Disney Klassikot 33: Pocahontas

Pocahontas on yksi niistä harvoista Disney elokuvista johon minulla ei ole vahvaa tunnesidettä, johtuen siitä että pienempänä katsoin Pocahontasin vain pari kertaa, kun sain sen kaveriltani vhs kasettina lainaksi. Eniten elokuvasta on jäänyt mieleen lopussa tapahtuva Pocahontasin ja John Smithin ero. Jotenkin se sai pienempänä minut surulliseksi ja siksi Pocahontas on jäänyt yhdeksi niistä elokuvista joissa on "surullinen loppu."

Pocahontas elokuvan mainosjuliste

Pocahontasissa on hieno animaatio ja tykkään erityisesti miljöön värityksestä, että mikään väri ei nouse hallitsevaksi, vaan ne sointuu toisiinsa harmonisesti. Intiaanien väritys taasen vähän häiritsee, kun heidän kaikkien ihonväri ja vaatteet on täysin saman värisiä. Värin toistuvuus itseäni häiritsee intiaanien joukkokohtauksissa. Tuuli ja luonto on kuvattu ihanasti sinisen ja vihreiden eri sävyillä. Kaikki lentävät lehdet ja tuulen puhina on komeesti saatu kuvattua eri värien ja sävyjen avula.

Eläimien rooli Pocahontasissa jäi vähän mysteeriksi ja varmaankin ne on lisätty elokuvaan lapsiystävällisyyden vuoksi. Ainakaan itselle Radcliffen koira on niin mitätön sivuhahmo, että sitä ei olisi tarvinnut ängetä elokuvaan. Flick ja Meeko ovat Pocahontasin sidekickhahmoja, niin ettei tämä tuntisi oloaan liian ykisnäiseksi, mutta koska Pocahontasilla on kuitenkin ystävä Nakoma, niin siksi nämä eläimet tuntuu turhilta. Olisin Meekon sijaan mieluummin nähnyt enemmän Pocahontasin kuluttavan aikaa Nakoman kanssa, silä hamikseni Nakoman rooli on suht pieni. Nakoma olisi hyvin voinut näyttää katsojalle kuinka kunnon intiaaninainen toimii, niin Pocahontasin kapina kaikkia intiaaninormeja vastaan olisi noussut enemmän esille. Kaarnamuorista pidän erityisesti. Kun Pocahontasin oma äiti on kuollut, hän pitää Kaarnamuoria tavallaan äitihahmona. Kaarnamuorilla on sana hallussa ja aivan kuin hän olisi valmiiksi tiennyt koko tarinan valmiina. Jos Pocahontasissa oli ollut tarinan kertoja, se olisi ollut Kaarnamuori. Pocahontas ei nouse minusta tarpeeksi persoonana esille, vaan saan enemmän John Smithistä irti. Kun hän saapuu Englannista uuteen maahan niin hänen uutuuden viehätystä koko maata kohtaan ja ennakkoluulot intiaaneihin saavat mielenkiintoni enemmän heräämään, kuin intiaanien ja Pocahontasin suhtautuminen uusiin vieraisiin.

Värein tuulen pystytkö sä maalaamaan?

Pocahontasin kaulakoru minua mietityttää. Onko se olevinaan jonkin sortin symboli, vai miksi ihmeessä se nousee niin monta kertaa esille? Ainakaan itselleni tämä symboli ei kunnolla aukea. Radcliffe on pääpahiksena minusta liiankin koominen, eikä hänestä tule niin suurta uhkan tunnetta kuin voisi olla. Pocahontas 2 nähneenä valitettavasti minulla on kokoajan tunne, että Pocahontas ei välitä Johnista yhtä paljon kuin John hänestä. John Smith taas vaikuttaa ihan vilpittömän rakastuneelta Pocahontasiin. Teltassa heidän viimeisellä yhteisellä hetkellään kun John sanoo noin romanttisia sanoja Pocahontasille, se on niin romanttista. Pocahontasin teema kielletystä rakkaudesta toistuu useissa Disney elokuvissa, mutta pidän siitä tavasta kuinka se on tähän toteutettu. Pocahontas ei halua Kocoumia vaikka tämä olisikin kunnon aviomies. Oman sydämen seuraaminen on aina oikein.

Pocahontasin suomidubista pitää nostaa esille ihan suosikkiääneni Santeri Kinnunen. John Smithin hahmolle Kinnusen ääni on yksinkertaisesti tyädellinen, pehmeä ja rakastettava. Muut elokuvan suomiäänet ovat kanssa hyviä, vaikka vähän vierastankin Arja Korisevan ääninäyttelytyötä. Hän sopii Pocahontasille, mutta kuulostaa puhekohtauksissa paljon itseltään. Onneki Pocahintasin hahmo on paljon rauhallisempi, kuin Koriseva muuten itse. Laulut Arjan vetäminä on kuitenkin ihan upeita. Pekka Lehtosaari on kyllä tehnyt tässäkin taasen upeaa työtä suomidupin ohjauksessa.

