kesästä heidän huvilassaan Nikkarilassa. Yhdellä aamupalalla kun Melker kertoo Pampulalle ja Stinalle mistä sai rannekellonsa lahjaksi, Malin kertoo hänen parhaasta lahjastaan. Melker antoi kerran Malinille leikkipäivän lahjaksi ja siitähän Pelle innostuu. Isä lupaa, että tänän pidetän leikkipäivä ja niin porukalla lähdetään Kuolleeseen Lahteen veneellä. Melker, Peter, Malin, Ninni, Nisse, Pelle, Stina ja Pampula ja tietysti Pampulan uskollinen koira Laivuri pitävät elokuvanmittaisen merirosvoleikin, jossa nähdään kaunista kesäkuvausta. Elokuvan alkuperäisessä nimessa jo Mysak mainitaan ja Mysak siis on maalattu kivi, joka on leikissä heidän jahtaamansa jalokivi. Porukka jakatuu kahtia, Melkerit ovat Haukkoja ja heidän päämajansa on vanha satama-aitta, kun muut ovat Haita ja elävät laivassa. Yksinoikeutetusti Haiden johtaja on Pampula, joka käskee ja määräilee ja tekee oikeat päätökset. Yksi päätöksistä on heittää Peter yli laivan, kun hän innostuu Malinia pussailemaan. Haukkojen pomona on tietysti Melker, jolla on ainoata auktoriteettiä ja karismaa olla Pampulaa vastaan. Hän jättä hienon kellonsa aittan ja keksii kaikenlaisia kepposia, että saa Mysak omalle puolelle. Elokuvan kohokohta on yhtä leikkimistä, mutta sitä on äärimmäisen nautinnollista seurata. Aikuiset heittäytyvät leikkiin mukaan yhtä ansaitusti kuin lapset. Eikä Vestermania ole unohdettu, hän on tervaamassa laituria kun Ninni keksii hänet hepakseen.

Merirosvo Malin

Mysak vaihtaa omistajaa ja piiloa usein. Ninni toteaa itsensä suloiseksi, Stina jää lavan pärssikoriin jumiin, Laivuri varastaa Mysakin, Ninni kastelee koko porukan ja lähes kaikki uivat kertaalleen meressä vaatteet päällä. Leikki kuitenkin väsyttää ja sadekkin yllättää, joten sen loppumista odotellaan venevajassa. Siellä Melker ehdottaa irvistämiskilpalua, jonka voittajaksi kruunataan Malin. Melkerin kello kuitenkin on hukassa ja Pelleä harmittaa. Hän on ihan varma, että jätti kellon venevajaan. Onkohan Vesterman vienyt sen? Takaisn kotona Nikkarilassa aikuiset savustaa silakkaa, kun Pelle, Stina ja Pampula ovat livahtaneet Vestermanin kotiin. He ovat varmoja, että Vesterman on kellon siepannut. He löytävät kellon, mutta Nikkarilan tuvassa seviää, että eihän se ole Melkkerin. Vesterman on tästä hyvin vihainen, lapset varastamassa hänen kellonsa ja häntä vielä haukutaan varkaaksi. Kaiken kukkuraksi Ninni on kadonnut. Ninni onkin ollut tarkka salapoliisi, hän on kiivennyt puuhun harakan pesään ja sieltähän Melkerin kello löytyy. Vesterman jää iltakahville Nikkarilaan ja vaikka hän kiven kovaa väittää, ettei ole lapsena ikinä leikkinyt, hän muistaakin yhden leikin. Siinä ei tosin ole mitään järjen hiventäkän, mutta pääasia että kaikille nauru maittaa.

Pampula kastelee Pellen

Saariston Lapsille Tapahtuu elokuva on aivan ideaali lastenelokuva. Siinä ei ole mitään yliluonnolista, ei hääviä juonta tai mitään suurta toimintaa. Yksinkertaisesti siinä kuvataan ystäviä ja perheitä, jotka leikkii ja ainakin minun nostalgiankaipuuni kaipaa lapsuudesta juuri tuollasta viatonta leikkimistä. Ehkä jos lähipiirissä olisi lapsia, siihen leikin tunnelmaan pääsisin jotenkin takaisin. Maisemat saaristossa ovat upeat ja niin äärimmäisen kesäiset.  Hahmot ovat kaikki kavereita keskenään ja tietynlaista ystävienvälistä naljailua on luvassa, aivan kuin oikeassakin elämässä kavereilla on. Saariston Lasten suurin vahvuus on tämä hahmojen rakkaus luontoon ja saarstolaiselämän. Näkyy valkokankaasta ulos, kuinka he viishtyvät noin kuin elävät. Kaikki tämä meri, saarsto, laiva ja jokainen sijainti huokuu niin syvää rakkautta ja visuaaista kauneutta, että tekisi vaan itse mieli olla mukana menossa.

Haiden paikka, Alberttiina laiva

 En ole itse asunut saarstossa, en edes meren äärellä. Silloin kun joskus kävin Hailuodossa, otin aina Saariston Lapset kirjan mukaani. Mikä on sen ihanampaa lukea näistä tapahtumista, kuin meren äärellä. Vaikka Saariston Lapsille Tapahtuu tarinaa ei kirjassa ole mukana, se on hyvin samanhenkinen, mitä kirja ja alkuperinen tv-sarja. Johan, Niklas, Teddy ja Freddy ei muutenkaan ole suosikkihahmojani, joten heidän puuttuminen ei lainkaan haittaa. Muutenkin ensikatsojalle mukana on niin paljon hahmoja, että hyvä vain että heidät jätettiin pois. On mukavaan, että leikeissä ei ole pelkät lapset, vaan Malin, Nisse, Peter ja tietysti Melker ovat mukana menossa niin vahvasti. Ainakin Melker on niin vahvasti mieleltään vielä lapsi, ettei Saariston Lapset olisi mitään ilman Melkkeriä. Kyllähän meistä jokainen muistaa lapsena, sen mukavan naapurin/sukulaissedän, jota oli aina hauska nähdä kun se vähsen nälvii ja on niin hassu. Sellainen juuri on Melker Melkkersson.

