Juice

Juice Leskinen on minulle rocklyyrikko. Muistan alkaneeni kuunnella Juicea joskus yläaste ikäisenä, kun olin jo innostunut Popedasta ja Eppu Normaalista. Kävin katsomassa Tampereen Työväen Teatterissa Vuonna 85 - musikaalin ainakin pariin otteeseen ja sitä kautta Juicen tuotantokin taisi innostaa. En koskaan ole kuitenkaan Juicea sen kummemmin fanittanut, mutta huomaan siltikin osaavani yllättävän monia hänen kappaleitaan ulkoa. Suosikkini taitaa olla Napoleonin mopo ja Musta aurinko nousee.

Juice elokuvan mainosjuliste

 Juice leffa on osittain fiktiivinen ja osittain faktapohjainen kertomus Juicen elämästä. Heti alussa näytetään kuinka ollaan pikkuveljen hautajaisissa ja että isi käyttäytyy kummallisesti. Pikku Juicelle syötetään silkkaa sokeria ja eikä ihme, että tekarit on hankittu jo varhaisessa vaiheessa. Alun muistoihin palatan takaumana vielä myöhemminkin, joissa nähdään kuinka isä kohtelee äitiä, isän hautajaiset ja kuinka etäinen sihde Juicella on vanhempiinsa ollut.

Juice opiskelee yliopiostossa, käy runoilloissa ja tapaa toisen aatteen miehen Mikko Alatalon. Runoillassa isketään silmät Maria likkaan, joka jääkin pitkäksi aikaa Juicen elämään. Maria kannustaa Juicea lukemaan tekstejään muillekkin ja Alatalolle hän uskaltaa niitä näytellä. Hänellä kun on bändi tiedossa, mutta siinä valitettavasti on jo lyyrikko Harri Rinne. Harri ja Juice alkavat nokitella räpäten lyriikoita toisilleen ja pienen vittuilun kautta Juice hyväksytän bändiin. Pitkät pätkät kuvataan kun yhdessä reenaillaan biisejä, vingutetaan kitaraa ja keksitään lauluja lisää ja tupakki maistuu. Alatalo saa ensimmäisen keikan sovittua Tampereen Yo-talolle ja siitähän vasta tappelu tulee. Eihän heillä ole edes nimeä. Vittuilun avulla sekin keksitään ja keikkajulisteessa seisoo lopula Juice Lestkinen ja Coitus Int. Heinolassa Jyrää ei heti vakuta keikalla yleisöä, mutta kyllä pikkuhiljaa fiilis alkaa nousemaan. Sinkut laitetaan radioon, mutta ei edes Suosikki lehti innostu siitä. Vastineeksi Juice tekee pienen vittuilu laulun Jyrki-boy, joka on omistettu Suosikin sen aikaiselle päätoimittajalle Jyrki Hämäläiselle. Muittenkin laulujen taustoja avataan kun Napoleonin mopo keksitään ja Marilyn tulee päähän huussissa istuessa. Mitä enemmän tulee kappaleita, sitä enemmän on keikkoja, julkisuutta, tupakkaa ja viiniä.

Juice Leskinen & Coitus Int. keikalla

Juice ja Maria ovat alusta asti ollut yhdessä. Maria haaveilee ulkomaanmatkasta, mutta joutuu aina nurkkaan joka hetkellä, kun Juice on esillä. Hän ei enään jaksa olla se rokkarin vaimo, jonka mielipidettä ei enään edes kysytä. Kun äijä on kotona, hän on aina kännissä. Näin Maria kilahtaa Juicelle ja pieni ero saadaan aikaan. Juice ei enään edes välitä. Saman tien häenllä on uusi mirkku kainalossa ja kun se tuodaan kotia, niin ihmetellään mitä entinen akka täällä vielä tekee, eikö pitänyt lähteä. Sillon Maria tunnusta odottavansa lasta. Pienokaisen synnyttyä vauva-arki ei Juicelta ihan suju, mutta yhdessä yritetään selviytyä, vaikka Maria on jo ihan kyrsiintynyt. Välillä hän jopa koittaa lötyää lohtua Harrista, jonka kanssa on aiemmin heilastellut. Juicella ja Harrilla on viileät välit, kun kesken Yo-talon myöhemmän keikan he tekivät kunnon vittuilubätlen toisistaan ja erkaantuivat eri bändeihin. He yrittävät myöhemmin vielä löytää sovintoa, mutta kun Juice mainitsee tapaileensa Harrin avokkia on välirikko lopullinen.

