Aquamarine

Aquamarine on kaunis ja kesäinen teinikomedia ja sitä voisi periatteessa sanoa ihan high school- komediaksi, mutta sijoittuu hahmojen kesälomalle. Katsoin tämän ensikerran joskus yläasteiässä ja vaikka hömppäähän tämä onkin, niin Aquamarine on todella kaunis kesäkuvaus kahden teinityöt isoksi kasvamisesta.

Aquamarine leffan mainosjuliste

On kesän loppu. Parhaat ystävykset Hailey ja Claire nauttivat toistensa seurasta kun vielä voivat, sillä Hailey on muuttamassa äitinsa kanssa Australiaan. Molemmat työt ovat pihkassa samaan uimavalvoja poikaan Raymondiin, joka on heitä pari vuotta vanhempi. Yhdessä yökyläillessä tytöt tekevät hupsun taian, jolla toivovat että Haylayn ei tarttisi muuttaa. Apu saapuukin yllättävältä suunnalta. Yöllä tulee myrsky ja aamulla Clairen isoäidin uima-altaalta löytyy kummia suomuja. Tyttöjen lisäksi niihin pistää silmnsä talonmies Leonard. Seuraavana yönä Claire ja Haylay tutkivat allasta tarkemmin ja sieltähän löytyy merenneito, joka on huuhtoutunut myrskyn mukana. Merenneidon nimi on Aquamarine ja hänellä on ongelma. Hänen isänsä pakottaa hänet avioliittoon, ellei Aqua 3 päivän sisällä ehdi todistaman isällensä, että rakkautta on olemassa. Asiaa helpottaa se, että päivisin Aqua saa pyrstön tilalle jalat.

Aquamarine, Hayley ja Claire vintage-liikkeessä shoppailemassa

Aquan rakkauden kohteeksi valikoituu tietty Raymond ja Claire ja Haylay saavat antaa tyttöneuvoja miten isketään poikaystävä. Kepeästi päästään Raymondin nykysestä tyttiksestä Ceciliasta eroon, käydään shoppailemassa porukalla, kierretään markkinoita ja vietetään aikaa rantabailuissa. Raymond ei kuitenkaan 3 päivän lyhyellä tutustumisella ihan rakkauden tunteita saa aikaan, joten Aquamanin aika on lopussa. Kun isä on jo viemässä tyttöä tyrskyihin, tulee Haylay ja Calire avuksi. He tunnustavat rakkautesa uudelle ystäväle Aquamarinelle. Parastahan on, että kun auttaa merenneitoa hädässä saa toivoa jotain. Vaikka aluksi tyttöjen suurin toive oli se ettei Haylay muuttaisi, niin lopussa Haylay itsekkin kokee, että ei hän voi olla äitinsä uran esteenä. Toive jää odottamaan tuonnemmaksi. Raymondiakaan ei kannata enään toivoa, sillä hän antaa molemmille kiitospusut, kun on heidän avullaan saanut tutustua Aquaan. He lupaavatkin tavata tulevaisuudessa, vaikka Raymond muuttaakin opiskelemaan.

Markkinoilla ray antaa Aqualle kumidelfiinin

Kesäisen hömpän lisäksi Aquamarine näyttä oivallisesti päähenkilötyttöjemme kasvua ja ongelmia. Claire on menettänyt vanhemmassa merionnettomuudessa ja siksi hän pelkää vettä. Lopussa hän kuitenkin uhmaa pelkonsa ja alkaa nauttimaan uimisesta. Hän on Hayleyta nuorempi, naivimpi ja herkempi. Kun Claire käy vähän uhittelemassa Raymondia ja biletyypit ovat heittämässä häntä altaaseen, niin Claire itkee kauhusta. Hän aluksi häpeää vesipelkoaan, mutta onneksi rohkaistuu ystäviensä avulla siitä. Claire ajattelee itsekkäästi, että Haylayn lähtö nimen omaan koskee vain häneen ja ihan tyystin unohtaa, mitä Haylay itse tahtoo. Eräässä kohtauksessa, kun Haylay ja Calaire tappelevat Haylay ihan huomauttaakin siitä, että heidän ystävyyssuhteessaan Claire on riippuvainen hänestä, ei päinvastoin. Haylay kun on rohkeampi ja itsekkäämpi, niin hän olisi saanut kenet tahansa kaverikseen. Maihin ilmestynyt Aqumarine on heitä muutaman vuoden vanhempi ja todella itsevarma itsestään. Hän ei häpeile nolostumistaan ja osaa nauraa itselleen. Mikä tärkeintä, hän pitää Clairea ja Haylayta yhtä suuressa arvossa. Molemmat tytöt osaavat ottaa onneksi oppia Aquamanin terveestä itsevarmuudesta. Pidän kovasti siitä, kun shoppailukohtauksessa Haylay ja Calire olisivat halunneet mennä merkkivaateliikkeisiin ja pukeutua "ihan kuin muut", mutta Aqua saa heidät vintage-liikkeeseen etsimään ja kokemilemaan omaa tyyliä. Aquamarinen hahmossa onkin parasta hänen tapansa olla. Itseä ei arvosteta korkeammalle.

Blondi Cecilia isin maksaman auton ratissa ja pissiskamut kyydissä

Mieskarkkina Aquamarinessa on Raymond. Hän on ehkä vähän pollea, mutta ihan hyvätahtoinen kaveri, joka ei halua pahaa ja johon on helppo ihastua. Vastapariksi Aquamarine saa Raymondin exän Cecilian, joka on isänsä rahoilla maksetulla autolla ajava pissis. Hän on herkullisen glitter ja kateellinen niin näkyvästi Aqualle, että naurattaa. Parastahan on kun Cecilia nolaa itsensä suorassa uutislähetyksessä, kun väittää Aquamarinen asuvan vesitornissa. Niin hän asuikin, kunnes talkkari haki hänet sopivasti pois sieltä. Talonmies Leonardo on vähän kummallinen hiippari jota kaikki pelkää, mutta lyhyesti hänkin luo ystävyyssuhteen Aquamarineen. Toiveeksi Leonard saa haluamansa naisen, Clairen mummon. Sara Paxton esittää Aquamarinea hyvin aidosti ja luo tämän aurinkoisen persoonan hyvin esille. Haylayna toimii teinipoppari Jojo, eikä ole ollenkaan hullumpi. Hänessä on yritystä vähän enemmän, kuin Emma Robertsin Clairessa. Emma Roberts on muistaakseni jotain sukua Julia Robertsille, mutta he kumpikaan eivät ole kovin aitoja näyttelijöinä. Julia on vain yksikasvoinen, mutta nuorella Emmalla on taipumus tässä roolisa vähän puskea näyttelemistä liikaa esille. Muut näyttelijät ajaavat ihan asiansa.