Ilta Nikkarilassa, Pelle, Melker, Pampula ja Stina

Muista hahmoista vielä sananen. Pampulan isä Nisse on ihan mukva, eikä ihan niin höpsähtänyt kuin Meker. Siksi hän on varmaan reissun aikuisin jäsen. Lähes parikymppinen Malin on umpirakastunut mieheensä Peteriin ja hoivaa pikku Ninniä vielä äidillisellä otteella. Hän onkin porukan pikkuäiti, vaikkei aina pidäkkään siitä. Peter on alunperin kaupunkilaispoika, mutta on ystävystynyt jo kaikkien kanssa, joten ihan hyvin hän joutu Pampulan ja Stinan vangitksi. Pelle on Melkerssonien nuorin ja aika herkkä poika. Pampula ja Stina usein kilpailevat Pellen huomiosta. Tiettyyn pisteeseen asti Pelle jaksaa heitä, aina ei. Ninnin enon roolin Pelle on ottanut itselleen vakavasti. Stina on Pampulaa muutaman vuoden nuorempi ja apinoi aluksi Pampulaa kaikesta. Nyt apinoimine on muuttunut enemmän ihailuksi ja hän haluaa usein tehdä samaa kuin Pampula. Edellisistä elokuvista Stina on varmasti kasvanut eniten. MItes sitten Pampula? Hän on itseoikeutettu Saltkråkanin valtias, uskollisen Laivurin kanssa. Kun Pampula päättää jotain, se kanssa tehdään ja hänen auktoriteettinsä on valtava. Pampula on sellainen lapsi, että hänestä ei voi kun tykätä. Ja jos ei tykkää, kuten vaikka Vesterman, niin Pampula kyllä näyttää hänelle. Pampulan kanssa ei kannata olla eri mieltä. Edellisessä elokuassa esitetty pikku Ninni on kasvanut noin 4-vuotaaksi söpöliiniksi, jota ei voi kuin kehua. Miten luonteva hän kameran edessä osaa olla ja on  niin suloinen lapsi (tämä on harvinaista minun sanomanani, kun en ole lapsi-ihmisiä). Ninni osaa olla nokkela ja suloinen ja on kyllä aika Haukka merirosvoksi. Alkoi oikein tehdä mieli katsoa Saariston Lasten Suuri Seikkailu, jossa Pelle, Pampula, Stina ja NInni ovat neljästään pääosissa omassa meriseikkailussa. Siinä elokuvassa NInni oikein loistaa. 

Kielletty Hedelmä

Dome Karukosken Kielletty Hedelmä tuli leffateattereihin kevällä 2009. Kävimme sen siskoni kanssa katsomassa, sillä pitkästä aikaa Suomessa ylipäätänsä on tehty nuorten elokuva. Tuohon aikaan Olavi Uusivirta fanina tietysti kiinnosti hänen roolinsa ja Amanda Pilke on  tuttu Helmiä ja Sikoja elokuvasta. Dome itsessään vakuutti minut ohjaajana Tyttö Sinä Olet Tähdellä, joten minulla oli elokuvasta suuria odotuksia, vaikka tiesin, että leffan vanhoillislestadiolaisuus aiheena saattaakin osua tuntesiini.

Kielletyn Hedelmän mainosjuliste

Vanhoillislestadiolaisyhteisöjä elää Pohjois-Pohjanmaala Oulun kuppeessa, pääosin Limingassa ja Oulunsalossa. Tarina sijoittuu tälle alueelle, jossa ystävykset Raakkel ja Maria asuvat. Molemmat tulevat suurista perheistä ja vanhoillislestadiolaisuus on heille ollut syntymästä asti läsnä. Eräs Marian siskoista on eronnut yhteisöstä ja asuu lesbona Helsingissä. Mariaa houkutta päästä maailmalle katsomaan ja kokemaan heille kiellettyjä asioita (mm. tanssiminen, meikkaaminen, seksi, alkoholi, televisio). Maria karkaa kotoa ja Raakelia pyydetääna avuksi. Marian parhaana ystävänä jos Raakkel menisi myös Helsinkiin, toimisi Marian suojelusenkelinä ja johdattaisi hänet lopulta kotiin. Raakel suostuu vähän vastahakoisesti ideaan, mutta lähtee kuitenkin. Hän muuttaa Marian vuokraasuntoon ja molemmat ovat töissä lakanatetaalla. Maria halua maistella alkoholia, Raakkel ei ideasta innostu. Maria haluaa käydä baarissa, Raakkel katsoo halveksuen kun muut tanssii. Maria käy tapaamassa Eeva siskoa, juo hänen luonan siideriä ja päätyy tämän kanssa kotibileisiin, jossa saa ensimmäisen teinipusunsa. Raakel on tästä jo lähes tyrmistynyt, hän kun käy kiltisti seuroissa. Yksi päivä Raakkel etsii Mariaa ja löytääkin yllättäen itsesä paikallisesta elokuvateatterista. Raakkel on myyty, leffa (mikä onkaan) selvästi koskettaa häntä. Pari riviä taaempana paikallinen Toni pistää Raakkeliin silmänsä ja pikkuhiljaa he tutustvat. Tonin kaveri Jussi on usein myös paikalla ja hän iskee sitten silmänsä Mariaan. Tonin isossa asunnossa Maria koettelee rajojaan Jussin kanssa, kun Raakel alkaa huhuilemaan. Nyt mennään sillä rajoilla, että palataanko kottiin.

Raakkelista Maria on mennyt aika pitkälle. Hän käyttää meikkiä, sisko varastaa hälle mekon ja siideriä juodaan useamminkin. Pohjanmaalta saapuvat lestadiolaisyhteisön pohatat, jotka  koittaa hakea tyttöjä kottiin. Maria ja Raakkel haluavat jäädä. He eivät koe, että holhous heitä auttaisi. Joskus kuitenkin mennään liian pitkälle. Maria vie Raakkelin paikalliseen yökerhoon ja he päätyvät bisnesmiesten pöytään, jotka ottavat tytöt teinihuorikseen. Raakkel katsoo vierestä, eikä tee mitään. Hän kuitenkin auttaa Marian pakoon, kun tilanne menee tukalaksi. Kotona huomatan, että lompakot ja arvoesineet jäi ukkoloille, joten lähdetään äkkiä livohkaan. Eevan luona on liian kireä tunnelma, joten Toni ja Jussi majoittavat tytöt. Yöllä Mariaa kuitenkin kutsuu houkutus, sillä hän haluaa päästä neitsyydestä eroon ja Jussi on siihen sopiva. Kesken aktin syvä ahdistus kuitenki iskee ja Marian täytyy lopetta. Vaikka Raakkel luulee, että saa Marian rauhoittumaan, niin paine hänen sisällä kasvaa ja Marian täytyy tehdä jotain repäisevää. Hän ajaa Tonin autolla puuhun ja joutuu sairaalaan. Kunnossa ollaan, pieni shokki ja mustelma vain. Nyt on aika lähtä kotiin. Sitä ennen Raakkel paljastaa itsensä Tonille. Hän on vanhoillislestadiolainen, jolla on tietyt arvot, hän on varjo ja ei kukaan. Toni ei tätä usko. Jokainen on jotakin, edes ihminen. Raakkel huomaa etääntyvänsä Mariasta ja lähentyvänsä Tonin kanssa. Ennen pohjoseen lähtöä Raakkel uskaltaa olla Tonin kanssa, kunhan risti otetaan pois kaulasta ja rintsikat pidetään yllä.

Hienostoyökerhon vessassa

Raakkel ja Maria liftaavat suviseuroille, jossa nämä kohtaava perheesä. Raakkel kokee siellä olonsa levolliseksi, kun taas Maria rukkoillee syntejään anteeksi raivolla. Kotona kaikki tuntuu muuttuvan. Maria menee nuorena naimisiin paikallisen pojan kanssa ja Raakkel vanhasta tottumuksesta tapailee häneen ihastunutta Johannesta. Marian häiden jälkeen Raakkel vie Johanneksen heinälatoon, jossa tahtoisi olla tämän kanssa, mutta kunnollinen Johannes ei pysty. Hän mieluummin rukoilee ja runkkaa, kuin harrastaa esiaviollista seksiä. Se on viimeinen piikki Raakkelille. Hän alkaa yhteisön läsnäollessa uhmaamaan rajoja meikkaamalla ja kuuntelemalla musiikkia tiskatessa. Ei auta kuin lähteä kotoa pois ja löytää sitä kautta oma rauha.