Idoleitani: Aleksi Mäkelä

Suurin osa kaikista idoleistani on elokuvista ja/tai televisiosta tulleet minulle tutuiksi. Yleensä nämä ovat olleet näyttelijöitä/ääninäyttelijöitä tai taustatekijöitä, joita aloin pikkuhiljaa tunnistamaan. Monet suosikkieani tärkeimmät roolit ovat jo takana päin, mutta onneksi heidän jälkensä elää vanhoissa julkaisuissa. Näillä "esittelyillä" pyrin hahmottamaan mitkä tekeleet ovat saaneet kyseisen tekijän itselleni merkityksellisiksi.
Pitkästä aikaa idoli teksti, joka tällä kertaa kohdistuu ohjaajaa Aleksi Mäkelän.

Elokuvaohjaaja Aleksi Mäkelä

Ensikosketus:
Ensimmäinen Mäkelän ohjaus ja josta hänen nimensä minulle tuli tunnetuksi oli Pahat pojat elokuva. 12-vuotiaana ihastuin elokuvaan valtavasti ja vielä vhs-aikaan katsoin yleensä videolta elokuvan jäljessä olleen Making of dokumentin. Sieltä Mäkelän kasvot tuli itselleni tutuiksi. Juuri Pahojen poikien jälkeen kiinnostuin ja innostuin kotimaisista elokuvista ja niitä aloin harrastamaan. Televisiosta aika pian nuihin aikoihin nauhoitin ja katsoin Häjyt ja äidin hyllystä taas löytyi Lomalla. Tiettyä veijarimaisuus ja rikollisuushan näitä elokuvia yhdistää ja olen kyllä huomannut nauttivani tästä hänen tyylistään.

Muistettavimmat työt:
Pahat pojat teki sen tärkeän ensivaikutuksen ja Häjyt kanssa osui ja upposi niihin aikoihin. V2-jäätynyt enkeli oli ilmestyessään minulle varmasti tärkein näkemäni elokuva, sillä se iskostui syvälle minuun sen sysimustalla huumorillaan ja sivuuttaen heavybändi aihettaan ja sen soundtrack soi makuuhuoneessani enemmän kuin useammat muut levyt yhteensä. Osittain kyseinen elokuva auttoi muokkaamaan omaa identiteettiäni minuksi itsekseni. Kaikki Jäätyneessä Enkelissä vaan toimii minuun niin hyvin, jännittävä tarinankerronta, mielikuvitukselliset hahmot, uhkaava tunnelma ja se heavymusiikki (siihen aikaan).

Kullervo Visuri (Kari Hietalahti) V2- Jäätynyt Enkeli elokuvassa

Vuosia myöhemmin kun tapasin avomieheni, niin sain häneltä lahjaksi Aleksi Mäkelä Collectionin, joka sisältää elokuvat: Romanovian kivet, Esa ja Vesa auringonlaskun ratsatajat, Häjyt, Lomalla, Pahat Pojat ja Vareksen. Romanovian kivet oli ehkä vähän sekava räiskintely makuuni, mutta olin niin iloinen nähdäkseni Santeri Kinnusen siinä. Esasta ja Vesasta taas nousi aivan ykköelokuvani, onhan siinä ihana Kinunen ja toinen ikisuosikkini Juha Veijonen. Esa ja Vesa on hauska, koskettava, veijarmainen ja pienellä rikollisuudella höystetty roadmovie. Siitä on noussut todella tärkeä elokuva minulle ja on ihan Mäkelän parhaita elokuvia.

Tälläisen Mäkelä boxin sain joululahjaksi muutama vuosi sitten

V2-Jäätyneen Enkelin jälkeen Mäkelän tuotanto meni omissa silmissäni vähän alaspäin: Rööperissä ei ole kunnon juonta, Kotirauha taasen tylsä, Kaappari vähän hidastempoinen ja Kummeli V totaalista paskaa. Uusin Love records on ihan kelpoollinen ja pääsee samaan kastiin Kaapparin kanssa, muttei mikään mestariteos.

Miksi juuri Mäkelä:
Mäkelällä on taipumus tehdä rikoselokuvistansa komedioita, jotka oikeasti naurattavat joko tahallisesti ta tahattomasti. Mäkelä teki pitkään hommia Solar Films yhtiöiden kanssa, mutta Kummeli V ja uusin Love Records ovat sitten muille yhtiöille. En sitten tiedä oliko firman vaihdos syy siihen, että rikollisjutut jäi vai mikä, mene ja tiedä. Jos Mäkelä vielä elokuvia ohjaa, niin kyllä mieluusti hänelle mahdollisuuden annan, on hän niin hyviä elokuvia silloin aikoinaan tehnyt. 

Suosikkini:
Pahat pojat ensikosketuksen vuoksi, V2 - Jäätynyt Enkeli loistavan mustan huumorin ja juuri sopivaan aikakauteen ilmestymisen turvin ja Esa ja Vesa niin loistavan ystävyystarinan takia.

Esa ja Vesa Auringonlaskun ratsastajat

Ja nyt kohti uutta elokuvavuotta 2017!