Aquamarinea voidaan pitää aivottomana viihteenä pikkutytöille, mutta joskus viihteen alta paljastuu yllättäviäkin teemoja. Jenkkien high school elokuvat sitä harvoin tekevät, mutta Aqumanille annan piteet terveen päähahmon itsekunnioituksesta sekä persoonasta, josta jokainen katsoja voi ottaa mallia.

Aquamaista juhannusta kaikille!

Disney klassikot 35: Herkules

Disneyn ysärikomedia herkkupojasta on minulle ollut lapsuudesta asti tuttu. Emme käyneet katsomassa sitä leffateatterissa, mutta eräs kaverini kävi. Osittain hänen suositusten perusteella kyseinen filmi hankittiin videolle ja kyllähän sitä siskon kanssa tuli katsottua. Voisin karkeasti sanoa, että Disneyn renesanssikauden voi jakaa kahteen osaan. Ensimmäinen on Pienestä Merenneidosta Pocahontasiin, Notre Damen Kellonsoittaja on selkeä kahtiajakaja ja Herkuleksesta Fantasia 2000 on toinen puoli. Tällä kahtiajaottelulla tarkoitan sitä, että nuo alkupään klassikot muistuttavat hyvin paljon Disnen varhaisia klassikoita, kun taas loppupäässä jokaisella animaatiolla on hyvin omintakeinen piirrostyyli, hyvällä tavalla.

Herkules elokuvan mainosjuliste

Herkules sijoittuu Kreikan mytologiaan. Se pohjustuu vanhaan Kreikkalaiseen myyttiin Heraklesista, mutta Disney on keventänyt tarinaa runsain ottein. Kertojina toimivat muusat, joiden muuten piti alunperi olla Spaissarit! Herkules syntyy Olympos vuorella ja hänen isänsä on ukkosenjumala Zeus. Hänelle on kateellinen veli Hades, manalan herra. Hades haluaa tehdä Herkuleksesta kuolevaisen, niin että hän voi pästää Titaanit valloilleen ja vallata Olympoksen. Hadeksen apukäsinä toimivat hömelöt Piina ja Paniikki, jotka saavat tehtäväkseen juottaa Herkulekselle juomaa, josta tämä tulisi kuolevaseksi. Kesken session Piinan ja Paniikin yllättää kreikkalainen vanhempi pariskunta, jotka löytävät vauva Herkuleksen. Piina ja Paniikki koittavat säikytellä heitä, mutta Herkulekselle jäi vielä osa voimistaan ja hän saa heidät tiehensä. Piina ja Paniikki päättävät olla kertomata Hadekselle, ettei Herkules juonutkaan koko pulloa tyhjäksi.

Vauva-Herk ja vauva-Pegasos

Herkules kasvaa ottvanhempiensa luona ja on onneton. Häntä kutsutaan nörtiksi ja friikisi,  kun hän on niin voimakas. Ottovanhemmat kertovat Herkulekselle tämän olevan löytölapsi ja neuvovat häntä menemään Olympos vuorelle. Matkalla Herk laulaa Disneyhistorian surkeimman laulun, jota elokuvassa en voi sietää. Olympoksella Zeusin patsas puhuu Herkulekselle ja neuvoo häntä etsimään sankarien kouluttajan, satyyri Philin joka on muuten aikamoinen pukki. Phil ei mielellään ota Herkulesta koulutukseensa, mutta vakuuttuu hänen voimistaan. Philin laulaessa sankaruudesta esitetään kollaasina Herkuleksen kasvua ja voimat todistetaan ekasa erässä, kun leffamme naissankari Megara esitellään. Meg ei aluksi innostu ihmepojasta, mutta lämpenee hänelle vähitellen. Meg ei ihan syytä suotta ole juonessa mukana, vaan hän on aikaisemman rakkautensa takia Hadeksen omaisuutta ja Hades käyttää häntä sumuilematta syöttinä. Herkules pelastaa Theban kaupungin ja häntä kohdellaan suurena sankarina. Isi ei kuitenkaan vielä päästä häntä jumalten joukkooon, vaikka Herkules on jopa lelufiguri ja kakkien naisten ja miesten ihailun kohde. Herkules on alusta asti ollut avoimen ihastnut Megaraan ja Meg myös alkaa lämmetä Herkulekselle. Vaikka hänen tavoitteenaan on vain olla Hadeksen vakooja, niin Meg menettää sydämmensä Herkulekselle, vaikka laulussaan En Saa Rakastaa koittaa kieltää sen itseltään.

Me ollaan muusat

Kun tähdet ovat liikkuneet oikeille kohdilleen Hades ottaa ohjat käsiinsä. Hän saa puhutta Herkuleksen luopumaan voimistaan yhdeksi päiväksi vaihtokauppaa eli Megiä vastaan. Kun Herkules on luopunut voimistaan Hades vapauttaa Titaanit, jotka lähtevät (aluksi värään suuntaan) valloittamaan Olymposta. Kun Zeus ja muut pilvien herrat ovat paniikissa tappelusta, niin Meg saa osuman kaatuneesta pylväästä ja Herkules saa voimansa takaisin. Hades kun lupasi, että Megiin ei saa sattua. Herkules on jälleen oma itsensä, mutta Meg on poissa pelistä. Herkules ei kestä sitä, vaan lähtee Hadeksen manalan majoille uiman Megin sielun takaisin hänen ruumiiseensa. Hades, kuten muutkin ajattelevat, että Herkules ei ole tarpeeksi jumala selvitäkseen loputtomien sielujen merestä. Kyllä ihmepoikamme saa sankarittarensa sielun syliinsä, ja nätisti nyrkillä posauttaa Hadeksen manalaansa. Kun sielu ja ruumis yhdistyvät Megara herää takaisin eloon ja yhdessä he lähtevät käymään Olympoksella. Nyt Herkules on todistanut olevansa jumala ja hän voisi palata kotiin. Herk kuitenkin haluaa jatkaa elämäänsä mieluumin maan päällä Megaran kanssa.

