Disney Klassikot 32: Leijonakuningas

Leijonakuningas on Disneyn kaikista klasskoista yliarvostetuin. Minusta se kuuluu Disneyelokuvien pahimmalle pohjalle. Ennen kun teilaatte minut tämän takia, niin paljastan henkilökohtaisen syyn miksi. Näin elokuva ihan liian nuorena (4-5 vuotiaana), eikä mennyt kauaakaan, kun isäni kuoli. Vaikka ilkeää setää ei littynyt tapaukseen, niin Mufasan poismeno Lejonakuninkaassa on liian voimakas minulle, että voisin edes yrittä nauttia elokuvasta.

Leijonakuninkaan mainosjuliste

Jylhäkalliolla on juhlat, uusi leijonakuningas Simba on syntynyt. Poikasena Simba on ärsyttävä ja utelias. Hän uhmaa vaaroja ja vie jopa kaverinsa Nalan elefanttien hautausmaalle, vaikka se on ankarasti kiellettyä. Isä saa pariinkin otteeseen kouluttaa Simbaa. Simba avautuu tylsyydestä sedälleen Scarille, joka ei voi sietää Mufasaa, eikä Simbaa. Päin vastoin, hän halua vallan itselleen ja kehittää juonen. Hän jättää Simban yksin, houkuttelee hyeenat avuksi Gnu-lauman säikäyttämiseen ja kun Simba on vaarassa jäädä alle, hän hakee Mufasan pelastamaan Simbaa turvaan. Mufasa tippuu ja uudelleen kiivetessään Scar ei häntä auta. Kun Simba löytää kuolleen Mufasan, hän ei tiedä alukusi miten reagoida. Scar manipuoloi Simban uskomaa, että Mufasan kuolema on hänen syytänsä ja häätää Simban pois. Scarin apurihyenojen on tehtävänä tappaa Simba, mutta he eivät pääse piikkipuskien läpi. Simba löytä aavikolta uudet kaverit Timonin ja Pumban ja alkaa elää heidän Hakuna Matata mottonsa mukaan. Hän pyrkii unohtamaan menneet ja kasvaa lähes yhdessä yössä.

Simban lapsuudenkaveri Nala löytää Simban ja vaati häntä palaaaan kotiin, sillä nyt Scar alistaa leijonia. Simban syyllisyys isän kuolemasta tulee mieleen ja vaikka Simba ja Nala kirmaavatkin yhdessä, heidän molempien jääräpäisyys estää heitä sovttelemasta. Simba kohtaa "rippipappinsa" punapersepaviaanin (jolla on muuten sininen perse) Rafikin, jonka avulla Simba näkee näyn isästään. Pilvissä Mufasa toruu sitä, että Simba ei ole ottanut paikkaa lauman johtajana ja unohtanut hänet. Niinpä Simba oppii läksynsä ja koko porukka lähtee takaisin Jylhämaahan. Timon ja Pumba vetää huomion muualle, kun Simba tekee näyttävän paluun. Edes Sarabi äiti ei usko Simban olevan elossa. Simba haastaa Scarin ja on jo häviöllä, kun Scar kuiskaa, että se oli hän joka oikeasti tappoi Mufasan. Muut leijonat kauhistuvat ja Simba saa uusia voimia taisteluun. Hän antaa Scarille armoa ja hätää hänet. Scar viekkaana ottaa armon vastaan, muttei luovuta ennen kuin Simba heittää hänet kalliolta alas. Siellä hyeenat ovat valmiina päivälliselle, varsinkin kun kuulivat että Scar syytti kaikesta heitä. Elokuva päättyy siihen, että Rafki on kastamasa Simban ja Nalan tytärtä Kiaraa.