Kielletty Hedelmä oli kyllä tuolloin lähes täysi-ikäiseä ihan vaikuttava elokuva, sillä olin samanikäinen kuin pääosatytöt. Suurimpana erona on se, ettei itsellä ole ollut uskonnollista yhteisöä ympärillä, joten rajojakaan ei ole paljoa annettu. Pystyin kuitenkin samaistumaan siihen jännityksenja ensihuuman hetkeen, ajatuksesta vaikka alkoholin suhteen. Kuinka jännää se silloin oli. Olin aluksi jopa vähän hämmentynyt, sillä kun puhuttiin, että tytöt lähtee katsoman maailma, niin olisin ajatellut heidän menevän lähimpään isoon kaupunkiin eli Ouluun, eikä ihan Helsinkiin asti. Ja miksi ne muuten meni Hesaan bussilla, junalla oisi päässyt paljon nopeampaa? Helsingin tapahtumat ovat aika päämäärättömiä ja suht pitkälti kohtauksia kohtausten perään. Siinä mielessä elokuva ei ole kovin kronologinen kasvutarina. Maria varsinkin välillä haluaa kokea liikaakin kerralla ja toisella hetkellä kokee tekevänsä väärin. Raakkel on tasaisempi, eikä edes ehkä tiedosta omia tekojaan niin voimakkaasti. Molemmat hahmot ovat silti aitoja ja myönnän rehellisesti, että leffan loppu yllätti minut. En osannut kuvitella, kuinka Helsingin matka noin paljon muuttaa Raakelia. Haluaisin ajatella, että kun hän lopssa palaa Helsinkiin, niin hän kohtaa Tonin uudestaan. Pidän kovasti molemmista hahmoista, he ovat aitoja ja heidän ystävyytensä on juurikin sellaista lapsuudenystävyyttä, joka yleensä luonnollisesti katkeaa tai erkantuu jotekin tuohon ikään päästyä. Onko Raakkelilla ja Marialla muuta yhteistä, kuin yhteisö ja lapsuudenkokemukset?

Raakel ja Maria ennen matkaa

Olen asunut itse suht lähellä näitä alueita, missä vanhoillislestadiolaisuutta harrastetaan. Omassa lähipiirissäni heitä ei ole, johtuen varmaan siitä, että olen liiankin liberaali ja suvaitsevainen kaikkia ihmisiä kohtaan. Siksi elokuvassa tuntuu ahistavalta nähdä tämä lessuyhteisö, jota papit ja johtajat pitää kurissa. Jos vähänkin ajattelee miehiä tai naisia sillai, niin täytyy mennä heti siitä tuommosille ukkoloille puhumaan, apua! Muutenkin ajatus suurperheestä, jossa on yli 10 lasta on minulle hyvin vieras. Varmasti siellä on joo lähimmäisenrakkautta, mutta miten oma tila, itseksi kasvaminen, omat harrastukset ja omat jutut voi noin tiiviissä yhteydessä muodostaa? Omaa ääntä kuuluviin, löytää sitä omaa identiteettiä? Myös ihmettelen sitä, millä vanhoillislestadiolaiset oikeasti perustelevat esim tv:n käyttökieltoa, kun internettiä he kuulemma saavat käyttää? Myös näitä tarinoita olen kuullut, että lessuperhe hankkii sen telkkarin ja antenni katolle, mutta antenin päälle rakennetaan joku suojakoppi, ettei vaan muut yhteisön jäsenet saa tetää että heillä on sellainen. Eikös tuo ole ihan itsepetosta! Myös pakkoavioliitto, perheväkivalta ja naistenpito lastentekokoneena on minusta aika karmeita ajatuksia, mitä vanhoillislessuista tulee mieleen. Nämä ovat tietty vain omia ennakokäsitykisäni, joihin elokuvassa ei viitata. Minusta se onki hyvä asia, että heihin elokuvassa suhtaudutaan hyvin neutristi, ei tuomita ja syyllistetä. Sen saa katsoja tehdä. Yhden plussan haluan vielä mainita puvustuksesta, nämä leffan tytöt on oikeasti puettu juuri sillä tavalla miten tuollapäin lessut pukeutuvat. Hyvin kerroksittai on päällä leggingsit, toppi, mekko ja takki.

Olavi Uusivirta näyttelee Johannesta, poikaa joka kotona on ihastunut Raakeliin

Mielenkiintoisinta itseasiassa elokuvassa onkin se, miten Maria ja Raakel kokevat oman ympäristönsä pohjanamaalla. Sijoitan leffan ajatukssani Liminkaan, sillä parissa kohtauksessa ollaan uimassa Kempeleen Kalliomontulla ja jos tämä sijoittuisi Oulunsaloon, ne kyllä uisi Papinjärvellä. Helsingin kokemukset ovat enemmänkin se sivuseikka, joka johtaa ja muokkaa heidät ennen kotiin pääsyä. Leffan alku ja loppu ovat nimittäin ne kohdat, jolloin tarina pysyy eniten kassassa. Kielletty Hedelmä leffan kannessa mainostetaa elokuvaa Suomen Fuckin Åmalina. Minusta vertaus on aika osuva. Vaikka tarinoissa ei ole mitään yhtäläisyyttä, niin leffojen tyttöjen identiteetin kasvu, sekä molemmissa katsojan kokeva ahdistava tunnelma tyttöjen lähtökohdista, ovat samantyyppiset.

V2 Jäätynyt Enkeli

V2 aikaan pääsin jo katsomaan elokuvan leffateatteriin ja sitä odotinkin paljon. Jo trailerin perusteella kun näin Jasper Pääkkösen mustassa peruukissa hevimiehnä, olin aivan myyty. Kävimme katomassa elokuvan ennakonytöksenä ja ai että meikä diggasi. Samana päivänä tai kyseisenä viikonloppuan ostin leffan soundtracin heti omakseni ja luukutin sitä koko kevään. Kyseisen levyn kautta löysin elmäni Turmion Kätilöt, jotka auttoivat hyvinkin paljon nuina aikoina. Kuten myös tämä elokuva, sen musta huumori oli juuri sitä, mitä kaipasin juuri tuon ajan angstiseen teini-ikääni. V2 nousi suoraan parhaitten elokuvieni listalle ja on siellä kanssa pysynyt kaikki nämä vuodet.