Sikäli on ihme, että näinkin synkästä tarinasta Disney on päättänyt tehdä komedian. Herkuleksessa on isoja ja vakaviakin teemoja, kuten omaan paikkaan kuuluminen, jumaluus ja kuolema, mutta ne käydään suht pinnallisesti läpi ja katsojalle jää isommin mieleen aiheet sankarius ja idolius, jota Herkules kohtaa Kreikassa. Kaikki kun on vielä hyvillä vitseillä kuorrutettu, niin meinaan unohtaa, että tässähän käydään manalassa. Minulle Herkuleksen komiediallinen puoli on aina ollut antoisinta, sen erikoislaatuisen animoinnin lisäksi. Kaikissa hahmoissa on ihanaa pyöreyttä, aina Herkuleksen leukakiehkurasta asti. Pilvet jolla Olympos makaa, Kreikkalaiset maisemat ja Megaran hiuskiehkurat tukevat tätä pyöreyttä. Herkuleksella on kunnnon lihakset, mutta muuten hän on vähän tolvana tyypi. Langanlaiha Megara on ulkomuodoltaan todellinen vastakohta Herkulekselle ja visuaalisesti se antaa kivaa kotrastia. Satyyri, tai minulle tyypillisimmin sanottu pukki Phil on vanha, lyhyt äijänkäppyrä, john on totaalisesti saatu kasvoihin ja olemakukseen hänen alkupeärisätä ääninäyttelijä Danny De Vitoa. Visuaalisesti Herkules on siis aika mehukasta karkkia silmille, varsnkin kun iloisissa kohtauksissa värit ovat mukavan vahvat. Toisaalta synkemmissä kohtauksissa ollaan sitten todella synkeissä tunnelmissa, harmaiden ja ruskeiden värien sävyttämänä.

"Mut ääneen kait rakastaa mä en saa..."

 Minusta on hauskaa kuinka isoksi osaksi sankaruus ja idolius nousee Herkuleksessa. Zeus sanoo, että kun Herkules on oikea sankari hän pääsee jumalten luo. Herkulekselle sankaritekoja ovat neitojen pelastamisnen ja vihollisten hakkaaminen. Kun Herkules kerran pelastaa Theeban, niin hänestä kerrotaan Zero to Hero laulun aikana muitakin ihmetekoja. Nämä teot muuten oikeasti perustuvat tähän alkuperäiseen Heraksles myyttiin. Mitä en ihan usko myytiin kuitekaan kuuluneen on tälläinen jumalallinen idolipalvonta, mikä on leffassa viety aivan äärimmäisyyksiin. Kun Herkules on muutenkin tuollanen vähän aivoton jätkä, niin ainakin katsojana koen, että hällä nousee kusi hattuun. Siksi varsinkin Phil suuttuu hänelle ja on suuntaamassa kotiin ennen viimeisiä taistoja. En ole muuten koskaan tajunnut tuota Zero to Hero kappaleen Nollasta Pollaan -käännöstä. Joo, Herkules on aluksi nolla, mutta mikä ihme tuo polla siinä on? Myönnän, että nollasta sankariksi ei ihan soinnu samalla tavalla kuin zero to hero, mutta tuo polla sana on niin ärsyttävä, kun en tiedä mitä se meinaa? Leffassa on muuten mitä mahtavampi suomidubbi, niin tuo yksi sanakäännös häiritsee minua kyllä suunnattomasti.

"Phil, mitä järkeä?" "Miten niin, mitä järkeäP Sähän haluut Olympokselle, etkö?" Huomaa myös hieno Scar talja.

Herkules on hauska elokuva. Itse päähahmosta en pidä niinkään, vähän liian aivoton lihaskimppu makuuni. Megarassa on kivaa särmää ja muutkin hahmot ovat ihan kivoja. Parasta leffasta tekee sen sanallinen huumori, josta tässä parhaita paloja:
- Phil: "Lue mulle satu, jooko pappa.." (Kuultuaan, että Herkuleksen isä on Zeus)
- Phil: "Mutta se pahuksen kantapää. Yks pikkanen nippasu ja... " (Esitteli Akilles patsasta)
- Megara: "Onks tää ihmepoika ihan oikee?" (Kun tapaa Herkin ekan kerran)
- Piina tai Panikki: "Mää tota sain nää ninku halvalla" (Jalassa on Herkules sandaalit)
- Piina tai Paniikki: "Huikka?" (Juo Herkules mukista)
-Kohtalotar (joku niistä): "Sisävessat tulee joka taloon!" (Kertoo Hadekselle tulevaisuudesta)
- Hades: "Hä sammukko fleda?" (Phegasos lentohepo puhalsi tukan pois)
- Hades: "Hei kaverit, Olympos on tuollapäin." (Titaanit menossa väärään suuntaan)
- Herkules: "Olen lelufiguri!" (Todistaa Zeukselle olevansa sankari)
- Titaani: "Sää oot vissiin se kuluisa Herkules. Mää syön sun pään!" (Kun näkee avuttoman Herkuleksen)
Ja loppuun kaikista parhaat:
- Herkuleksen fani: "Mää sain sen hikinauhan!" (Tätä käytämme siskoni kanssa aina, jos jompi kumpi meistä saa jotain tärkeätä esim. keikalla bändin settilistan)
- Mainosääni: "Voitte ostaa Herkuleksen kotivideon Teräspakarat!" (Jumankauta, mulle tuo video ja heti!)

Tie naisen sydämeen

Pekka Parikkan ohjaama Tie naisen sydämee ei sanonut minulle yhtään mitään etukäteen. Löysin elokuvan Kultaiset Kotimaiset boxista ja levyn kuvan perustella luulin elokuvaa romanttiseksi komediaksi. Timo Torikan sekä Satu Silvon kuvasta tunnistin ja molemmat ovat minulle kyllä tuttuja näyttelijöitä, mutta en todellakaa osannut odottaa, että tämähän on rikoselokuva.