Juice on entistä enemmän viinaan menevä, eikä pysty huolehtimaan tyttärestään Johannasta. Isojen riitojen päätteeksi Maria ja Johanna muuttavat kotoansa pois. Juice eristäytyy kitaran, viinipullon ja tupakan äärelle. Hän pitää pientä keikkataukoa, sillä saa ravintolassa sairaskohtauksen. Sairaalassa todetaan että maksa on mennyt, syynä liika juopottelu. Juice kuitenkin tauon jälkeen esiintyy pikku klubilla, jonne Maria saapuu häntä katsomaan. Juice esittää siellä kappaleensa Rakkauden haudalla, jonka sana pelasta tuo Marialle muistoja mieleen. Heidän ensitapaamisessaan runoillassa Maria esitti kirjoittamansa runon Pelasta. Maria ei kuitenkaan enään pelasta Juicea, vaan häipyy katkerana. Elokuva päättyy Juicen keikkabussiin, jossa otetaan vielä vähän lisää viiniä.

Nuori Mikko Alatalo

Elämänkerta elokuvana pidän Juicesta. Siinä ei ole liikaa henkilöhahmoja, eikä heidän taustojaan tarvitse tietää etukäteen. Jos en aikaisemmin äitini kautta olisi tiennyt, että Juice Leskinen ja Mikko Alatalo olivat aikoinaan samassa bändissä, olisin jopa ollut järkyttynyt, sillä heidän musiikkityylinsä ovat niin erilaiset. Minulle Mikko Alatalo edustaa ainoastaan Känkkäränkkää ja Maalaispoikaa. Antti Tuomas Heikkinen esittää kuitenkin todella uskottavasti nuorta Mikko Alataloa. Tukan malli ja silmälasit tekevät paljon. Riku Niemistä en olekkaan aikaisemmin draamassa nähnyt ja minulla olikin kovat epäilykseni häneen Juicena. Olen kuullut, että Nieminen on luonnossa aika mulkku jätkä, joten siinä mielessä hän sopii Juiceksi, joka ei myöskään tietääkseni ollut kauhean mukava ihminen. Elokuva antaa piirteitä siitä, että Juice on aika perfektionisti. Hän haluaa olla paras lyriikan tekijä. Vähän kliseisesti viiniä ja tupakkaa kuluu paljon, mutta voimme olettaa, että niin kului kyllä aidolla Juicellakin. Nieminen on todella osannut uhrautua roolii, sillä hän on ensin leffan alussa todella tikku ja Juicen vanhetessa paksunee enemmän ja enemmän. Ei pelkästään keksikroppa, vaan myös posket ja kalju läskistyy. Mitä vanhemmaksi Juice käy, sitä enemmän Riku Nieminen näyttää siltä Juicelta, jonka kuvia olen nähnyt. Elokuvan kappaleet on kaikki näyttelijöiden laulamia, joten olen yllättynyt, kuinka Nieminen on opetellut kuulostamaan Juicelta. Ei Nieminen kyllä laulaa osaa, mutta ei kyllä Juiceakaan äänen takia kuunnella. Pekka Strang on Juicen vastapari Harri Rinne ja luo habituksellaan eniten olemusta, että ollaan 70-80 luvulla. Hän vetää roolinsa hyvin, mutta hänen puheensa on välillä liiankin matalaa kuunneltavaa, niin että sanat puuroutuvat. Juicen vaimo Maria on kirjoitettu useisa eri Juicen vaimoista. Mariaa esittävä Iida-Maria Heinonen on oikein hyvä ja luonteva, mutta hänen kasvoistaan puuttuu jokin pieni persoonallisuus. Juicen äitiniä vilahtaa Anna-Leena Sipilä, mikä on aina kiva näky, mutta Juankosken murteella puhuminen särähtää vähän liiankin voimakkaasti korvaani.