V2 Jäätynyt Enkeli promojuliste

Jussi Vares istuu tapansa mukaan Uudessa Apteekissa Luusalmen kanssa, kun saa puhelun vanhalta koulukaverilta Jakke Tienviereltä Porista. Jakkea syytetään Mirjami Sinervo nimisen naisen murhasta ja Vareksen täytyii nyt tulla Poriin ja hommata tämän käytettyjen autojen kauppiaan maine takaisin. Jakke ei oe ihan puhdas pulmunen ja tämän firman myyntipäällikkö Pusenius on istunut usein linnassa, eikä todellakaan ole mikään penaalin terävin kynä. Vares alkaa tutkia juttua: hän tapaa toimittaja Jalkaisen ja saa kuulla Porin kultapossukerhosta Käppärän pojista, johon kuuluu pankinjhtaja Kaitanen, poliisi Saastamoinen, rakenusurakoitsija Hellman ja politiikko Urjala. Vares haastattelee myös Mirjamin seinänaapuria Kulervo "Kulli" Visuria, Mirjamin kaveria Lilaa ja ex-poikaystävää hevilaulajaa Dante Helliä, joka on Hellmannin poika. Yhtenä päivänä Jakke ottaa Vareksen mukaan pankkiin, mistä hän lunastaa rahaa vähän epämääräisellä vakuudella. Tämän johdosta pankinjohtaja Kaitainen ampuu aivonsa seinätaululle ja Jakke antaa Varekselle kenkää. Illalla sitten Jakke ammutaan ja Vares pahoinpidellään. Porin poliisi Saastamoinen on varma, että Vares on Jaken murhan takana, eikä piittaa paskaakaan tästä. Onneksi Jussiin poliisikaveri Hautamäki Turusta saa Vareksen pois liristä. Vares haastatteee uudelleen kaikkia Mirjamin tuttuja ja Lilalta lopulta totuus selviääkin. Fat Cats porukka eli Porin kultapossukerho on kerran "metsästysretken" päätteeksi kutsuneet mökilleen naisia seuralaispalvelun kautta ja kännipäissän herkkäitkuinen Kaitainen oli kuristanut yhden tytöistä. Jonkun neropatin idea oli ottaa dvd kamera mukaan ja koko tragedia on tallentunut videolle. Mirjami oli varastanut dvdn ja pistänyt uuden tilalle ukkojen saunoessa ja käyttnyt Jakkea turvakilpenään Kaitaisen kiristyksessä. Heidän oli tarkoitus yhdessä Lilan kanssa lähteä pois maasta, kun olisivat saaneet rahat.

Miauuuu!

Kaiken Vareksen tutkimusten lomassa taparikollinen Veikko eli Veko Hopea on saapunut suomeen Tukholman linnareissulta. Veko on kunnon palkkamurhaaja, joka ei armoa anna. Lidemannin veljekset hän oli ihan valmis polttamaan besa-asmena pihalla ja kun käsky kävi, niin hän ampui myös kaverinsa Puseniuksen. Veko saa myös tehtäväkseen ampua Vareksen, Saastamoisen käskystä. Porin vanhassa satamassa Saastamoinen lyö Jussilta tajun kankaalle, mutta oi virhe jättää hänet eloon. Veko nimittäin ampuu nätisti Saastamoisen pois kuvioista. Kun Vares virkoaa alkaa kissa-hiiri leikki, jonka Vares voittaa Vekon jäädessä loukkuun kylmäkammioon. Vares pääsee turvallisesti takaisin Turkuun Uuteen Apteekkiin kantakapakkapöytänsä kertomaan kaiken Luusalmelle, joka ihmttelee vain yhtä juttua. Kuka sen Mirjamin oikein tappo? Sitä ei Vareskaan saanut selville, mutta katsojalle näytetään kuinka eräänä kylmänä aamuyönä lumiauraaja on vähän uneksissaan ollut töissä.

Dante Hell

V2 tyyli muuttuu pikkuisen ekasta Vareksesta. Jussin kerrontaa ei enään kuulla ja hahmoja ei esitellä enään pitkästi, vaan jokaiselta esitellään lyhyt motto. Aurinko paista ja kesä on kuumimmillaan. Musiikkina toimii parikin astetta raskaami heavy rock, joista isoimpina tunnistan Turmion Kätilöt, Kotiteollisuuden, Amorphiksin, Northerin ja Timo Kotipellon. Dante Hell bändin jäsenenä esiintyykin aidot Northerin jäsenet, jotka esittävät leffan tunnarikappaleen Frozen Angel. Taustamusiikki on myös astetta rakaampaa, sillä ainakin veikko Hopealla on ihan oma hevilänkkäri tunnari, joka kuuluu kun hän on esillä. Hahmot on viety edellisest vieläkin sketsimäisempään suuntaan ja samoja näyttelijöitä pyöritetän eri rooleissa. Isoimpana komediahahmona on varmasti Hissu Hietalahden Kullervo Visuri, joka on todella epäeroottinen transvestiitti. Tätä hahmoa ei kovin moni suomalainen miesnäyttelijä edes suostuisi esittämään, mutta Hissu on ihan uniikki roolissaan. Jasper Pääkkönen Dante Hellinä on juuri niin tummanpuhuvan ihana, mitä odotinkin. Tunnekylmä ja etäinen, mitä pitääkin. Jakke Tienvieri on vähän sekopää, mutta H-P Björkman saa sen pysymään juuri ja juuri aisoissa. Idioottia Puseiniusta näyttelee yleensä vakava Kari-Pekka Toivonen ja hahmo on tyhmyydessään jo todella epäuskottava. Pekka Huotarisen Jalkanen on ihan yhtä tärähtänyt, kuin kaikissa aikaisemmissakin rooleissaan ja samaa voin sanoa Vesa Vierikon Kaitaisesta. Kari Väänänen on vittumainen Usko Saastamoinen ja häntä oikeasti katsoja inhoaa, niin kuin minä itse koko Väänästäkin. Mahtiäijä Jussi lampi sopii hyvin Veko Hopeaksi, sillä hän muutenkin on päätä pidempi muita. Ainoana samoina hahmoina edellisestä elokuavsta ovat Juha Veijosen Jussi Vares ja Markku Peltolan Luusalmi. Luusalmea näkyykin nyt vähemmän, mutta hän on rennompi ja aidompi. Vares tällä kertaa oikeasti tekee ihan dekkarin hommia ja on selvästi edellisestä osasta vähän laihtunut. Hän ei ole ihan niin ukkoutuneen pöhöttynyt, kuin aikaisemmassa Vareksessa. Vares saa jopa Lilata Transbileissä kunnolla pesää ja kyllä hänen persettään mielenkiintoiseksi kehuu yksi ohjaajamieskin.

"Noista sun turinoistas ei kuitekaan auennut mulle, että kuka sen Mirjamin lopujenlopuks tappo?"

Erikoiset hahmot tekee V2 leffasta vahvan, sekä sen kirkkaampi värimaailma auringon takia ja kova hevi, mikä sopii tähän toiminnallisempaan ja monisyisempään leffaan, toimii hyvin. Itse juonen eli dvdn sisällön paljastus on inhottava, jopa kuvottava, mutta rankempi tarina sopii tähän muuten vähän kevyenkin tuntuiseen elokuvaan. Jotenkin pidn siitä, kuinka ihan alussa näytätään  Käppärän pojat lapsena ja heidän verivalansa. Siihen vedotaan elokuvassa pitkin matkaa. Myöskin murhattu Mirjami näytetään katsojalle prologissa, kun hän on Dante Hellin keikalla ja keikalta palattuaan kuuntelee kuulokkeilla heidän biisiä Frozen Angel. Siinä samalla hän tamppaa lumihankeen lumienkeliä, joka sopii erinomaisesti leffan mainos- ja markkinointimateriaaliin. Elokuvan nähnytäni luin Reijo Mäen dekkarin Vares Jäätynyt Enkeli ja voin myöntää, että kirjana tämä on paljon parempi kuin Keltainen Leski, mihin ensimmäinen Vares leffa sijoittui. Jäätyneessä Enkelissä on monisyisempi juoni, mutta se on selkeämmin ja katsoja/lukija ystävällisemmin kuvattu. V2 onkin siitä mainio elokuva, että se antaa tasan yhtä paljon koomisia hahmoja ja ikuisia repliikkejä, kuin siinä on rankkuutta. Rankkuuden taso ei kuitenkaan ole yhtä synkkää ja melankolisempaa, kuin vaikka Aku Louhimiehen Pahassa Maassa. Jotenkin varmasti siitä teini-istä johtuen, kun näin tämän ekan kerran, niin transu ja friikkibileet, raskas rokki ja ampumiskohtaukset vetosivat siihen osaan itseäni, joka halusi angstata maailmalle. Edelleenkin tämä toimii minulle niin viihde, kuin angstipurkaus elokuvana, vähän samaan tapaan mitä Turmion Kätilöt musiikkina. 