Mutta mitä tapahtui Joulupukille?

Tämän Disneyn jouluisen komedian mainoksen näin ensimmäisen kerran varmaan joskus 1990-luvun puolivälissä, jonkin Disney vhs-kasettini alun mainoksista. Joulupukki elokuva näytti siinä hyvin tunnelmalliselta sekä hauskalta lastenelokuvalta, juuri sellaiselta minkä aina toivoinkin nähdä. Vhs-kasettina en tätä kumminkaan ikinä saanut, vaan vasta paljon myöhemmin, tyyliin noin yläasteiässä tämä jonain vuonna tuli televisiosta neloselta ja samantienhän sen olen nauhoittanut. Tuolloin meidän television kuvanlaatu on ollut ilmeisesti vähän rakeinen, ehkä ulkona on tuullut televisioantenniimme, kun kuvanlaatu ei ole mistäään parhaimmasta päästä. Pääasia kuitenkin että elokuva toimii.

Mutta mitä tapahtui Joulupukille elokuvan mainosjuliste

Scott Calvin, noin nelikymppinen mies on lelujen suunnittelijana isossa firmassa töissä. Hänellä on pieni 5-vuotias poika Charlie, joka tulee vastentahtoisesti viettämään joulua isin luokse. Charlie muuten asuu äitinsä ja tämän uuden psykiatrimiesystävänsä Neilin kanssa. Neil käyttää aina todella rumia villapaitoja, joista hän jää ihan pöhkönä ja hyvin nössönä hahmona mieleen. Jouluiltana Scott möhlii jouluaterian, joten he Charlien kanssa suuntaavaat ravintolaan. Iltasatu kuitenkin saadaan luettua kotona ja satu on "Yö ennen joulua". Iltasadun tarinat alkavat käymään toteen, kun katolta kuuluu kummallista meteliä ja Scott kun saapuu kalsareissaan paikalle, niin itse Joulupukki mätkähtää maahan ja katoaa jättäen vain vaatteensa lumeen. Scotin ja Charlien hetken ihmeteltyään Scott joutuu pukin hommiin: hän laittaa kamppeet päälle ja lähtee katolla olevalla reellä porojen vetämänä jatkamaan pukin lahjakierrosta. Scott ei ole hommasta yhtään niin innostunut kuin Charlie ja siksi tiuskii lapsille, jos nämä ovat valveilla odottmassa pukkia. Eräällekkin tytölle hän väittää olleensa laktoosiallergikko, ettei maitoa tarvitse juoda. Kun jouluyö muuttuu joulupäiväksi Scott ja Cahrlie ovat korvatunturilla. He päätyvät pukinpajaan, jossa Bernand tonttu vakuuttaa Scotille tämän nyt olevan uusi Joulupukki ja piste.

Maittavien unien jälkeen Scott ja Charlie ovat jälleen kotona. Charlie on niin innostunut matkasta, ettei pysty lopettamaan siitä puhumista. Hän kertoo siitä psykiatreille, kavereilleen ja opettajille ja kukaan ei usko häntä. Kukaan ei usko, että Scott on nyt oikea joulupukki. Lopulta päätetään että Scott ei saa enään tavata poikaansa, ettei tämä vedä häntä mukaan pukkihallusinaatioihinsa. Mutta onko kaikki hallusinaatiota? Scott alkaa lihoa, hänelle kasvaa parta, hän vanhenee ja muutenkin muuttuu joulupukiksi, jopa tahtomattaan. Vaikka hän kaiken koittaa kieltää, niin lopulta ei voi itse mitään, kun Bernand lähettää hänen kotiinsa isot listat kilteistä ja tuhmista lapsista. Siinä vaiheessa Scott itsekkin huomaa, että kyllä hän on Joulupukki. Jouluaattona ennen Korvatunturille lähtöä Scott käy väkisinkin tapaamassa Charlieta. Kun äiti ja Neil kääntävät päänsä hetkeksi niin Scott ja Charlie ovat poissa, Bernand kävi nopeasti hakemassa heidät. Charlie asentelee Korvatunturilla rekeen muutamia ominaisuuksia ja sitten lähdetään liikkeelle. Lahjanjako sujuu lupsakkaasti ja Scott on paljon mukavampi pukki jo tänävuonna. Kun Scott jakaa Charlien kotiin lahjoja, on siellä poliisit vastassa. He epäilevät Scotin napanneen Charlien. Scott saadaan kiinni ja viedään itkevien lasten ohi poliisiautolla putkaan. Charlie on oman talon katolla reessä ja sinne saapuu pelastajatonttuja. Yhdessä he saavat Scottjoulupukin pois sellistä ja pääsevät kotiin. Siellä Charlien äitikin ja Neil huomaavat todella Scotin olevan Joulupukki. Pakkohan se on uskoa, kun he viimein saa lapsena toivmansa lahjat: äiti treffipelin ja Neil nakkipillin. Poliiseja ei enää tarvita ja huostajuuspaperit heitetään takkaan, kun kaikki nyt ymmärtävät Scotin oikean työn. Osa lahjoista on kuitenkin vielä jakamatta ja Charlie saa luvan lähteä loppumatkalle isänsä Joulupukin kanssa.