Juice vanhana ja viinaan menevänä

Elokuva on kokonaan kuvattu filmille. Se tekee kuvasta todella rakeisen, jopa likaisen. Jos en tietäisi, että valmistusvuosi on 2018 luulisin elokuvan olevan vuodelta 1995. Niin hyvin se on saatu vanhemman näköiseksi. Filmille kuvaus on antanut yhden lisäaspektin elokuvaan, sillä sen avulla todellakin pääsee tuonne 70-80 luvun taitteeseen. Ulko- ja baarikuvissa on paljon blurrausta, ettei nykyajan taulut ja merkit näy, mutta filmillä blurraus ei niin paljon häiritse. Vertaa Vuonna 85-elokuvaan, tämä 80-luku toimii huomattavasti paremmin. Vuonna 85 kun digitaalinen rakennuksien poisto on liian näkyvää. Kaikki hahmojen vaatteet, tavarat ja lokaatioit huokuu aikaansa, joten näissä on kyllä onnistuttu. Matkatoimiston ikkuna on lavastettu yksinkertaisesti, Juicen kodissa on vanhoja kalusteita ja autot ovat myös aika pieniä. Kun elokuva siirtyy 70- luvulta 80-luvulle niin sisustus muuttuu sen mukanaa. Ruskea lähtee pikku hiljaa hillitympään sävyyn. Yksi elokuvan tehokeinoja oli leikata aina Juicen kotiin keittiön makkarapannun kautta. Tämä oli jotenkin hassu, mutta kuitenkin oivallinen ja persoonallinen leikkaustapa. Rasvanen makkara tirisi oikein katsojan korviin, että voin melkein haistaa sen. Myös Juicen ja Marian tappeluvaiheessa ollaan osattu hyvin kuvata riidan ahdistus Johanna lapsen kautta. Yleisökään ei halua kuulla minuuttitolkulla huutoa ja kiroilua, joten Johannan korvien tinnityksen kautta näytetään, kuinka pahasta riidasta on kyse.

Juice elokuva ei ole kuiteskaan täydellinen. Siinä on aivan liian pitkiä pätkiä tätä alun keksitään nyt yhdessä biisejä, juodaan viinaa ja poltetaan tupakkaa - kohtia, sekä kiertueita joissa Juice laulaa yleisön edessä. Vaikka kestoltaan Juice on perinteisen kotimaisen leffan  pituinen, niin nämä kohdat jotenkin puuduttivat, koska ne jankkasivat paikallaan eikä vieneet juonta tarpeeksi eteenpäin. Juicen tulen hankkimaan kokoelmiini, mutta vuoden 2018 kotimainen leffatapaus se ei kuitenkaan ollut. Mainitaan nyt vielä sekin, että pääsin itse osallistumaan Juice leffan tekoon, kun toimin ensimmäistä kertaa avustajana. Lopputeksteissä nimeni vilahtikin ja tarkkasilmäisimmät voivat huomata minut yleisässö kun Heinolassa Jyrää enismmäisen kerran

Dc Extended Universe - Aquaman

Dc elokuvia aloin alunperin seuraamaan vähän avomieheni painostuksen alaisena, mutta Suicide Squad ja Wonder Woman kyllä yllättivät niinkin paljon, että voisin itseni jo jonkin sortin Dc supersankarifaniksi kutsua. Aquaman sai kinnostus pisteet heti vähän heikossa Juictice Leaguessa, jossa Jason Momoa kyllä vie monessa kohdssa huomioni. Uskoin kyllä Aquamanin oman soolo elokuvan viihdyttävän minua, mutten osannut kuvtellakkaan, että Jason Momoalla on todellakin nin valtava karisma. Kun elokuvasta oli paljastunut ensi-iltajuhlien aikaan nettin Jason Momoan vetämä hawajilaistanssi aloin odottamaan merimiesseikkailua entistä kovemmalla innolla. Kävimme mieheni kanssa katsomassa Aquamanin ensi-iltapäivänä 3D:nä Tampereen Plevnan Scape salissa, mikä on ainoa ja oikea näytöspaikka tälläiselle spektaakkelille.