Tie naisen sydämeen dvd-kansikuva

Toimittaja Pentti Anttila saapuu kotiinsa räkäkännissä ja hänen naisystävänsä Siru heittää äijän pellolle. Aamulla ukko löytää itsensä mielisairaalasta, jossa hän kiinnittää huomionsa Tutteliin, joka on Pentin mielestä selväjärkinen. Mielisairaalan hoitaja Kauno on Pentin eli Penan puolella, muta kaikki muut tuntuu pitävän Penaa hulluna. Hän matkustaa toiseen kaupunkiin tutkimaan  miksi mielisairaaloissa pidetään täysjärkisiä ihmisiä hoidossa, tavoitteenaan tehdä siitä jutun iltapäivälehteen. Matkallan hän kohtaa mitä eriskummallisempia ja sekavampia tyyppejä. Lopulta selviää että kaiken takana on raharikas bisnesmies, joka on pyrkinyt huumaamaan Tuttelin (oikealta nimeltään Marketan) bisnesvaimokseen. Tällä bisnesmiehellä Viktor Boomilla on tukenaan paikallinen taksikuski, poliisi, sekä lääkäri, joka mielisairaaloissa antaa vähän erikoisempia lääkeitä potilailleen. Leffan "loppuhuipennus" on kartanossa tapahtuva kauppasopimusetki, jolloin Marketan hahmo paljastaa katsojalle kaiken ja muutama pyssykin paukkuu. Kauno sattuu paikalle Penan avuksi, mutta saa osuman. Pahikset pääsevät karkuun, paitsi poliisi, jota puree hänen omat poliisikoiransa. Miten Tie Naisen Sydämeen nimi tähän liittyy? Pena kolkkaa pahiksia sen nimisellä taisteluliikkeellä. Sen lisäksi Siru on tekemässä haastattelua toiseen lehteen Viktorin muutosta ulkomaille. He pääsevät Penan kanssa pakenemaan yhdessä ja paluumatkalla autossa päättävät jatkaa suhdettaan.

Ennakkokäsitykseni tosiaankin mureni nopeasti elokuvan ensimmäisen vartin kohdalla. En  todellakaan osannut odottaa tältä rainalta tämmöistä. En pysty elokuvaa kuvaamaan rikokseksi tai dekkariksi, vaikka niiden piirteitä tässä koittaakin olla. Ainoa sana jolla voin kuvata Tie Naisen Sydämeen teosta on sekava. Pitkälti kohtaukset ovat irrallisia toisistaan ja kaikki yhdistyy Penan monologien kautta. Ongelma on vain se, ettei näissä monologeissa ole mitään juonellista järkeä. Muutamat sanavalinnat saavat vähän naurahtamaan, mutta ainakaan minä en tätä Penan järjenjuoksua ymmärrä. Monet elokuvan hahmot ovat hyvin sarjakuvamaisia kuten Andy McCoyn näköinen muusikko, majatalon peruukkipäinen respatyttö, yltiövalkotukkainen pahis, sekavia puhuva Tutteli, sekä hullu lääkäri Samulin. Sen lisäksi elokuvassa on paljon ihan vitsivitsejä, jotka eivät vain soinnu tälläisen dekkarityyliin. Tähän kuuluu ainakin se, kun baarimiiamme kaataa kaljaa tuoppiin tiskirätistä.

Tangon tahdissa

Yllättävintä tässä leffassa olikin se, että miten näin huonoon ja kehnoon leffaan on oikeasti voitu tunkea ihan täyteen suomalaisia näyttelijätähtiä. Vaikka elokuva on vuodelta 1996, niin valehtelematta tunnistin jokaisen pikkuroolinkin näyttelijän. Jos en nyt nimeltä, niin osasin sanoa jokaiselta ainakin yhden roolin missä muualla kukakin näyttelijä on ollut. Se varsinkin oli minulle aivan uutta, että Peter Franzén ja Irina Björklund ovat näytelleet jo tuolloin samassa elokuvassa, vaikka yhteisiä kohtauksia heille ei ollutkaan. Disneyn Pienen Merenneidon vanhan dubbauksen Sebastian rapu Tom Wenzel toimii tänä erikoisena Viktor Boomina ja hänen platinablodi tukkansa oikein kirvelee katsojan silmiä. Vesa Vierikko ei edelleenkään osaa näytellä mitään muuta kuin sekopaiästä hullua, samanlaisia rooleja hän on tehnyt televisiossa ja elokuvissa vaikka kuinka paljon. Merja Larivaara Tuttelina on aivan kuin jostain sketsisarjasta. Satu Silvosta tuli nähtyä vähän aidompi puoli, mutta Timo Torikka todisti, että hänen paras ja ainoa rooli, jota häneltä kannattaa kuunnella, on edelleenkin Muumilaakson Tarinoiden Nuuskamuikkusen ääni. Se jopa häiritsikin, sillä Nuuskamuikkunen on sellainen hahmo, etten edes äänen kautta haluaisi häntä saada yhdistettyä tähän Pena hahmoon.

Pakoon pyrkimässä

Tie Naisen sydämeen muuten perustuu johonkin Hulluus- nimiseen kirjaan, joten voisin jopa väittää, että elokuvan sekavan monologipainoisen käsikirjoituksen voi perustella hullun pohjateoksen perusteella. Olen koittanut olla avarakatsainen 90-luvun kotimaisille, joita kaikki aina haukkuvat, mutta nyt siihen ei ole syytä. En tule varmastikkaan katsomaan tätä sekametelisoppaa  enää ikinä uudelleen, enkä sitä kyllä muillekkaan suosittele. Jos joku väittää, että Speden Naisen Logiikka (jonka pystyi vappuna katsmaan Iltalehden svuilta) on Suomen huonoin elokuva, niin sitten suosittelen katsomaan Tietä naisen sydämeen ja miettimään asiaa uudelleen. On tätä paskempiakin tullut nähtyä, kuten Valkoinen Kaupunki, Milka - elokuva Tabuista, Skabavöljen pojat, Broidit, Maa on syntinen laulu ja Muukalainen, mutta hyväksi Tietä naisen sydämeen on turha kutsua.

Detective Pikachu

Oli jo minunkin aika päästä näkemään ensimmäistä kertaa Pokémon elokuva elokuvateattereissa. Ensimmäisen Pokémon elokuvan Mewtwo vs. Mew aikaan olin niin pieni, etten elokuvateatteriin yksin enkä kavereitten kanssa päässyt, ja perheeni ei taasen Pokémoneja ole koskaan ymmärtänyt. Kolme ensimmäistä Pokémon elokuvaa (eli ne jotka saivat suomessa teatterilevityksen) omistan kyllä videolla, mutta ainoastaan ensimmäinen niistä on oikeasti aikaansa nähden ollut vaikuttava. Elokuvat eivät ole kuitenkaan vetäneet vertoja Pokémonien ensimmäiselle Into League tv-sarjan kaudelle, jonka arvostelun voi lukea täältä. Teksti elokuvasta Mewtwo vs. Mew kannattaa myös lukea, ennen kuin jatkat tässä Dedective Pikachussa eteenpäin, sillä tulen niihin viittaamaan monissa kohdissa.