Disney Klassikot 45: Pikku Kananen

Olin 2000-luvun puolivälissä jo teini, joten silloin Disneyn uudemmat tuotokset ei minua niinkään innostanut. Varsinkin kun Karhuveljeni Koda toi aikoinaan elokuvateattereissa minulle pettymyksen. Lähdin kuitenkin katsomaan Pikku Kanasen, mutta syy oli vahvasti siinä, että kaverini halusi minut seuraksi. Animaatiojälki ei trailereissa ollut minua vakuuttanut.

Pikku Kanasen mainosjuliste

Pikku Kananen on pieni kananpoikanen, joka asuu Tammelassa isänsä Kukko Kiekun kanssa. Elokuvan alussa Pikku Kanasen päähän tippuu tammenterho. Hän luulee sen olevan taivas ja menee soittamaa kaupungin hälytyskelloa. Väärästä hälytyksestä hän saa hullun maineen. Vuoden kulttua Kanasen toilailuista tehdään leffa. Se jos mikä nolostuttaa Pikku Kanasta entisestään. Eikä koulussakan mene hyvin; hän on jo valmiiksi sorsittu ja muutekin hänen kaveriporukkansa ei ole mitään suosittua. Sini Sorsa on ruma Ankanpoikanen ja Possu Ponteva kärsii paniikista ja ylipainosta. Heidän kanssaan onneksi hengaa Kala Kuivamaa, joka on todella cool ja omapäinen kaveri. Kananen kuitenkin haaveilee, että hänestä olisi joskus johonkin ja hän saisi isänsä hyväksynnän. Isä on nimittäin saanut paljon kärsiä tuosta poikansa tempauksesta.

Pikku Kananen sen keksii, hän osallistuu koulun pesäpallojoukkueeseen, hänestä tulee samanlainen Ässä kuin isästän. Isä ei tue poikaa, eikö postimekkeily olisi sopivampaa? Kananen ei anna periksi. Pesisjoukkueessa häntä toki sorsitaan ja koulun kovis Ringa Ropo on kaikkien ennakkosuosikikki. Itse matsissa Kananen kuitenkin yllättä. Hänen avullaan Tammelan joukkue voittaa pelin ja isä saa vihdoin olla ylpeä. Kananen on avautunut Sinille siitä, ettei hän osaa isänsä kanssa puhua. Matsin jälkeen Kananen yrittää, mutta isä ei ymmärrä. Mistä heidän pitäisi jutella. Näinhän on hyvä.

Kanasta valmennetaan matsiin

Kotona maate mennessään Kanasen huoneessa sattuu kummia. Hänen päähänsä osuu jotain,  liikennemerkin muotoinen palanen. Tästä täytyy kertoa kavereille heti. Sini, Kala ja Ponteva laulavat Spaissareita karaokena, kun tieto heille kulkeutuu ja he tulevat Kanasen luokse katsomaan palasta. Kala hyppää laatalle ja se vie hänet mukanaan. Nyt kiireesti pelastaman Kala. He juoksevat koulun pesiskentälle, missä odottaa avaruusalus. Sen sisällä etsitään ja onneksi löydetään Kala, mutta alus ei ole vaaraton. Se alkaa jahtaamaan kaveruksiamme, sillä aluken kyydistä jäi pieni Kirppu. Kananen ottaa Kirpun hoitaakseen, kun koko kaupungin tuho on lähellä. Avaruusalukset vain sädettävät rakennuksia ja henkilöitä kaupungista pois. Ringa Repo, Pormestari ja monet muut katoavat kuin tuhka tuuleen. Elokuvateatteriin paetessaan Sini saa vihdoinkin painostettua Kanasen puhumaan isänsä kassa ja silloin Kanaen uskaltaa sen tehdä. Isä, sä et ikinä tue mua! Isä vihdoinkin oppii, että hänen täytyy luottaa poikaansa ja niimpä he vievät yhdessä Kirpun kaupungintalon katolle. Sieltä avarauusalus ottaa sen vastaan ja hyökkäys keskeytetään. Avaruusaluksessa on nimittäin Kirpun vanehmmat, jotka olivat vain huolissaan lapsestaan.

Tammela palautuu normaaliksi, ainakin melkein. Pikku Kananen on kaikkien sankari ja nyt hänestä tehdään kunnon leffa, jota on hyvä katsoa Sinin kanssa käsi kädessä.

Pikku Kirppu

Pikku Kananen on todella levoton elokuva. Aina tapahtuu paljon ja nopealla temmolla, mutta kaikki tapahtumat eivät edes kiinnosta katsojia. Hahmot ovat aika yksitoikkoisen näköisiä, nykypäivän aamupiiretty tasoa. Kananen saa pikkuisena sympatiat puolelleen, mutta suositut vs. sorsitut on aika klisee elokuvan aiheeksi, sillä se on niin realistista. Opettajien puoleltahan tuo on jo koulukiusaamista, eikä oikeasti laisinkaan hauskaa. Suurin osa sivuhahmoista on todella yksiulotteisia. Sini on fiksu ja mukava teini, vaikkakin ruma. Possu on lihava, pelkäävä ja mahdollisimman epäcool, Ringa on muille mukava, mutta kiusaa aina kun ketään ei ole katsomassa. Pormestari on hölmö, joka tarvii aina avustajia. Kala Kuivamaa on cool, koska kukaan ei ymmärrä häntä. Ja mikä ihme se piikkisika on, joka snaoi vain "Jou?". Kirppu on ihan söötti kolmella silmällään ja vipeltävillä jaloilla, muuta hänessä ei ole. Hahmot ja tarina ei siis oikein jaksa innostaa, ja huumorikin on joko lapsille sunnattua kohellusta ja aikuisille viitteitä muihin elokuviin. Minusta on myös outoa vaikkain mukavaa, tunnistaa ihan oikeita pop kappaleita elokuvasta. En ole ikinä oikein siihen tottunut Disneyn animaatoissa.