Aquaman elokuvan mainosjuliste

 Arthur Curry eli alias Aquaman on puoliksi ihminen ja puoliksi merenelävä. Hänen äitinsä on merten kuningatar  Atlana ja isä majakanvartija. Elokuva alkaa luontevasti Aquamanin syntymällä tähän maan ja meren väliseen liittoon. Arthurin vanhemmat ovat suloinen näky alussa, mutta Arthurin synnyttyä kuningattaren täytyy palata mereen. Arthurin isä odottaa joka aamu laiturilla milloin Atlana palaa. Arthr elää lapasuuden malla, teini-ikisyytensä pinnan alla ja aikuisena hän hauaisi lähes unohtaa kaiken vesivoimansa. Itse tämän elokuvan tarina sijoittuu Justice Leaguen jälkeen, kun Aquamanista on tullut eräänlainen kuuluisuus. Baarissakin halutaan ottaa selfieitä. Pinnan alla kuitenkin kuohuu, sillä Aquamanin entinen tuttu Mera tulee hakemaan apua. Arthurin velipuoli, Atlantiksen kuningas Orm, meinaa pistää sodan pystyyn, sillä hän on katkera siitä, että ihmiset tuhoaa maailman meret. Jos hän tastelussa voittaa Aquamanin, Ormista tulisi Merimestari. Arthurin täytyy ottaa haaste vastaan, ettei sotaa maan ja veden välille syntyisi. Aquaman taistelee Ormia vastaan, mutta heidän voimansa ovat aika tasaväkiset. Niinpä Arthur lähtee Meran kanssa etsiään kolmikärkeä, jonka avulla voi oittaa Ormin. Vastaan tulee yllttäviä mutkia, kun Ormin  sotajoukot ja nykyaikaninen teknologinen merirovo Blackmanta (jonka isän Aquaman tappaa lefan alussa) tulevat tielle joka mutkassa. Saharan autiomaan ja Italian kautta löydetään reitti oikean kolmikärjen luokse ja siellä Arthur kohtaa yllätyksen, äitinsä Atlnan. Hänlle kun on aina sanottu, että hänen Atlana on tapettu. Atlanan ja Meran kannustuksen avustuksella Aquaman saa kolmikrjen itselleen haltuunsa ja tämän avulla voittaa lopulta taistelun Ormin kanssa ja saa siinä samassa Merankin itselleen, joka oli luvattu Ormille. Kun elokuva on loppumassa niin Orm ja Blackmanta, jokta toimivat elokuvan pahiksina, jäävät molemmat eloon. Tästä on hyvä synnyttä uutta jatko-osaa Aquamanille, mikä varmasti on joskus tulossa. Yksi viimeisimpiä ja ihanimpia kohtauksia on kuitnekin se, ku Arthurin isä ja äiti kohtaavat pitkästä aikaa majakan laiturilla.

En odottanut, että Aquaman olisi ollut näin visuaalista karkkia. Merenalaiset kohtaukset eivät olleet pelkkää sinistä vettä, vaan kaikki kalat ja kasvillisuus ja valotus ovat todella herkkua silmille. Sieltä löytyy kauniita visuaalisia kikkoja, joita en edes pystynyt rekitötöimään näin yhdellä katsomiskerralla. Kun veden alla ollaa pitkiä aikoja, niin maan pinnalla olevat maisemat kanssa hehkuvat. Vaikka maalla ollaan aika neutraalisti, niin Saharan autiomaan kuivaa hiekka ja Italiassa vietetty kaupunkihetki ovat kivoa vastakkain asetteluita. Arthurin isän majakka ja sen lähitölä oleva baari taasen huokuvat kotoisuutta. Elokuvan musiikki on jylhää, mutta sen kummemmmin se ei omaan mieleni jäänyt. Visuaalisia tehosteita on valtaasti, mutta edelleenkin taistelukohtaukset tuntui minusta aivan liian pitkiltä. Ne ovatkin minun milestäni elokuvan suurin heikkous, kun ei olla osattu karsia. Vähän myös karsastin elokuvan liikaa teknologiamaisuutta, kun Blackmantan merirosvous ei ollut sellaista perinteistä piraattimeininkiä, vaan taistelua teknologisten aseiden kanssa. Atlantiksessa kanssa osattiin käyttää vaikka ja mitä vempeleitä, mitä vähäsen vierastan. Toisaalta alkuperäissä Atlantis myytissä mainitaan, että Atlantiksen asukkaat ovat äärimmäisen kehittyneitä teknologian suhteen, joten siksi sen voin vielä hyväksyä.