Detective Pikachu elokuvajuliste

Lapsena päähenkilömme Tim ei ikinä saanut Cuponea poképalloon, joten hän heitti unelmansa Pokémonmestaruudesta romukoppaan. Timin äiti on kuollut ja isänsä luota hän muutti vuosiksi mummonsa luo. Nyt isä katoaa, joten Timin täytyy mennä hänen kotikaupunkiinsa Ryme Cityyn, jossa Pokémonit ja ihmiset elävät rinnakkain sovussa. Poliisiasemalla ollaan varmoja Timin isän Harryn kuolemasta, eikä Tim oikein osaa suhtautua siihen. Hän menee isänsä kotiin ja ylättäen tapaa siellä Pikachun. Eikä minkätahansa Pikachun vaan puhuvan Pikachun. Vaikka Pokémonit elävätkin ihmisten rinnalla, niin yhteistä kieltä he eivät ole vielä löytäneet. Pikachu kertoo Timille, ettei Harry ole kuollut. Hän oli Harryn Pokémon partneri ja yhdessä he olivat selvittämässä rikosta. Pikachu vaan ei muista mitään. Yhdessä he kumminkin päättävät etsiä Harryn.

Söpö pikku etsivä Pikachu

 Salapoliisiseikkailun aikana tutustutaan teinimäiseen toimittajaan Lucyyn ja tämän Psyduckiin, juodaan useasti kahvia, haastatellaan Mr. Mimea ja käydään tulinen ja laiton Pokémon kamppailu. Siellä selviääkin, että vastustajallemme Charichardille on haistateltu R- nimistä huumetta, mistä lohikäärme menee aivan sekopäiseksi. Yhteyttä otetaan myös Lucyn työpaikkaan eli Clifford- yhtiöön, jonka tavoite on saada Pokémonit ja ihmiset vielä paremmin yhteen. Firman pomo, pyörätuolissa oleva Howard Clifford, syyttää poikaansa kaikessa mitä kaupungissa tapahtuu. Howard näyttää hologrammi kuvaa Harryn ja Pikachun viimeisestä automatkasta, sekä Mewtwosta joka tuhosi kaiken. Lucyn ja Psyduckin avulla Tim ja Pikachu löytävät kaukaisen tehtaan, jossa on geenimanipuloituja Pokémonja. Tehtaassa on kehitetty Mewtwota, maailman kaikkeuden voimakkainta Pokémonia. Geenimanipuloidut Pokémonit hyökkäävät sankarimme kimppuun, samalla kun Pikachu yhtäkkiä muistaa kaiken. Hän kokee olevansa syypää Harryn kuolemaan petettyään hänet ja lähtee Timin luota pois. Samalla Ryme Cityssa tapahtuu kauheita. Pokémon festarit on alkamassa ja Pokémon ilmapalloihin on syöterry R-kaasua. Voimkkaana kaasu saa Pokémonit ja ihmiset muttuumaan yhdeksi hahmoksi. Kaiken takana on tietenkin Howard, joka antureillaan ohjaa Mewtwoota. Anturit hänelle on laittanut oma poikansa, ettei vaikuttaisi liian syylliseltä. Pojalla on myös apurina eräskin Ditto, joka osaa muuttua niin ihmiseksi kuin Pokémoniksi. Kun antureilla ohjattu Mewtwo on hakkaamassa Timia ja kaupunkia säpäleiksi, Pikachu vihdoinkin muistaa kuinka käyttää sähköään. Lopulta kaupunki pelastuu ja anturiton Mewtwo paljastaa kaiken. Kun Harry oli kuolemaisillaan, hän siirsi Harryn sielun ja muistot Pikachuun. Tästä syystä Pikachu ei itse muistanut mitään ja osaa puhua Timille. Mutta nyt kun Tim on paikalla ja maailma pelastettu, niin Harry muutetaan takaisin Harryksi ja Pikachumme palautuu normaaliksi söpöksi sähköhiireksi. Epilogissa Tim on jo palaamassa mummonsa luokse, mutta päättää sittenkin jäädä asumaan isinsä ja Pikachun seuraan.

Kuka kehtaa nukahtaa Jigglypuffn laulaessa?

Dedective Pikachussa on mukavasti kivoja viittauksia vanhaan Pokémon- sarjaan ja ensimmäiseen elokuvaan. Kohtauksessa jossa ollaan labrassa, missä Mewtwo on kehitetty sain ihan kylmiä väreitä, sillä se toi niin vahvasti mieleeni sen jännityksen kun katsoin aikoinaan 8-vuotiaana ensimmäisen Pokémon- elokuvan prologia. Siinä nimen omaan kerrotaan Mewtwon synnystä ja nytkin siihen viitattiin, että siitä on 20- vuotta. Niin kuin kyseisestä elokuvasta on! Koko Mewtwo on aina ollut itselle sellainen Pokémonien myyttisin hahmo, joten tähän sen syntyyn ja myyttisyyteen paneutuminen toi itselleni todella voimakkaita nostalgisuuden viboja. Paljon kivoja pikkujuttuja kanssa elokuavsta löytyi viitaten Into Leaguen sarjaan: Jigglypuff laulaa karaokebaarissa ja tyypit nukahtavat, Magicarp muuttuu yhdestä potkusta Gyarodosiksi, Mr. Mime kommunikoi miimikoimalla, Bulbasaurit elävät metsssä laumassa ja parantavat pokemoneja, sekä tetty Psyduck joka voi käyttää voimiaan vain silloin, kun päänsärky kasvaa liian suureksi. Myös suosikkipokémonini Charmander tuli elokuvassa vastaan ja oli niin ihanan hellyyttävä näky. Cubone osaa tapella kunnolla pikku luubumerangillaan, kun ei halunnut poképalloon ja ehkä elokuvan ikimuistoisin kohta on se, kun surullinen Pikachu laulaa itsekseen Pokémon tunnaria. Tätä laulua minä ja osa leffaseurastani kaipasi myös lopputeksteihin, mutta valitettavasti sitä ei sieltä löytynyt.

Psydack? Psydack!