Animaatiopuolikaan ei loista. Silloin kun leffan kävin katsomassa, niin jopa ihmettelin, että miten tämä oli näin huonosti animoitu, sillä esim. Toy Storyt ja Nemoa Etsimässä toimivat paremmin. Varmasti tämä johtui siitä, että animointia ei tehty Pixarin kanssa ja tuohon aikaan Pixar oli jo hyvissä voimissaan. Vaikka ohjaajan aiempi työ Keisarin Uudet Kuviot on yksi suosikeistani, niin Pikku Kananen ei ole. Kananen sai aikoinaan ihan hyvät lipputulot, mutta uskon sen johtavan yleisön kiinnostuksesta, ei leffan hyvyydestä. Taustat ja animointi ei vain jaksa kiinnostaa. Musiikkit ei jäänyt mieleen pop kappaleiden lisäksi. Yksi laulu Pikku Kanaseen tehtiin ja sen suomenkielisestä versiosta Taas Munasin kyllä tykkään. Kappale sopii hyvin kuunneltavaksi esim. silloin kun munaa vaikka pääsykokeissa tai vastaavissa. Kappaleen käännös on jotenkin osuva.

Missä mun housut on?

Vaikka Pikku Kanasen animointi on suht surkeaa, tarina on levoton ja huumorikin vain sinnepäin, niin pidän jollain tavalla siltikin tästä elokuvasta. Ehkä se Kanasen sööttiys antaa jotain söpöyspisteitä ja pidän niistä kohdista, kun Kanasen täytyy keksiä asioita kompensoidakseen juttuja, joihin hän ei yllä. Kun housut jää maantielle purkkaan kiinni, niin koulun kaapissa olevasta paperista taitellaan itelle uudet. Tarinan opetushan on tärkeä, toisen luottaminen,  mutta se on niin heppoisesti toteutettu, ettei katsoja saa siitä suuria tunteenpurkauksia.

Disney Klassikot 44: Lehmäjengi

Lehmäjengin piti olla viimeinen Disneyn käsinpiiretty animaatio, mutta onneksi se titteli sitten annettiin Prinsessa ja Sammakolle, joka on edes aiheena lähempänä Disneyn taianomaisia prinsessasatuja. Lehmäjegin animaatio ei aikoinaan minua vakuuttanut ja katsoinkin sen ensimmäisen kerran vasta muutama vuosi sitten. Silloinkaan elokuva ei jäänyt mieleeni, ei edes suomidubbaukseltaan. Tuossa vaiheessa Lehtosaari ja toverit olivat jo dubbaushommat lopettaneen Disneyllä ja uudempi sukupolvi astunut tilalle. Sellainen, johon en ole saanut mitään sidettä. Niinpä kun katsoin tämän nyt englanniksi, elokuva toimi vähän paremin muttei siltikään kovin hyvn. Judi Denchin lehmä äänen tunnistin, se oli jo plussaa.

Lehmäjengin mainosjuliste

Poutapilvi niminen tila elää maalla omaa elämäänsä, muttei kauaa. Rouva Pearl Gesnerillä ei ole enää varaa pitää tilaa pystyssä, varsinkin kun hän on korvia myöten veloissa. Tila meinataan huutokaupata. Vuohi, tiput, possut ja kaksi lehmäämme Caloway ja Grace ovat siitä kauhuissaan. Taloon kuitenkin tulee uusi lehmä Maggie, joka on joskus voittanut kilpailuja maatalousnäyttelyssä. Hän ehdottaa, että naudat lähtisivät näyttelyyn esittelemän itseään ja voittorahoilla he pelastaisivat tilan. Matkaan mennään, tosin vähän vastahakoisesti. Lähikaupungissa löydetään etsintäkuulutusjuliste karjavarkaalle Alameda Slimille. Suunnitelma muuttuu ja lehmät lähtevätkin häntä nappamaan, sillä sehän onnistuu varmasti nopeammin ja helpommin, kiire kun on. Matkalla kohdataan pari eroottisesti lauatutuvaa härkää, tuttu hevonen Buck, ärsyttävä jupiseva kani ja tietysti kinastellaan keskenään ja esiinnytään vahingossa ihmisten Cabaree showssa. Lopulta Alameda Slimin ja tämän aivottomien apureiden (jotka lualavat Piippolan Vaaria) jäljille päästään. Kaivostehtaassa juna on lastattu varastetulla karjalla ja räjähteillä. Tappelun jälkeen Slim on livahtanut karkuun ja jolkuttelee kohti Poutapilveä. Hänen apurinsa Rico, jota Buck heppa on eritoten palvonut koko leffan ajan, saa toimia vahtina. Buck on niin pettynyt Ricoon, että mäjäyttä tätä ja lehmämme pääsee lähtemään junalla kohti kotia. Siellä onkin kaupat juuri syttymässä, kun lehmät tuovat sheriffille Slimin pidätettäväksi. Palkkiolla lehmät ei tee mitään, joten heidän emäntänsä saa ostaan takaisin tilan itselleen, eikä Poutapilvellä ole pilven häivääkään yllään.

Poutapilven porukka

Lehmäjengi olisi varmasti ollut hauska elokuva, jos olisin se nähnyt 6-7 vuotiaana. Näin vanhemmiten en saa elokuvan tarinasta, animoinnista ja ääninyttelystä mitään irti. Tarina poukkoile, ei ole kiinostava tai koskettava. Animaatiollisesti hahmoilla on persoonaa ja taustat tuo kivan karja-ajan ja villin lännen mieleeni, mutta se liikehdintä. Se on levotonta kuin mikä ja koko leffan ajan on todela hankala keskittyä. Jotekin tuntuu, että tähän on haluttu liikaa sitä ja liikaa tätä, niin että levottomuus valtaa automaattisesti mieleni. Tämä on syy, miksen Lehmäjengin katsomisesta erityisesti nauti. Ihan muutamat hyvät vitsit ei pelasta tätä tuotosta ja tuntuu jopa häpeälliseltä sanoa tätä Disneyn klassikoksi, kun kerran jatko-osissa (esim. Aladdin ja Varkaiden Kuninkaassa) on parempaa animaatiota. Kulmikkuutta on aivan liikaa ja tyyli on todella amatöörimäistä aamupiirettyä.

Taustat leffassa ovat ihan nättejä

Haluaisin pitää Lehmäjengistä, ongelma vain on tuo manitsemani levottomuus ja se, että tämän kohdeyleisö on niin selvästi ne 6-vuotiaat rasavillit, ylivilkkat pikkupojat. En tiedä kuka muu voi nauttia Lehmäjengin sekoilusta. Musiikki, animaatio, itseasiassa mikään ei jää positiivisesti mieleen. Paitsi värit, tämä on värikäs elokuva. Piseet siitä. Yleinen levottomuus ja sekoilu vie valitettavasti senkin nautinnon. Sääli, sillä ranch-, cowboy- ja villin lännen  teemasta Disney olisi voinut tehdä vaikka kuinka hienon animaatioin.

Teräsleidit

Kun näin Teräsleidien trailerin, innostuin elokuvasta välittömästi. Tämä täytyi ehdottomasti äidin seurassa nähdä. Leena Uotila ja Seela Sella ovat sen verran kovia mimmejä, että en missään nimessä halunnut jättää elokuvaa väliin. Ohjaajana Pamela Tola sai minut kyllä todella varautuneeksi. Pamelan näyttelemisen taso on laskenut vuosi vuodelta ja juuri katsoin MTV palvelusta hänen esikoisohjauksensa Swingersin, joka oli sieluton kuin mikä. Laitoin Teräsleideille ehkä liikaakin odotuksia, kun leffasta tullessani petyin. Vanhat naiset olivat upeita, mutta käsikirjoitus ja ohjaus eivät olleet tasapainossa.