Scott ja Charlie kuulevat meteliä katolta

Mutta mitä tapahtui Joulupukille on todellakin tunnelmallista, vaikkakin tosi Amerikkalaista katsottavaa. Pukin porot on selvästi tietokoneella tehtyjä ja lumi tykitettyä, mutta siltikin niin perinteistä. Charlien lapseninto on minusta todella hellyyttävää ja siinä tämän elokuvan magia varmaan onkin. Pidän kovasti kyllä tästä pikkupojasta, joka Charlieta esittää, hän on todella luonteva ikäisekseen. Tim Allen, joka näyttelee Scott Calvinia oli lapsena jotenkin ihan suosikkini, mutta nyt hänen yksittäin letkautetut huumorinsa ei ihan uppoa. Joulupukkina hän on paljon sympaattisempi, kuin koheltajaisänä. Hauskaa huumoria muutamissa kohdissa häneltä kyllä syntyy, kuten työpaikkakohtauksissa. Neil on ikuisesti jäänyt päähäni hahmona nakkipillimies. Siis oikeasti, kuka muka voi toivoa nakkipilliäjoululahjaksi? Tämä on varmasti se humoristisin juttu kaikista.

Bernand tonttu on tontuista eniten esillä ja muutenkin mukavan oloinen. Hänen asunsa ei ole mitenkään ihan perinteisen joulutontun kostuumi. Muuten vähän häiritsi tämä tonttumaa, sillä selvästi kaikkia tonttuja näytteli lapset ja vaikka kuinka vanhoja ne olikin niin kellekkään ei ollut kasvanut partaa. Itse koen, että tonttu ei katso kokoa, joten sitä voi esittää minkä ikäinen ja kokoinen vaan. Siksi luontevaa olisi ollut, että mukana oisi niin lapsi-kuin aikuistonttuja. Korvatunturi oli muuten kaunis ja mielikuvitusrikas. Harmiskeni sitä vaan esitetään tässä elokuvassa liian vähän. Kolmannessa jatko-osassa näytetäänkin korvatunturia, mutta muuten se ei olekkaan hääppöinen elokuva.

Charlie Joulupukin sylissä

Mutta mitä tapahtui Joulupukille on kiva joulusatu, mutta se ei anna aikuiselle paljoa, jos ei osaa heittäytyä lapsenmieliseksi ja löytää omaa sisäistä lastaan. Varsinkin joulun suuriin mysteereihin pikku Charliella on hyvät vastaukset. Itse pidän valtavasti kun Charlie vastaan Neilin kysymykseen "Oletko koskaan nähnyt lentävää poroa?". Charlie sanoo: "Olen". Neil ei usko ja jatkaa: "No minä en ole". Charlie piikittää nokkelasti takaisin: "Oletko koskaan nähnyt miljoonaa dollaria?" Neil myöntää että: "En ole", jolloin Charlie toteaa: "Se ettei ole koskaan nähnyt jotain, ei takaa ettei sitä olisi olemassa."

Hyvää Joulua!

Eput elokuva

En koe itseäni varsinaisesti Eppu Normaali faniksi, vaikka tunnetuimpien biisien sanat tiedänkin. Eput olen kerran nähnyt pienellä festarikeikalla Oulussa kesällä 2009 ja ihan hyvinhän nuo soittivat. Murheellisten laulujej maat ja Tahroja paperilla olen monen kertaa kuullut ja jopa vähän aikaa sitten ostin Eppujen Lyömättömät kokoelmä Lp-levyn hyllyyni. Kun Eppujen Ratinan keikka kesällä oli, vähän sinne mieleni teki lippuja ostaa, mutta kovan hinnan takia en raaskinut. Töihin sinä iltana olin kuitenkin menossa ja kun Tampereen keskustassa kävelin työmaalleni, niin kyllä Ratinasta selvästi Urheiluhullu korviini kantautui. Eput elokuvalta odotin kaikkea informaatiota bändistä (en Eppujen toimintaa lehdistä ole koskaan seurannut) ja kaikkia kivoja pikku tarinoita vuosien varrelta. Ja niitähän riitti.

Eput elokuvan mainosjuliste

Eput Elokuva dokumenttia kerrottiin tavallaan kolmella eri tasolla. Joka soittaja (myös entiset soittajat) istuivat yksitellen tuolissa puhumassa kameralle menneisyydestä kronologisessä järjestyksessä. Menneitä tapahtumia oltiin dramatisoitu, näytettiin videopätkiä, valokuvia ja lehtihaastatteluja. Sitten uusimpana kerrottiin ja kuvattiin tuntemuksia Ratinan keikasta, miten siihen valmistauduttiin niin keikkatreeneissä, kuin suunnitelmissa uusien biisien kirjoitttamisessa. Kuvattiin läheltä Pantsen luomisen tuskaa ja kerrottiin rehellisesti mitä liika alkoholinjuonti Martille oikein aiheutti ja miksi bändissä on muutama basisti lähtenyt ja mistä tilalle on otettu uudet. Eppujen levy-yhtiön Poko rekordsin pääjehu Epe Heleniuskin vilahti muutaman kommentin välillä sanomassa. Ratinan keikkaa suunnitellessa nähdään myös Tampereen Filmharmonia ja kapellimestari Santtu-Matian Rouvali.