Dedective Pickachussa on aika simppeli juoni. Ihmishahmot ovat aika tylsiä, mutta pidettäviä. Loistavasti animoidut ja persoonalliset Pokémonit ovat se syy miksi tämä elokuva täytyy nähdä ja jos Pokémoneista ei piittaa, niin kannattaa skipata leffa. Minulle Pokémonit ovat suuri kappale lapsuutta ja sen tuomaa nostalgiaa, joten oli itsestään selvyys että tulen katsomaan Detective Pikachun. Voin sanoa, että tämän elokuvan jälkeen olen jälleen ollut jossain Pokémon huumassa. Komedia tuli pitkälti Pokémoneilta, sillä Tim ja varsinkin Lucy ovat aika kuivakkoja tyyppejä, kunten myös nämä Cliffordit. Raspiäänellä puhuva ja kahvia kittaava Pikachu ei häirinnyt minua yhtään, sillä hän ainoana pystyi ymmärtämään muiden Pokémonien kieltä ja muutenkin tokaisi aina sen mitä ajatteli. Ehottomasti Pikachu on tämän elokuvan pääosassa. Oman kirsikan kakunpäälle toi se, että kun Pikachu jälleen puhui Pokémon äänellänsä, niin hänen pikapikansa oli suoraan vanhasta alkuperäisestä animaatiosta. Se ääni on painunut syvälle mieleeni.

Disney Klassikot 32: Leijonakuningas

Leijonakuningas on Disneyn kaikista klasskoista yliarvostetuin. Minusta se kuuluu Disneyelokuvien pahimmalle pohjalle. Ennen kun teilaatte minut tämän takia, niin paljastan henkilökohtaisen syyn miksi. Näin elokuva ihan liian nuorena (4-5 vuotiaana), eikä mennyt kauaakaan, kun isäni kuoli. Vaikka ilkeää setää ei littynyt tapaukseen, niin Mufasan poismeno Lejonakuninkaassa on liian voimakas minulle, että voisin edes yrittä nauttia elokuvasta.

Leijonakuninkaan mainosjuliste

Jylhäkalliolla on juhlat, uusi leijonakuningas Simba on syntynyt. Poikasena Simba on ärsyttävä ja utelias. Hän uhmaa vaaroja ja vie jopa kaverinsa Nalan elefanttien hautausmaalle, vaikka se on ankarasti kiellettyä. Isä saa pariinkin otteeseen kouluttaa Simbaa. Simba avautuu tylsyydestä sedälleen Scarille, joka ei voi sietää Mufasaa, eikä Simbaa. Päin vastoin, hän halua vallan itselleen ja kehittää juonen. Hän jättää Simban yksin, houkuttelee hyeenat avuksi Gnu-lauman säikäyttämiseen ja kun Simba on vaarassa jäädä alle, hän hakee Mufasan pelastamaan Simbaa turvaan. Mufasa tippuu ja uudelleen kiivetessään Scar ei häntä auta. Kun Simba löytää kuolleen Mufasan, hän ei tiedä alukusi miten reagoida. Scar manipuoloi Simban uskomaa, että Mufasan kuolema on hänen syytänsä ja häätää Simban pois. Scarin apurihyenojen on tehtävänä tappaa Simba, mutta he eivät pääse piikkipuskien läpi. Simba löytä aavikolta uudet kaverit Timonin ja Pumban ja alkaa elää heidän Hakuna Matata mottonsa mukaan. Hän pyrkii unohtamaan menneet ja kasvaa lähes yhdessä yössä.

Simban lapsuudenkaveri Nala löytää Simban ja vaati häntä palaaaan kotiin, sillä nyt Scar alistaa leijonia. Simban syyllisyys isän kuolemasta tulee mieleen ja vaikka Simba ja Nala kirmaavatkin yhdessä, heidän molempien jääräpäisyys estää heitä sovttelemasta. Simba kohtaa "rippipappinsa" punapersepaviaanin (jolla on muuten sininen perse) Rafikin, jonka avulla Simba näkee näyn isästään. Pilvissä Mufasa toruu sitä, että Simba ei ole ottanut paikkaa lauman johtajana ja unohtanut hänet. Niinpä Simba oppii läksynsä ja koko porukka lähtee takaisin Jylhämaahan. Timon ja Pumba vetää huomion muualle, kun Simba tekee näyttävän paluun. Edes Sarabi äiti ei usko Simban olevan elossa. Simba haastaa Scarin ja on jo häviöllä, kun Scar kuiskaa, että se oli hän joka oikeasti tappoi Mufasan. Muut leijonat kauhistuvat ja Simba saa uusia voimia taisteluun. Hän antaa Scarille armoa ja hätää hänet. Scar viekkaana ottaa armon vastaan, muttei luovuta ennen kuin Simba heittää hänet kalliolta alas. Siellä hyeenat ovat valmiina päivälliselle, varsinkin kun kuulivat että Scar syytti kaikesta heitä. Elokuva päättyy siihen, että Rafki on kastamasa Simban ja Nalan tytärtä Kiaraa.

Zazu kouluttaa Simbaa

 Leijonakuninkaan suurin ongelma on sen huono juoni, yksivärinen maisema, yleinen ahdistava tunnelma ja tekopirteys. Huonoksi haukun juonta, koska se on aivan suoraan Shakespieren Hamlettia, eikä sitä missään mainita edes lähdeteokseksi. Myös se, että päähahmo kantaa koko elokuvan syyllisyyttä teosta mitä ei ole tehnyt, ja kun kyseessä on vielä isän murha, niin hahmo oikeasti vain peittää sen kaken nahkansa alle ja haluaa unohtaa. Tämä on minusta käsittämätöntä, kun on Disneyn elokuvasta kyse. Asia pitää käsitellä, ei unohtaa. Olen myöskin aina todela järkyttynt siitä, kuinka vähän aikaa Simba oikeasi antaa tälle surulle isän kuolemasta. Sillä ei mene viittä minuuttiakaan, kun elämässä ei ole huolen häivää ja hoetaan Hakuna Matataa. Itse hyvin tunteellisena ihmisenä pidän Simbaa lähes tunnekylmänä ja siksi tämä elokuva ahdistaa. Yksivärisen leffamaiseman perustelen sillä, että lejonien karvat ovat kaikki oransseja ja siihen kun lisätään kalliot ja aurngonlasku, niin koko elokuva on todella kellertävän sävyinen. Kun savannilta mennään kauemmas, niin viidakossa on jo ihan kivoja värejä. Tekopirteydeksi kutsun jurikin tätä Timonin ja Pumban osuuta. Vaikka pidän heidän hahmoistaan mahdottmasti, niin varsinki tuohon heti Mufasan kuolman jälkeen se pirteä tunnelma on teeskentelyä. Siihen väliin olisi pitäyt jättää paljon enemmän aikaa.