Aquaman baarissa

Aquaman eli Arthur Curry eli Jason Momoa on aivan uskmaton tässä pääroolissaan. Äijällä on asenne, karisma, matala äääni, sopivan kuiva huumori ja mitä ihanin tukka. Eikä lihaksissakaan valittamista ole. Ihmettelen vain miksi niitä piti peittää paita niin monessa  kohdassa? Kyllä Aquaman nousee nyt suosikki supersankarikseni Batmanin ohelle. Mera eli Audrey Hebren eli Johnny Deppin ex-naisystävä on ihan kivan näköinen merenneito  punaisssa tukassaan, joka tuo minulle vahvasti mieleen Disneyn Arielin. Hänen hahmonsa on kuitenkin vähän kaksipiippuinen; välillä hän toimii vahvati itse ja välillä taas on niin neito pulassa. En myöskään ihan ymmärtäynt näitten hahmojen rakkaus suhteen syntymistä, sillä Mera ja Aquaman ovat aika lailla toistensa vastakohtia ja piikkittelivät toisiaan kokoajan pitkin elokuvaa. Noh, vastakohdat täydentävät toisiaan. Muistakin näyttelijöistä tykkäsin, mutta Aquamanin äitiä Atlantaa esittävä Nicole Kidman on vähän liian ohut hahmo. Myös se häirtisi, ettei hän olltu vanhentunut yhtään, niin kuin Arthuri tai hänen isänsä.

Aquaman on ihan ansaitusti saanut omaan elokuvansa, joka on kirjaimellisesti viihdettä. Atlantismyyttiä syvennetään kivasti ja luonnosuojeluteema on tärkässä osassa sodan julistuksesssa. Kuitenkin tämä elokuva antoi minulle eniten tyhmän kankean huumoria,  Jason Momoanis karismaa ja hiusten liehuntaa veden alla.    

Disney Klassikot 23: Pelastuspartio Bernand ja Bianca

Bernand ja Bianca on siitä harvinainen vanha Disneyn klassikko, että sitä meillä ei ollut lapsena videolla. Olen nähnyt elokuvan ensimmäisen kerran vasta lähempänä 18-vuoden ikää, joten mitään nostalgiapisteitä tai muistoja minulla ei elokuvasta lapsuusajaltani ole. Kun näin Pelastuspartion ensimmäisen kerran, olin todella yllättynyt sen synkkyydestä, mutta pidin jo silloin elokuvasta kovasti.

Pelastuspartion mainosjuliste

 Madame Meduusa on kidnapannut orvon Penny tytön, koska hän haluaa itselleen Paholaisen Silmä- timantin ja timantti on sellaisessa luolassa, jonne aikuinen ihminen ei mahdu. Penny on jo pidempään ollut Pirunpoukamassa eräässä lahonneessa laivassa Madamen apulaisen Nupin vankina. Eräänä yönä hän lähettää pullopostia, jonka löytävät hiiret. Pulloposti päätyy hiirten Pelastuspartion käsiin, joilla on oma hätäkokouksena New Yorkissa. Sinne kerääntyy hiiriä kaikista maailman kolkista. Unkarilainen Pelastuspartion jäsen Bianca haluaa ottaa tehtävän vastaan. Koska Bianca on aika vetävän näköinen hiireksi, hänelle ilmoittautuu kaikki urospuoliset hiiret vapaaehtoiseksi lähtemään mukaan vaaralliselle matkalle. Bianca päättää ottaa kuitenkin parikseen tavallisen talonmiehen Bernandin. Bernand ei ole kovin innostunut lähdöstä, mutta tulee tietenkin mukaan. Bernand on aika pelokas kaveri ja hän on hyvin taikausoinen. Numero 13 tuottaa hänen mielestään pahaa onnea, vaikka se usein tuleekin matkalla vastaan.