Dokumentti yllätti minut suoruudellaan ja ns. "helppoudellaan". Välillä kun katson bändihaastatteluja tai luen elämänkertoja yms. niin niissä todella helposti luetellaan liuta nimiä ja se teki tuota ja tämä teki tätä. Nyt kun Martti kertoi kameralle, että Pantse teki tuota ja minä tein tätä, niin tarinoissa pysyy helposti kärryillä kuin kaikille ihmisille on annettu kasvot. Kronologisuus oli kanssa odella tärkeä ja hyvä tässä elokuvassa, varsinkin tälläiselle, joka ei Eppu Normaali yhtyeen kaikkia vaiheita tiedä. Juurikin basistien vaihdot oli mielenkiintoista kuultavaa ja se miten Eppu Normaalin alun punk tyyli oikein Epuille löytyi ja miksi se sitten vaihtui vähän "perusrockimpaan" suuntaan. En minä ainakaan tiennyt, että The Ramones on joskus ylipäätäänsä ollut Tampereella keikalla, siistiä. Tahroja Paperilla LP-singlen kansikuva tarina Martin perseestä sai minut ihan kunnolla nauramaan, kuten myös Martin nuoruusvalokuvat. Aikamoinen posettaja tötteröhuulineen tuo kyllä on ollut.

Eput joskus kultaisella 80-luvulla

Eput elokuva on kyllä kattava katsaus yhtyeeseen nimeltä Eppu Normaali. Elokuva sisältää runsaasti Eppujen musiikkia mitenkään alleviivaamatta, eikä kappaleitten syntyjä aleta liikaa valottamaan. Tässä kerrottiin todella hyvin ja selkeästi tälläiselle ei-aiheesta-entuudestaan-tietäjälle kuinka yhtye on syntynyt. Siksi pidin tästä tyylistä valtavasti. Alan jopa toivomaan, että jonain päivänä muistakin suomalaista pitkän linjan yhtyeistä saisivat omat dokumentaariset elokuvansa. Kyllä sellaiset ainakin Yö (35-vuotta), Popeda (39-vuotta), Neljä Ruusua (34-vuotta) ja The 69 Eyes (27-vuotta) ansaitsisivat.

Hyvää syntymäpäivää Suomelle!

Minä ja Morrison

Katsoin tämän elokuvan joskus 14-vuotiaana ensimmäisen kerran äitini vhs-kasetilta, mutta mitään muistikuvia tuosta ensikatsomisesta minulla ei enään ole. Ostin tämän aikaa sitten kirppikseltä ihan uteliaisuuttani ja olen nyt katsonut muutaman kerran. Ei kyllä noussut kotimaisten kärkeeni, vaan päinvastoin.

Minä ja Morrison elokuvan mainosjuliste

Nuorta Millaa ei kiinnosta työnteko, vaan hän harhailee kaljakuppiloissa ja tuhlaa rahansa mieluummin viiniin kuin vuokraan. Eräänä iltana Milla on kämppiksensä kanssa bilettämässä ja yökerhossa sitten tapaa Akin, jonka kotiin päätyy. Aamulla hän herää Akin kotoa ja kahvia etsiessään tapaa tämän lapsen Joonaksen. Aki ja Milla alkavat tapailla ja nopeasti Milla sitten muuttaa Akin ja Joonaksen luokse. Akilla ja Millalla on vähän väliä pikku riitoja, mutta myös yhessä he viettävät kivasti aikaa. Kolmistaan he lähtevät käymään Eestissä, jossa Millan aika menee juodessa, Joonaksen katsomassa arkkitehtuuria ja Aki sekaantuu huumebisnekseen. Palatessa Akille tehdään ruumiinsisäinen tarkastus, josta ei löydy mitään, koska hän on teipannut huumeet Joonaksen vatsaan. Näin hän saa ehtaa tavaraa suomeen myydäkseen. Aki piilottaa huumeensa pihalle, mutta Joonas fiksuna ottaa ne sieltä mukaansa, kun palaa äitinsä luokse. Milla ja Aki saavat kunnon riidan aikaan ja eroavat.  Kun Aki on juuri löytänyt kamallensa ostajan, hän huomaakin piilopaikkansa olevan tyhjä. Joonas heittää huumeet wcpöntöstä alas ja Aki käyttää viimeisemmätkin päänsä sekoittamiseen. Milla herää keskellä yötä outoihin tuntemuksiin ja saapuu Akin kodille, mistä löytää tämän kuolleensa. Pienenä epilogina näytetään Akin hautajaiset, jossa Milla ja Joonas vielä tapaavat ja Milla löytää Akilta saamansa lyhyen jäähyväiskirjeen.