"Syö mun kamu Pumba, siinä on kunnon lihoja"

  Olenko vain liian Alan Mekenin fani, kun minusta Leijonakuninkassa on oikeasti aika huonoja lauluja. Elämän tiestä ja Timonin hulatanssista pidän kovasti, mutta Scarin Vallan saan (joka on todella kehnosti vielä suomennettu), Simban haavelaulu kuninkuudesta, sekä Tunnetko tän rakkauden ovat minusta todella surkeita räpellyksiä. Varsinkin viimeisin on minulle aivan inhokki. Johtuuko Timonin ja Pumban pitkästä alkureplikoinnista, vai siitä että minun kouluaikanani tätä laulettiin aina kevätjuhlissa. Elämän tie on kappaleena mahtipontinen ja pidän sen alkuperäisversiosta, että dubbauksesta. Leijonakuninkaan olen yleensä katsonut suomeksi ja nyt kerran englaniksi. Olin poitiivisesti yllättynyt Rowan Atkinsonista Zazuna, mutta muut roolit eivät jääneet mieleen. Suomidubissa Esa Saarinen on ihanan mahtipontinen Mufasana. Vanhempi Simban ääni on jotenkin todella ärsyttävä, siinä on liikaa epävarmuutta. Jukka-Pekka Palo Scarina on kammottavan hyvä.

Scar pyytää armoa

Olen aina miettinyt miksi Scar oikein on niin katkera ja vihainen Mufasalle. Ovatko he riidelleet lapsena? Onko Mufasa isoveli ja siksi kuningas? Mistä Scar on saanut arpensa, onko Mufasa sen tehnyt? Miksi Scar on ylipäätää eri värinen kuin Mufasa, ovatko he velipuolia? Myös se mietityttää, että kun lopussa laumassa on jäljellä ainoastaan naarasleijonia, eikä muita urosleijonia koko leffan aikana edes esitelä, niin onko Nala Scarin tytär? Ihan tämmöset seikat minusta vaatii vastauksen, ennen kuin voin nauttia tästä elokuavsta, koska sitten ymmärrän pääpahiksemme motiiveja paremmin miksi hän tekee niin kuin tekee. Koska näitä tietoja ei elokuva minulle anna, niin siksi Leijonakuningas kuuluu inhokkieni joukkoon. Yllättävää kyllä muistan pitäneeni enemmän Leijonakuningas 2 Jylhäkallion Ylpeys elokuvasta, joka sekin on Shakespiereä, mutta tarinana on romanttinen  Romeo ja Julia.

Dc Extended Universe - Shazam!

Uusin DC:cn supersankaripläjäys on komedia ja sehän passaa meikäläiselle. Tummasävyiset superit ei nimittäin ole juttuni ja Shazam! on värikylläinen, hauska ja helposti lähestyttävä.  Se ei vaadi taustakatsomiseksi aikasempia DC:n elokuvia, mutta niille jotka ovat aiheisiin tutustuneet löytävät varmasti Shazamista! kyllä kivoja viittauksia.

Shazam! elokuvan virallinen mainosjuliste

Tarinamme alkaa harvinaisesti pahiksen esittelyllä. Pikku poika Thaddeus Sivana ei saa muuta kuin nälvimistä isältään ja veljeltään, ja synkällä automatkalla hän pääsee kummallisseen paikkaan velhon luo, joka etsii hiomatonta timanttia, epäitsekästä seuraajaa itselleen. Thaddeus ei ole sellainen. Aikuisena miehenä Thaddeus on edelleen katkera ja tutkii keinoja päästä takaisin velhon luo. Tukimukset tuottaa tulosta ja hän päätyykin velhon majaan. Hän saa siellä sisälleen seitsemän syntiä ja itse demoni on nyt syntynyt. Samoihin aikoihin nuori orpo Billy Batson etsii äitiään, jonka hän kadotti pari vuotiaana tivolissa. Billy varastelee, kerää huomiota, karkailee sijaiskodeistaan säännöllisesti ja etsii äitiänsä aktiivisesti. Poliisit sijoittivat hänet uuteen sijaiskotiin, mihin hän suhtautuu heti alkuunsa varauksellisesti. Huonekaveri Freddy Freeman on kiinnostunut supersankareista ja on aikamoinen nörtti jalkavammoineen. Billy pääsee yhtäkkiä velhon valtakuntaan ja saa supersankarin voimat. Ainakun hän sanoo Shazam! hän muuttuu kolmekympppiseeksi, hyvävartaloiseksi supersankariksi, jolla on edelleen 14-vuotiaan aivot. Siitä se huumori vasta alkaakin. Freddyn kanssa harjoitellaan supervoimia ja perheen muidenkin sisarusten kanssa lähennytään. Yksi uusi sijaisveli auttaa Billyä löytämällän hänen äitinsä. Leffan koskettavin kohtaus onkin kun Billy tapaa biologisen äitinsä, joka kertoo että antoi poikansa kadota tahallaan. Tämä syventää ja tiivistää elokuvan perheteemaa oikein hyvin, sillä elokuvan lopputuoksinnassa ovat mukana Billyn uudet sijaissisarukset ja ilman heitä hän ei oilisi voinut voittaa demoni Sivanaa. Elokuva päättyy onnellisesti yhteisen ruokapöydän ääreen.

Shazam! ei ole sotatarina kuin Wonderwoman, ei yhtäsynkkä kuin Bättis vastaan Teris, eikä yhtään musiikkivideomainen kuin Suiside Scuad, vaan Shazam! on suht lempeä ja perhekeskeinen kevyt komedia. Siinä on yksinkertaisia synkistelyä, mikä on aika kliseisiäkin. Syy-seuraussuhteet pahiksellemme ovat todella selkeät ja niihin paneudutaan heti elokuvan alussa kunnolla. Sivana pitää perhettä kirosanana ja päähenkilömme Billy Batson on alkuun samaa mieltä, mutta oppii leffan edetessä perheen tärkeyden. Näin 2010- luvun elokuvista olen huomannut sen, että perinteinen rakkausteema elokuvissa on jäänyt pitkälti perheteemojen ja perhekeskeisyyden alle. Hyvä ja tärkeä teema, ei siinä mitään, mutta vähän liian itsestäänselvä ja toistava. Elokuvan kohderyhmän huomioiden se tuskin koskettaa kaikkia. Toisena Shazamista! minulle jää käteen sen huumori, joka on lapsekasta ja naivia. Tanssia musiikin tahtiin, näin testataan supersankari voimia- videot, sekä kaupasta kaljan ja karkin ostelu sun muut kohtaukset Billyn ja Freddyn välillä, ovat hulvattomia. Heidän kesken tulee esiin myös viittaukset muihin DC:n supereihin. Kun Sivana jahtaa Shazamia kauppakeskuksen läpi, niin Shazam heitta Batma lelun Sivanaa päin. Joulupukkia kanssa vähän nälvitään sekä koulukiusaajia, jotka kiusaavat Freddyä nörttiydestä. Viimeisin superi viittaus on, kun sijaissisarukset istuvat koulun ruokalassa samassa pöydässä ja Shazam saa vieraakseen vielä erityistunnetun superin, eli Teräsmiehen.