Teräsleidit leffajuliste

Inkeri (Leea Uotila) mäjäyttää puolivahingossa miestänsä lettupannulla päähän ja ukko menee tajuttaksi. Inkeri luulee että on tappanut miehensä. Hän menee siskonsa Sylvin (Saara Pakkasvirta) kanssa pyytämän kolmannelta siskolta Railalta  (Seela Sella) palvelusta, että hän toimisi Inkerin asianajajana oikeudessa. Inkeri ottaa miehensä auton ja siskot menevät tien päälle. Suht päämäärättömästi ajellaan, kun Inkeri haluaa käydä yliopistolla katsomassa onko hänellä vielä oikeus opiskella, kirkossa missä hänet aikoinaan vihittiin ja lapsuudenkodissa. Matkalla siskokset kinastelee ja kertoo toisilleen salattuja totuuksia ja puhuvat suoraan ja vittuilevat, kuten sisarukset yleensä. Inkeri on paatunut, enitinen idealisti, Sylvi osittain dementoitunut höppänä ja Raila taas viinaa menevä, tyylikäs puumanainen. Vai onko sittenkään? Matkan varrella opitaan enemmän toisistaan ja itsestään. Sylviltä katoaa estot, kun Raila tarjoaa vettä väkevämpää ja hänestä paljastuukin kunnon bilettäjä ja puuma. Inkeri taasen löytää lapsuuden kodistaan kirjan, jonka hän on kirjoittanut nuoruudessaa. Ineri myös tapaa uudestaan ensirakkautensa ja leikittelee ajatuksella, mitä jos he olisivatkin eläneet yhdessä. Onnistuisiko se enää?  Raila pelastaa talon uunista Inkerin vanhan kirjan, jonka tämä halusi polttaa pois ajatuksistaan.

Taustalla Inkerin tytär Maija järjestää äidilleen synttäreitä. Hän ressaa juhlista niin valtavasti ja tekee siitä aivan omansa mukahauskan shown, joka on minusta täysin turha ja irrallinen. Inkerin, Railan ja Sylvin pohdinnat ja mielenkiintoinen seikkailu katkeaa, aina kun Maija esittelee showtaan. Tämä on käsikirjoituksessa pielessä, sillä Maijan ainoa tarkoitus ei ole tukea meidän päähahmoa Inkerä, vain pelkästään nolata hänet. Siksi Maijan ja koko hänen synttärien teko osionsa elokuvassa on täysin turhaa. Inkerin mies Tapio ei tosiaankaan sitten kuollut lettupannuun, pyörtyi vain. Hän on osaltaan mukana Maijan juonessa, kun Inkeriä haetan juhlapakalle. Sylvi on tässä välissä joutunut sairaalaan ja hän on tietoinen, että Tapio on hengissä. Synttärijuhlat ovat katastrofi, kiitos Maijan sooloshown, joka ei istu tähän elokuvaan ollenkaan. Hellyyttävintä on, että Raila antaa Inkerille tämän kirjansa lahjaksi, aidoin kommentein: "Täytta paskaa, mutta muutamat seksikohtaukset ovat aika eroottisia."

Estot irti

Teräsleidit olisi hyvä elokuva, jos käsikirjottajat Tola ja Bardy olisivat uskaltaneet luottaa Uotilan, Sellan ja Pakasvirran karismaan. Näillä teräsleideillä sitä nimittäin riittä. Elokuvan alku on hyvä ja kesikohta myös, mutta mitä enemmän mennän loppua ja näitä noloja synttäreitä kohden, sitä enemmän pääosakolmikkomme hukkuu ärsyttävän Inkerin tyttären Maijan alle. Pirjo Lonka on Maijana ihan suoraan farssista ja vie tästä elokuvasta ne pari tähteä pois, ilman hänen hahmoaa elokuva olisi takuuvarmaa klassikkoainesta. Jopa Jani Volanen ei ärsyttänyt niin paljon kuin Lonka, sillä hänen hahmonsa Maijan miehenä Villenä on onneksi pelkkä sivusta seuraaja. Maijan lapsillekkin koitettiin jotain roolia antaa, mutta ihan tyhjäksi ne jäivät.

Elokuvan parasta on itse nämä Teräsleidit. Uotila, Seela ja Pakkasvirta ovat ihania. Jokainen kohtaus missä he ovat keskiössä, he valloittavat valkokankaan. En tarkoita sitä, että nyt vanhat naiset tekevät samoja asioita mitä nuoret pojat, vaan sitä, että hitto kun nämä muijat osaavat näytellä. Hahmot ovat aitoja, heillä on aidot tunteet ja elämän kokema viisaus. Kun leidit ajavat yössä, näky selvästi heidän tahdon suuntansa. Inkeri, joka on aina ollut mukamas tossun alla, uskaltaa vihdoinkin tehdä jotain. Sylvi, joka on elänyt myös tasaista elämää nauttii vihdoinkin, kun saa olla siskojensa seurana. Raila, joka on selvästi jo kyynistynyt elämänsä, haluaa nauttia ja ottaa iloa irti. Hänhän se heidän autonsa nuoren vijattoman liftaripojan pyytää, joka tosin ennnemmin innostyy Sylvistä. Huumoria leffaan tuo tämän kolmikon kommunikaatio. He todellakin toimivat ja käyttäytyvät kuin siskokset. Itse alkuasetelmakin on jo hupaisa. Kuka oikeasti tappaa jonkun lettupannulla? (Sanon minä, joka on tehnyt Barbeilla lyhytelokuvan jossa murhataan leivänpaahtimella.)

Onnea siskokulta

Pääkolmikkomme on tarpeeksi erilainen keskenään, että huumoria syntyy. Inkerillä se on hänen elämässään; nuorena radikaali ja vanhempana tossun alla olevna perusäiti. Sylvillä on dementia, joka aiheutta hänen homssuisuutensa ja tuo sitä kautta huumoria. Onhan se myös kova näky, kun nämä likat bailaa discon lattialla täysin estottomasti. Ehkä Raili on kuitenkin suosikki siskoksista, sillä hänen pirullisuudessaan ja vittumaisuudesaan on jotain sitä aidointa siskoa. Hänestä ehkä vähän tulee mieleen oma siskoni. Railin hahmo on niin kirjoitettu kyllä Sellalle, sillä kovin moni suomalainen näyttelijä ei pystyisi yhtä isoegoista hahmoa näyttelemään. Tykkäsin niin kovasti siitä alusta, kun hän ei suostunut siskoille tarjoamaan kovia makeisia, ne on tarkoitettu miehen lapsille. Omat siskot saa jotain parempaa, kettukarkkeja.

Kotimaiset Ysärit: Ironian Vuosi 1990

Leffaprojektini on päässyt alkuun. Vuonna 1990 en ole vielä edes ollut tuskan jomotus isäni nivusissa, joten en ole katsonut elokuvia silloin. Veikkaisin isäni katselleen nuihin aikoihin kotimaisia Uunoja ja äitini katsoi musiikkiohjelmia. Elokuvissa he eivät käyneet. Isosikolle näytettiin ensimmäisillä vhs-nauhureilla Disneyn piirettyjä.