Minä ja Morrison on tosi tasapainoton elokuva. Pääosassa pitäisi olla Milla, mutta Eestin matkan jälkeen Milla ei sano kunnolla mitään, vaan keskitytään Akin huumebisneksiin ja hänen ja Joonaksen kinasteluun. Kun Milla lopulta puhuu Akin ollessaan hänen entisessä kämpässään,  ihan yhtäkkiä hätkähdin, että niin Millahan tässä on päähenkilö joka on nyt sysätty sivuun. Elokuvan oikea tarina näistä ihmisistä ja niiden kokemasta kiintymyksestä jää tosi paljon huumejuttujen varjoon. Irina Björklund on Millana minusta tosi persoonaton, kuten myös Samuli Edelman Akina. Ei näillä hahmoilla oikein ole mitään muuta yhteistä kuin sekoilu alkoholin kanssa ja sektaus, jota kuavtaan suht paljonkin. Joonas (Roope Karisto) on kiinnostavin hahmo, jota elokuvasta löytyy. Joonas välittää isästää, vaikka häntä ahdistaa ja ärsyttää isän käytös. Millaan hän tutustuu väkisin ja sopeutuu tämän seuraan ja hautajaisissa näytetään, että kyllä hän Millaankin ehti kiintymään. Jotenkin haluisin ajatella Joonaksen tapaavan Millan vielä joskus uudestaan.

Milla, Aki ja Jim Morrison

Minä ja Morrison nimi on minusta jotenkin todella hämäävä. Akin huoneessa on iso Jim Morrison kuva ja mainitaan Akin fanitus Jim Morrisoniin, mutta se tuntuu jotenkin todella pinnalliselta. Vaikka ohjaajan ja tuottajan kommenttiraidalla sanotaankin, että tietoisesti tähän ei The Doorssin musiikkia tuotu, Jim Morrison on enemmän hahmona esikuva Akille, kuin musiikilisena toimijana, niin katsojana minusta tämä olisi sen The Doorssin musiikin vaatinut. Nyt tämä Akin "fanitus" Jim Morrisonia kohtaan, on todella lievää. Solar Films on mainostanutkin tätä "Levottomat 2" lisänimellä, vaikkei tämä liity yhtään ensimmäiseen Levottomat elokuvaan. Markus Selinin selitys tälle on elokuvien yhtenäisevät teemat, mutten itse ihan sanoisi näin. Kun Levottomien teemana on päähenkilön "tunteettomuus", niin tässä teemana on enemmänkin välinpitämättömys. Vaikka Aki sanookin Millalle pilvipäissään "Mä en tunne sua kohtaan yhtään mitään!", niin tunteettomuudet ovat erilaisia Levottomissa ja Morrisonissa.

En tiedä, mikä tälle elokuvalle olisi tyylilajina tai teemana: Rikosdraama? Huumesekoilu? Lasten hyväksikäyttö? Kuoleman hyväksyntä? Naurattamaton komedia? En itse kamalasti kyllä tästä elokuvasta välittänyt, sillä  näyttelijät ovat tehneet paljon parempia rooleja muissa elokuvissa ja tämä on aika näyttelijäkeskeinen elokuva.

The Walk

Kuulin tästä elokuvasta, kun se Suomen elokuvateattereissa alkoi pyörimään ja olin kyllä ihan että Wou, tuo täytyy nähdä 3D:nä. Pelkäsin jo aluksi, että pelottaako sen katsominen liikaa kun itse tulen vähän sairaaksi korkeissa paikoissa. Uskalsin siis elokuvalta odottaa päätä huimaavia näkyjä. En kuitenkaan elokuvateattereissa tätä katsonut, vaan mieheni hommasi tämän jälkeenpäin Blu-raylle ja oltiin molemmat elokuvasta hyvin vaikuttuneita.

The Walk elokuvan mainosjuliste

Tarina siis kuulemma perustuu tositapahtumiin. Nuori ranskalaisherra nimeltä Philippe Petit näkee lapsena sirkuksessa nuorallatanssijoita ja on heti myyty. Hän vähän opettelee nuorallakävelyä paikallisen sirkuksen gurun seurassa, kunnes kokee kykenemään esiintymään yksin. Hän näkee paikallisessa lehdessä ison jutun Yhdysvalloissa rakenteilla olleista World Trade Centerin torneista (niistä joihin tehtiin terroristi-isku vuonna 2001) ja haaveilee, että jonain päivänä hän kävelee niiden välissä nuoralla. Haaveesta tulee hänelle pakkomielle ja Philippe opettelee ja harjoittelee paljon tämän haaveen hyväksi. Hän tapaa mukavan naisen Annien, valokuvaajan ja joukon muita apureita jotka ottaa mukaansa Amerikkaan toteuttamaan suunnitelmaansa. He valmistelevat kaiken huolella: miten päästä tornien katolle ja miten yhdistää narut kiinni torneihin. Kun lopulta koitttaa suuri suunnitelman toteutus, niin kyllä minä katsojana jännitin päästäänkö edes nuoralle ollenkaan, niin paljon tulee mutkia matkaan. Kun lopulta aika koittaa ja Philippe ottaa ensimmäisen askeleensa nuoralla, niin olin kyllä vakuuttunut. Joka hetki pelkäsin hänen tippuvan ja varsinkin käännöksien tullessa haukkoin henkeäni. Tämä kävelykohtaus oltiin kuitenkin kyllä tehty jopa liiankin pitkäksi, mutta olihan se koko elokuvan kliimaksi kohta. Kun takasi nuoralta ollaan tultu poliisien vihaiseen vastaanottoon, niin olo oli minulla ainakin helpottunut.