Fredddy ja Shazam maistavat ensimmäisen kerran olutta

Ihmisille, jotka eivät ole supersankarileffoja nähnyt, niin Shazam! on helppo elokuva. Siksi pidinkin siitä niin paljon ja Shazam! pääsee supersankarileffojeni kärkipäähän. Shazam on hölmö tyyppi, mutta hän on todellakin epäitsekäs ja huumorin kautta ajattelee enemmän muiden etua. Näyttelijöstä nuori Freddy teki mieletöntä työtä ikäänsä nähden. Billy Batson  on alkuun vähän kankea, mutta kehittyy leffan matkan varrellla. Shazam on avan hulvaton, kun hän kuitenkin on mieleltään 14-vuotiaan tasolta. Sinänsä hankalaa, kun samaa henkilöä  näyttelee kaksi eri näyttelijää, sillä he eivät ihan saumatonta ja luontevaa vaihtoa saa tehtyä. Tohtori Sivana on ihan ok, mutta täysin persoonaton. Muut Shazamin sisarukset jäävät aivan statisteiksi, eikä heille anneta persoonaa tarpeeksi. Sääli, sillä pienimmästä tytöstä olisi ollut potentiaalia vaikka mihin. Pääasia kuitenkin on, että Shazam! on äärimmäisen viihdyttävä ja helppo supersankarielokuva, joka takuulla jättää katsojalle hyvän mielen.

Idoleitani: Hannele Lauri

Suurin osa kaikista idoleistani on elokuvista ja/tai televisiosta tulleet minulle tutuiksi. Yleensä nämä ovat olleet näyttelijöitä/ääninäyttelijöitä tai taustatekijöitä, joita aloin pikkuhiljaa tunnistamaan. Monet suosikkieni tärkeimmät roolit ovat jo takana päin, mutta onneksi heidän jälkensä elää vanhoissa julkaisuissa. Näillä "esittelyillä" pyrin hahmottamaan mitkä asiat ovat saaneet kyseisen tekijän itselleni merkityksellisiksi.

Esittelyvuorossa on nyt Betoni-Jussin voittanut, uskomaton voimanainen Hannele Lauri.

Hannele Lauri Jussi Gaalassa 2019

Ensikosketus: Minulla oli isäni kanssa tapana lapsena kattoa Speden sketsejä ja Uuno elokuvia. Hannele Lauri blondina, kipakkana ja yleensä ainoana naisena jäi kyllä terävästi mieleen. Yheksäkyt luvulla hänen blondi hiuspehkonsa on kyllä piirtynyt minun verkkokalvoilleni. Vähän myöhemmin, siinä 90-luvun puolivälissä Lauri teki vakuuttavat ääniroolit Diseyn Prinsessa Ruususen Pahattarena, sekä Cruella De Villinä 101 Dalmatialaisessa. Varsinkin näiden hahmojen uskomaton ja mahtipontinen nauru on elävästi jäänyt mieleeni. Katsoin paljon myös Ihmeidentekijöitä lapsena ja nyt aikuisena dvd:ltä, jossa Hannele Lauri toimii teräväkielisenä kardiologi Tiina Kourankana.

Ihmeidentekijät - Annan Sairaalassa osastosihteeri Sari raaste (Mari Vainio), Ylihoitaja Oona Hynninen (Satu Silvo) ja kardiologi Tiina Kouranka (Hannele Lauri)

Muistettavimmat työt: Ruususen Pahatar on ikimuistettava sillä kimeällä ja vähän käkättävällä naurullaan. Osaan itse matkia sitä oikein hyvin. Speden sketseissä tykkään Hannelesta erityisesti Pikkupoikien toivottomana äitinä, sekä Naisen logiikkaa naisena. Alistan jopa itseni, kun sanon, että voin helposti yhtyä osaan näihin naisten logiikkoihin, varsinkin kun ajoneuvoista keskustellaan. Nämä sketsit ovat oikeasti niin yksinkertaisia ja toimivia. Suomalaista verbaliikkaa parhaillaan. Kuumia Aaltoja sarjan kampaajana Jutta Kinnulana hän on myös vahvasti jäänyt mieleeni, vaikka sarjaa ei ole koskaan uusittu.

Disneyn Pahatar

Miksi juuri Hannele Lauri: Hannele on yksi niistä harvoista suomalaisista naisnäyttelijöistä, joka oikeasti uppoutuu rooliinsa ja tekee hahmosta itsensä näköisen. Hän ei näyttele pinnallisesti eikä kepeästi, vaan on hahmonsa koko kehollaan ja olemuksellaan. Hannelen roolityöt ovat vaihdelleet naistenhempukoista vittuileviin akkoihin, ja hän todellakin osaa heittäytyä ja esittää voimakkaita tunteita aidosti.

Kuumia Aaltoja  tv-sarja sai jatkoa kesäteatterin muodossa jotain 5-vuotta sitten. Sillon sain nähdä upean Hannele Laurin Viikinsaaren kesäteatterin lavalla.

Suosikkini: Luin Hannele Laurin elämänkerran Diiva, ja siinä hän kertoi yhdestä koettelemuksesta teatterikorkeakoulun pääsykokeissa. Siellä oli pitänyt esittää, että on hukkuavassa laivassa. Kakki mut huusivat ja pyysivät apua, mutta mitä Hannele teki. Hän huusi paniikissa hiusten ja meikin menevän pilalle! Siinä on Hannele Laurin ydin. Hän menee aina roolihahmoon oman itsensä kautta. Harvalla näyttelijällä on taito tehdä sitä.

Spede Shown Pikkupoikien Ritari Ässä lautanen sketsi on yksi ensimmäisiä näkemiäni sketsejä, sekä tietty yksi hauskimpia.