Zazu kouluttaa Simbaa

 Leijonakuninkaan suurin ongelma on sen huono juoni, yksivärinen maisema, yleinen ahdistava tunnelma ja tekopirteys. Huonoksi haukun juonta, koska se on aivan suoraan Shakespieren Hamlettia, eikä sitä missään mainita edes lähdeteokseksi. Myös se, että päähahmo kantaa koko elokuvan syyllisyyttä teosta mitä ei ole tehnyt, ja kun kyseessä on vielä isän murha, niin hahmo oikeasti vain peittää sen kaken nahkansa alle ja haluaa unohtaa. Tämä on minusta käsittämätöntä, kun on Disneyn elokuvasta kyse. Asia pitää käsitellä, ei unohtaa. Olen myöskin aina todela järkyttynt siitä, kuinka vähän aikaa Simba oikeasi antaa tälle surulle isän kuolemasta. Sillä ei mene viittä minuuttiakaan, kun elämässä ei ole huolen häivää ja hoetaan Hakuna Matataa. Itse hyvin tunteellisena ihmisenä pidän Simbaa lähes tunnekylmänä ja siksi tämä elokuva ahdistaa. Yksivärisen leffamaiseman perustelen sillä, että lejonien karvat ovat kaikki oransseja ja siihen kun lisätään kalliot ja aurngonlasku, niin koko elokuva on todella kellertävän sävyinen. Kun savannilta mennään kauemmas, niin viidakossa on jo ihan kivoja värejä. Tekopirteydeksi kutsun jurikin tätä Timonin ja Pumban osuuta. Vaikka pidän heidän hahmoistaan mahdottmasti, niin varsinki tuohon heti Mufasan kuolman jälkeen se pirteä tunnelma on teeskentelyä. Siihen väliin olisi pitäyt jättää paljon enemmän aikaa.

"Syö mun kamu Pumba, siinä on kunnon lihoja"

  Olenko vain liian Alan Mekenin fani, kun minusta Leijonakuninkassa on oikeasti aika huonoja lauluja. Elämän tiestä ja Timonin hulatanssista pidän kovasti, mutta Scarin Vallan saan (joka on todella kehnosti vielä suomennettu), Simban haavelaulu kuninkuudesta, sekä Tunnetko tän rakkauden ovat minusta todella surkeita räpellyksiä. Varsinkin viimeisin on minulle aivan inhokki. Johtuuko Timonin ja Pumban pitkästä alkureplikoinnista, vai siitä että minun kouluaikanani tätä laulettiin aina kevätjuhlissa. Elämän tie on kappaleena mahtipontinen ja pidän sen alkuperäisversiosta, että dubbauksesta. Leijonakuninkaan olen yleensä katsonut suomeksi ja nyt kerran englaniksi. Olin poitiivisesti yllättynyt Rowan Atkinsonista Zazuna, mutta muut roolit eivät jääneet mieleen. Suomidubissa Esa Saarinen on ihanan mahtipontinen Mufasana. Vanhempi Simban ääni on jotenkin todella ärsyttävä, siinä on liikaa epävarmuutta. Jukka-Pekka Palo Scarina on kammottavan hyvä.

Scar pyytää armoa

Olen aina miettinyt miksi Scar oikein on niin katkera ja vihainen Mufasalle. Ovatko he riidelleet lapsena? Onko Mufasa isoveli ja siksi kuningas? Mistä Scar on saanut arpensa, onko Mufasa sen tehnyt? Miksi Scar on ylipäätää eri värinen kuin Mufasa, ovatko he velipuolia? Myös se mietityttää, että kun lopussa laumassa on jäljellä ainoastaan naarasleijonia, eikä muita urosleijonia koko leffan aikana edes esitelä, niin onko Nala Scarin tytär? Ihan tämmöset seikat minusta vaatii vastauksen, ennen kuin voin nauttia tästä elokuavsta, koska sitten ymmärrän pääpahiksemme motiiveja paremmin miksi hän tekee niin kuin tekee. Koska näitä tietoja ei elokuva minulle anna, niin siksi Leijonakuningas kuuluu inhokkieni joukkoon. Yllättävää kyllä muistan pitäneeni enemmän Leijonakuningas 2 Jylhäkallion Ylpeys elokuvasta, joka sekin on Shakespiereä, mutta tarinana on romanttinen  Romeo ja Julia.