Koska 1980 -luku ei ollut kotimaiselle elokuvalle mitään herkkua, niin 90-luku ei alkanut kovin vahvasti. Monesti elokuvat perustui johonkin valmiiseen hahmoon, tai leffa käsikirjoitettiin sketsihahmon ympärille. Siihen aikaan Pulttibois, Spede- ja Vesku Showt olivat tv.ssä katsottuja, pian alkoi Kummelitkin. Ei ihmekkään, että vuonna -90 tehtiin jopa kolme sketsihahmo elokuvaa. Uunio Turhapuro muuttaa tuolloin maalle, Rampe ja Naukkis pyrkivät iskelmä taivaalle ja Vääpeli Körmy simputtaa kokelaita armeijasssa. Ainakin Rampe ja Naukkis tekevät ihan tahalleen jopa pilaa siitä, että nytten tehdään halvalla elokuvaa. Ironialla pannaan kunnolla ja haukutaan valmiiksi jo omaa leffaa. Miksi edes haluatte katsoa tätä?

Rampe & Naukkis

Tänä vuonna ei elokuvan tekeminen ollut kovin peroonallista. Kun elokuvassa on alkutekstit, sen fontti on aika yksinkertainen. Kamera-ajoja ei pahemmin harrasteta, staattisia kuvia on lähes kaikki. Valaisussakin huomaa, että tekniikka ei ollut kehittynyt, tai sitten se ei kiinnostanut. Rampessa ja Naukkiksessa on pajon pimeitä kohtia ja Kiljusessa ja Amerikan Raitissa näkyy selvästi se, että luotetaan auringon valoon ulkokuvissa. Ei ihmekkään, että ruoho ei näytä vihreältä valkokankaalla. Kaurismäki on ainoa, joka on jo tuolloin ymmärtänyt hyvän valaistuksen merkityksen, toisin kuin Amerika Raitin tekijät Jörn Dönner ja Lauri Törhönen. Monissa elokuvissa painaa se sama helmasynti, mikä vieläkin suomielokuvissa. Dialogi on yhtä muminaa tai kuiskausta, volumiia saa säätää kovalle tai valita tekstitysvalikosta Suomen heikkokuuloisille, jos halua edes vähän saada juonesta selvää. Poikkeuksena huonoille äänille on laulut. Kun lauluja tulee vastaan pitkin elokuvia, ne soivat julmetun kovalla. Rampessa ja Naukkiksessa tekstitys on tarpeen, eihän näitten ukkojen puheesta muutenkaan mitään ymmärrä. Kuvanauhat ovat monissa filmeissä kanssa hyvin likaisia ja rakeisia, eihän näitä dvd:lle käännettäessä ole viitsitty putsata, kun ei kukaan kuitenkaan 90-luvun kotimaista katso.

Amerikan Raitti

Kun ajatelaan Suomalaisessa elokuvissa aina olevan alastomuutta, niin pitkälti sitä ainakin tänä vuonna näkyy. Körmy alkaa alastomilla miehillä, Rampessa ja Naukkiksessa on alaston painija ja Porttikielto Taivaaseen kun kertoo huorista, niin kyllä siellä ihoa näkyy. Poikkeuksellisesti siinä naisten estetiikkaa ja fysiikkaa pyritään edes kuvaamaan eroottisessa valossa. Amerikan Raitissa taasen huoriminen on paljon rumempaa kylpyammeessa.  Tupakanpoltto on kanssa elokuvssa usein esillä. Se ei ole tarpeen, mutta hamot on laitettu tekemään sitä, että hahmo edes tekisi jotain samalla kuin ajattelee. Tämä on voimakasta varsinkin Kaurismäen Tulitikkutehtaan tytössä, jossa puhumattomat sanat korvataan röökillä.

Tulitikkutehtaan Tyttö

Syy miksi 90-vuoden kotimaiset eivät ole saaneet erikoisen kummoista mainetta on niiden juonittmuus. Tarinoissa ei ole logiikkaa, ne ovat kauheaa sähläystä ja päätöntä kohellusta varsinkin Kiljusilla, Körmyllä, Rampella ja Naukkiksella, sekä Amerikan Raitilla. Varsinkin Kiljusilla ja parivaljakko R&N:llä oletetaan, että yleisö tuntisi hahmot entuudestaan ja jätetän tärkeä hahmojen esittelyvaihe pois.  Kaurismäki taasen venyttää lyhytelokuvaksi soveltuvan tarinan noin tunnin mittaiseksi puutumaksi. Suurin osa näistä katsomistani 90-luvun elokuvista lasketaan komedioiksi. Huumoria en kuitekaan mistään niistä löydä. Monet löytää jopa Kaurismäen teoksesta huumoria, mutta koska minä en sitä kuuluisaa mustaa huumora ymmärrä, jää Tulitikun, Körmyn, Kiljusten ja Amerikan raitinkin vitsit kokonan tajuamatta.

Kiljusen Herrasväen Uudet Seikkailut

90-luku on pullollaan hyviä näyttelijöitä, eikä näitä leffoja niiden takia haluaisi haukkua. Olen juuri katsonut sketsisarja Hukkaputkea jossa Jukka Sipilä näyttelee oikein hauskasti ja hän sopii Kiljusen Herrasväen isäksi oikein hyvin. Samassa sketsisarjassa Kari Sorvalli on mukana (joka on minulle tutumpi Heinähatun ja Vilttitossun Joulukalenterista Kattilakosken isänä) joka tekee pääosaroolin Amerikan Raitissa. Hänen naamansa on ihan veikeä, mutten vain tajunut yhtään hänen hahmoaan. Heikki Kinnunen on minulle aina 999-mies, ei Körmy. Rampe ja Naukkis ei kuulu suosikkehini Pulttiboissista, se tittelin saavat Nääsnäs pariskunta. Kaurismäen leffassa on ilmeettömät näyttelijät ja tunnelma muutenkin ankea, niin kuin sen varmaan on tarkoitus ollakkin. Heidän puheensa on aivan liian paperista ja ulkoa opeteltua.

Porttikielto Taivaaseen

Mikä yllätti vuonna 1990? Elokuvana Porttikielto Taivaaseen oli mielenkiintoisin ja se, että Vääpeli Körmyssä oli mukana ihana Pauliina Sykkö! Rakastan häntä Ruusun Ajan Roopena!

Vääpeli Körmy Ja Marsalkan Sauva

Katsoin vuodelta 1990 seuraavat elokuvat:

- Rampe & Naukkis: Kaikkien Aikojen Superpari (ohj. Hannu Seikkula)
- Kiljusen Herrasväen Uudet Seikkailut (ohj. Matti Kuortti)
- Porttikielto Taivaaseen (ohj. Tapio Suominen)
- Amerikan Raitti (ohj. Lauri Törhönen)
- Vääpeli Körmy Ja Marsalkan Sauva (ohj. Ere Kokkonen)
- Tulitikkutehtaan Tyttö (ohj. Aki Kaurismäki)

Uuno Turhapuro muuttaa maalle jäi tälläkertaa väliin, sillä se poistui juuri MTV3 palvelusta ja oli kirjastosta lainassa.