Bernand ja Bianca suuntaavat ensin orpokotiin, josta Penny on kadonnut. Siellä Pennyn Rufus kissa kertoo, että eräs nainen jolla on panttilainaamo, on vienyt Pennyn. Rufus on harmillisen pienessä roolissa, mutta muuten suloinen vanha kissa. Suomiäänenä hänellä onkin Matti Ranin, joka tuo oman syvyytensä hahmoon. Orpokodista suunnataan panttilainaamoon, jossa kohdataan Madame Meduusa. Hänessä onkin paljon yhtäläisyyksiä 101 Dalmatialaisen Cruella De Villiin, eikä ihme, sillä tätä roolia alunperin suunniteltiin Cruellalle. Hyvä kuitenkin, että elokuva sai ihan oman pahiksensa. Meduusa puhuu Nupin kanssa puhelimessa ja päättää itse lähteä Pirupoukamalle. Sinne Bernand ja Bianca myös suuntaavat "lentokoneella" eli albatrossilla. Perille päästyään he kohtaavat mukavia metsän eläimiä, jotka haluavat auttaa Pennyn pelastamisessa. Eläimille tekee hankalaa, kun Madame Meduusalla on kaksi krokotiilia apurinaan. Yksi hiiri joka asuu tällä suolla, on saanut suomennoksensa nimeksi Hector, kyseisen laulajan mukaan. Hector pistääkin eläimistä eniten silmään, sillä hänellä on selvästikkin jonkin sortin alkoholiongelmia.

Penny tapaa Bernandin ja Biancan

 Eräänä iltana kun Penny on ykisnään menossa nukkumaan, tulevat Bernand ja Bianca tervehtimään häntä. Penny kertoo heille miksi on vankina ja yhdessä he luovat suunnitelman miten päästä Pirunpoukamalta pakoon. Ensin kuintekin tehdään Meduusan mukaan, eli joudutaan syvälle luolaan etsimään Paholaisen Silmää ja pelätään hukutaanko nousuveden aikaan. Bernand ja Bianca tulevat mukaan luolaan Pennyn taskussa ja yhdessä he löytävät ja saavat timantin mukaansa. Maan pinnalla Meduusan silmät kiiltelee timantin valosta ja apulainen Nuppi menettää hermonsa, koska tietenkin olettaa saavansa puolet löydöstä. Näiden kahden tapellessa alkaa tapahtua. Penny, Bernand, Bianca ja metsän eläimet laittavat hösseliksi. Krokotiilit jäävät hissiin jumiin ja muiden häiritessä Madame Meduusaa ja Nuppia Penny saa Madamen vesiskootterin käyntiin kainalossa nallensa, mihin timantti on piilotettu. Laiva syttyy tuleen ja uppoaa Pennyn ajaessa takaisin orpokotiin. Sieltä hänet onneksi adoptoidaan ja jalokivi lahjoitetaan museolle. Tarina päättyy siihen, kun Bernand ja Bianca ovat lentomatkalla kohti uutta seikkailua.

Koska elokuvasta minulla ei ole mitään lapsuusnostalgioita, niin tuon ajan elokuvana tuntuu, että yksi syvyysaspekti puutuu kokonaan. Pidän kovasti muuten tästä ahdistavasta ja jopa julmasta tunnelmasta, jossa on kokoajan kuitenkin turvallinen luottamuksen valo yllä. Missään kohdassa en pelkää, että jotain kamalaa tapahtuu Pennylle, vaikka itse tapahtumina jotkut kohtaukset ovat ihan kauheita, jopa ahdistavia. Madame osoittaa Pennyä suoraan rintaan aseella ja Penny on yksin maanalaisessa luolassa, joka tulvii vettä. Laivan loppu-uppoaminenkin on hyvin dramaattinen. Siltikin mikään näistä tapahtmista ei saa minulle suuria tunteita pintaan, mikä on elokuvan suurin ongelma. Myös jotenkin menee todella kauan aikaa siihen että päästään itse asiaan, eli Pennyn pelastamiseen.

Bernand ja Bianca sateessa

 Penny on hahmona todella suloinen. Pidän hänen vilpittömyydestään ja hänessä on enemmän luonnetta, kuin Oliver ja Kumppaneden Jennyssä, joka on ulkonäöltään muuten hyvin samankaltainen hahmo. Madame Meduusa on kovin persoonaton, hänen motiivejaan ei edes kerrota kunnolla miksi hän haluaa kyseisen timantin. Ulkonäöltään ja piirrostyyliltään hänestä tulee helposti Cruella mieleen, yhtä lailla on roikkurinnat ja paksua meikkiä. Apulainen Nuppi on todella tyhmä ja hänen fokuksensa on ainoastaan tuoda huumoria ja se kyllä toimii näin synkässä elokuvassa. Pääkaksikkomme jää valitettavasti Pennyn jalkoihin, sillä heidän luonteensa ei ole kovin voimakkaat. Bianca vaikuttaa hienohelmalta, mutta on muuten perushyvä muija. Hänen suomiäänenä on muuten Aristokattien Herttuatar joka jopa lievästi häiritsee minua, sillä jo pelkkä äänikin nostaa hänen hienohelmastatustaan.  Bernand taas on vähän syvempi hahmo. Hän on vaatimaton, änkyttää puheessaan, kävelee söpösti kampatikkailla ja yrittää olla herrasmies, sillä auttaa jatkuvasti Biancaa kynysten yli. Bernand näyttää jo nyt mustasukkaisuuden tunteitansa, mikä taas pohjustaa paljonkin jatko-osaa Bernand ja Bianca Australiassa.