Tykkäsin elokuvasta kovastikkin, sillä se sisälsi yllättvän paljon huumoria ja jännitystä. Koko elokuvaa rytmitti Philippen toimiessa kertojana Vapaudenpatsaan huipulla, mikä toimi todella hyvin sillä sen avulla pystyttiin keskittymään kaikkiin tärkeisiin vaiheisiin, eikä näytetty mitään turhaa. Nämä Philippen värväämät kaverit oli aika heikosti luotuja hahmoja, paitsi tätä naispääosahahmoa Annie Alixi. Tykkäsin kuinka Annie lopulta erosi Philippestä sanomalla, että autoin sinua toteuttamaan unelmasi, nyt minun täytyy lähteä toteuttamaan omaani. Heidän eronsa ei ollut mitenkään surullinen vaan enemmänkin juuri järjellinen. Tähän elokuvaan ei ylimääräinen rakkaustarina olisikaan sopinut. Annien hahmo oli muuten todella hyvä vastapaino Philippen hahmolle.

Ensimmäiset askeleet Amerikan yllä

Musiikki elokuvasta ei jäänyt yhtään mieleeni, vaan sen sijaan räikeä värimäärittely ja ihanasti tehdyt Pariisikohtaukset. Kyllä Ranskan maaseudussa, Pariisissa ja sirkusmaailmassa on aina oma tunnelmansa. Siksi ehkä nautinkin elokuvan alkuosasta enemmän kuin loppuosasta, jossa oltiin varsinaisessa Amerikassa. Se Amerikka näytti niin betoniselta kuin olla ja voi. 3D oli ihan ehdoton vaatimus tämän elokuvan katsomiselle, sillä se toi nuorallakävelykohtauksissa paljon tarvittavaa ja vaadittavaa syvyyttä mikä toimi erinomaisesti. Olenkin kuullut, että elokuvateattereissa ihmiset olivat jopa lähteneet pois, koska tämä 3D oli heille ihan liian aitoa. Valitettavasti muuten monet taustat oli liian selkeää CGI-tasoa, koska näkyi selvästi, että nyt ollaan leikitty tietokoneen kanssa.

Koko elokuvan ajan pidin itseäni jännityksessä siitä, että kuoleeko/tippuuko Philippe tässä kävelyurakassa tornien välillä. En tiennyt tästä tositapahtumasta etukäteen ja vältin oikein spoilaamasta itseäni. Kun kertoja Philippe kertoi tarinaa Vapaudenpatsaan päältä ajattelin, että periaatteessahan se voi olla Philippen haamu joka kertoo sitä vähän kuin pilven päältä. Jotenkin oletin hyvin dramaattisesti tämän päähenkilön tippuvan viimemetreillä nuoralta, mutta mikäs sen mukavampi loppu kun kaikki päättyikin hyvin. The Walk kannattaa todellakin katsoa sen uskomattoman 3D:n ja ihanan alun tunnelman takia.

James Bond Osat 4-6

Seuraavat kolme James Bondia on nyt tullut nähtyä: Pallosalama, Casino Royale (vuodelta 1967, ei virallinen Bond) ja Elät vain kahdesti. Nämä Bondit ei ihan yhtä paljon vakuuttaneet minua kuin ensimmäiset ja Bond innostusalkuhuumani on jo ehtinyt laskemaan, mutta kyllä aikamoisia yllättäjiä nämäkin.  Sean Connery on edelleen aikamoinen herrasmies ja aito Bond.

Pallosalama (Thunderball)
Pallosalaman tunnari Tom Jonesin Thunderball oli itselleni se ihan ensikosketus Bondeihin, kun koulun laulutunneille joku Bond aiheinen biisi piti opetella. Thunderball kappale kuulosti omaan korvaani niin mahtipontiselta ja kyllähän nyt Tomppa on niin ikoninen hahmo, että hänen kappalettansa oli ilo esittää.

James tässä seikkailussa on vaarallisella matkalla etsimään atomipommeja, jotka joutuivat erään väärän henkilön käsiin. Spectren joku kätyri oli itsensä maskeerannut lentäjäksi ja sai näin ollen pommit oman porukkansa haltuun. Spectren johtaja (jonka kasvoja ei koko leffassa näytetty) halusi näillä atomipommeilla vähän kiristää isoja herroja ja tietty Bond koittaa sen kaikin keinoinsa estää, että tämä hullu Ernst Stavro Blofeld ei saa suunnitelmaansa käytäntöön.