Paholaisen silmä löytyy pääkallon sisältä

Pelastuspartio Bernand ja Bianca ei ole niin musiikintäytteinen, mitä Disneyelokuvilta on totuttu. Siinä on lauluja, mutta mikään niistä ei varsinaisesti jää päähäni soimaan. Elokuvan ensimmäinen laulu on jo alkuteksteissä prologin aikana, kun Penny lähettää pullopostia. Tämä kohtaus luo tunnelman elokuvan pelottavalle, mutta luottavaiselle teemalle. Sillä yksi elokuavn teemojahan on se, että ikinä ei saa luovuttaa vaikka kuinka pelottaisi. Toinen kaunis laulu Uusi päivä huominen soi siinä, kun Bernand ja Bianca ovat lentämässä. Taustalla näkyy kaunis aurinko ja vapaus. Kyseisestä kuvasta tulee minulla hyvin vahvasti mieleen Don Bluthin Fivel- ja Maa aikojen alussa -elokuvat, eikä ihme sillä Don Bluth on ollut tekemässä tätä elokuvaa ennen Disneyltä lähtöään. Hänen myöhemmissä omissa tuotannoissa on tätä samaa tematiikkaa, joten en tiedä onko se hänen mukanaan sitten päätynyt tähän elokuvaankin? Animaatio on muuten hyvin kaunista, varsinkin alun sateen ropina on aivan aitoa. Kokonaisuutena Bernand ja Bianca on hyvä elokuva, mutta ei se helpoin ja nopeasti lähetyttävin Disneyn klassikko, koska itse aihe on aika tylsä.

Joulujaksoja

Elokuvien ohessa on tullut monenmoisia televisiosarjoja vuosien varrella seurattua. Jotkut niistä on painautunut ikuisesti mieleeni koskettavien tarinoiden tai herkyvän huumorin takia. Tässä osiossa esittelen suosikkisarjojani ja koitan pohtia, mitkä asiat kyseisessä sarjassa vetoaa minuun, niin että vuodesta toiseen haluan katsoa samoja jaksoja, joita olen niin monen monta kertaa jo elämäni aikana nähnyt.

Nyt paneudun lempi tv-sarjojeni joulujaksoihin.

Metsolat Joulu & Muistojen Joulu

Antti manaa, että kuusi on toispuoleinen

Leppävaaran tilalla vietetään perinteistä joulua. Urjan Rinne on rakentunut valmiiksi ja hotelli on varattu täyteen. Liisan ja Osmon Autiolla tilalla sattuu tulipalo, joten suuren sukujoulut vietetään Annikin ja Antin hoiveissa. Aatonaattona sattuu yllätys, kun Eeva palaa Afrikasta takaisin kotiin. Päivällä Antti haki Riston kanssa toispuoleisen kuusen ja illan varjoissa Eeva ja Erkki mutustelevat Annikin tekemää leipäjuustoa, mitä Antti tulee tietenkin myäs maistelemaan. Aattoaamuna Liisa koristelee piparikakkutaloa Osmolle, joka on vielä lahjaostoksilla. Jaana ja Jaakko kiertelvät vielä Tamperetta lahjojen perässä ja käyttävät aaton matkustaakseen Leppävaaraan. Ennen Joulurauhan julistusta kotiin saapuu vielä Heikki Ruotsista vaimonsa Kristiinan ja nuorimman poikansa Hampuksen kanssa. Yhdessä ilakoidaan koristeita laittaessa ja Liisa esittää isälleen Ristolle enkelikelloa. Jouluhartaus käydään kuuntelemassa hotellilla ja sieltä syöksytään leppävaaran lämpimään saunaan, jonka jälkeen on kaikkein odotetuin; Annikin tekemä jouluateria.