Pallosalamassa ollaan paljon veden alla ja siinä on upeita sukellus ja vesikohtauksia. Ei ihmekkään, että Pallosalama sai Oscarpalkinnon kuvauksesta. Tuohon aikaan ei todellakaan ollut itsestäänselvyys kuvata vastaavanlaisia sukelluskohtauksia. Muutenkin Bondeissa voisin kehua tuonaikaisia kuvauksia ja tekniikkaa, onhan se ihan huikeaa aikakauteen ajateltuna. Vain kaikki autolla ajo kohtaukset on tehty screeniä  vasten, jonka kyllä selvästi huomaa.

Yhteyttä taas Austin Powers elokuviin huomaan henkilön Number Twon kohdalla. Samanlaiset merirosvolaput molemmilla ja pahiksen kätyreinä toimivat. Pallosalamassa Spectren suuruudenhullu johtaja halusi räjäyttää jotain lunnaita vastaan on ihan suoraan myös vedettä Austin Powerssin Dr.Evilin hahmoon. Hänkin on aikamoinen kiristäjä.

Thunderball elokuvan mainosjuliste

 Casino Royale (1967)
En edes tiennyt, että Casino Royale on tehty ensikerran jo noihin aikoihin. Tätä ei kuulemma viralliseen Bond saagaan lasketa, mutta kyllä se nyt tähän aikajärjestyksessä tuli katsottua. Odotin Casino Royalilta jotain Austin Powerssin kaltaista parodiaa ja kortinpeluuta, mutta ei tämä sekava kohellus kumpaakaan oikein omistanut. Elokuvan juonessa ei ollut mitään päätä eikä häntää, muta hassuista repliikeistä ja sitcomista kyllä huomasi tämän olevan ihan puhdas komedia. Jotenkin ihan raivokkaalla ja rivolla tavalla pidin tästä päättömyydestä, vaikka David Nivenin "Bondissa" ei ollut mitään yhteistä sen Sean Conneryn luoman James Bondin kanssa minkä minä olen oppinut tuntemaan. Tässä Casino Royalissa on kuulemma seitsemän ohjaajaa, joten ei ihkemekkään että tulos on totaalista sillisalaattia.

Casino Royal elokuvan mainosjulsite

Elät vain kahdesti (You only live twice)
You only live twice Bond sitten sijoittuu Japaniin. Se tuo kivaa kontrastia Bondeihin, kun ennen on enemmän oltu kauniilla rantavesillä tai sitten länsimaisissa kaupungeissa. Japanista näytetään katsojalle monipuolista kuvaa; on sumopainia, ninjojen harjoitteluleirejä, Japanilaista maaseutua sekä tulivuoria. Bond elää kahdesti, kun hän ensin lavastaa kuolemansa ja myöhemmin taas paljastaa pahiksille olevansa elossa. Kyllähän katsoja sen tajuaa, ettei Bond omassa elokuvassaan heti alussa kuole, vaan joku jippo tässä on kyseessä. Työn puolesta Bond joutuu taas kaikkea kokemaan, kuten valeavioliiton. Hieno langan avulla tapahtunut myrkytysmurha minulle jäi vakuuttavasti mieleen, kuten myös valtava tulivuorilavaste.

 Itselleni Elät vain kahdesti antoi eniten juuri tuon Japanin kuvaamisen kauneus ja sen kulttuurin avaaminen. Se oli todella mielenkiintoista nähtävää. En voi myöskään olla ihmettelemättä sitä valtavaa tulivuorilavastetta, kuinka paljon aikaa ja materiaa on tarvettu vain tämän yhden lavasteen rakentamiseen. Myös blu-ray levyn mukana ollut dokumentti oli todella mielenkiintoinen, en ainakaan minä olisi muuten tajunut katsoa lopputeksteistä, että käsikirjoituksen on tähän rustannut lastenkirjailija Ronald Dahl, joka on kirjoittanut mm. Jali ja Suklaatehtaan. Yhteyttä jälleen Austin Powerssiin löytyi, hahmo Ernst Stavro Blofeld näytti vihdoin ja viimein naamansa ja kappasvain Dr.Evelin kaksoisolentohan sieltä löytyi.

You only live twice elokuvan mainosjuliste

Nämä James Bondit ovat olleet ihan mukavaa viihdettä, mutta yksi ongelma minulle näissä edelleen on: liika toiminta loppukahakoissa. Jostain kumman syystä, kun minäkin näitä elokuvia yleensä iltaisin katson, niin aina loppukahakan aikana silmäni meinaavat väkisin sulkeutua kiinni. En vain jaksa keskittyä taistelukoreokrafioihin, kun ne ovat niin puuduttavia. Eikä niiden jälkeen yleensä edes ole muuta kuin Bondin one laineri ja joku kissa kainalossa kehräämässä, sekin yleensä kumiveneessä. On se hyvä että loput toistaa samaa kaavaa, se luo elokuville sen yhteläisyyden, mutta taistelukohtauksiinkin pitää saada enemmän syvyyttä. Nyt ne ovat vain uuvuttavia.