Liisa koristelee piparkakkutaloa

Muistojen joulu jakso sijoittuu Leppävaaran elämään muutaman vuoden sarjan päättymisen jälkeen. Jaksossa viitataan paljon aiempaan joulujaksoon (esim. Riston toispuoleinen kuusenhakuja Osmo lahjaostoksilla). Tässä jaksossa on se erikoinen, että näytetään takaumia Antin ja Annikin elämästä sota-aikojen jouluina. Nämä pätkät ovat oikein tunnelmallisia ja hyvin sovitettu itse jakson tapahtumien kanssa, niin että tarinaa kertoo joko Antti, Annikki tai heidän kaverinsa AIV. Viimeisten muistojen seassa on se kaikkein ihanin, jossa kerrotaan kuinka Antti ja Annikki menivät kihloihin.

Annikki tekee torttuja

 Metsoloiden molemmat joulujaksot huokuvat tunnelmallista ja kaunista lämpöä. Tavallinen joulujakso yhdistää joulutunnelman muuten Metsoloiden tapahtumiin, mutta Muistojen Joulussa pyhitetään lähes kokonaan näyttämän pienellä vilkaisulla sen, mitä hahmoille nykyään kuuluu ja yhdistetään nämä kauniit muistot Metsoloiden muuten kotoisaan joulunviettoon. Metsoloiden tarinaan voitte perehtyä tästä.

Parhaat vuodet: Usko, Toivo ja Rakkaus

Kuusikaupoilla

 Parhaat vuoden on jatkosarja sairaalasaippualle Ihmeiden tekijät. Sen pääosassa on entinen ylilääkäri Pentti Karvala ja hänen lapsensa. Pentti on sarjassa kirjoittanut elämänkertaansa, menettänyt vaimonsa, tavannut veljensä ja huolehtinut neljästä tyttärestään vuorotellen. Sarjan päätösjakso on kaunis ja tunnelmallinen, sillä siinä selviää saako Pentin tyttäret Saaga ja Sirkan sovittua ja mitä Mauri tekee nytten, kun kriistäjä on menehtynyt. Yhdessä haetaan joulukuusta, käydään hautausmaalla juttelemsassa mammalle, Lilli tapaa unensa pojan kadulla ja Saagan ja Sirkan unelmien mies toimii joulupukkina. Pentti saa elämänkertansa valmiiksi  ja jasko päättyy siihen, kun joulupäivän aamuna Lilli lukee muffansa tekemää elämänkertaa Parhaat vuodet vihreitä kuulia syöden.

Joulupukki vierailee Karvalan klaanin luona

Parhaissa vuosissa näytetään kauniisti jouluvalmistelut ja pohdinnat sukujoulusta. Tuleeko riitoja, saadaanko joulupukkia ja osataanko olla pitkän tauon jälkeen yhdessä.  Karvaloitten perhe on vähän sellasita eliitti tasoa, joilla on krumeluureja huonekaluja ja hienoja titteleitä. Siksi näin enemmän mallikkona on hienoa nähdä tämä heidän tapansa viettää joulua Helsingin keskustan kerrostalossa. Parhaista vuosista kerron joskus tarkemmin, mutta Ihmeiden tekijöihin on linkki tuossa ylempänä.

Ruusun Aikaa: Joulun Tähti

Nyt on joulu Nero

Ruususten perheeseen kuuluu isä Esko, äiti Marja, Marjan tytär Meri, Eskon poika Illi, yhteinen kuopus Roosa-Maria, eli Roope, Mummi Senni ja tietty Nero koira. Esko on juuri saanut työkaveriltaan halvat lennot jouluksi Espanjaan ja aluksi kaikki on siitä innoissaan, mutta että jouluksi. Ei Meri voi lähteä kun on tanssiesitys ja kuka hoitaisi Neroa? Ei, parempi olla menemättä. Marja kun kutsui sisarensa ja tämän miehen ja seitsemän poikaakin jouluksi käymään. Eskoa harmittaa, hän olisi jouluna halunnut mennä Espanjaan isänsä luokse. Niinpä Marja tekee Eskolle jouluyllätyksen ja kutsuu Eskon isän heille viettämään joulua. Aattoaamuna Roope on tonttulakki päässä ja haistelee joulun tuoksua. Meri koristelee kuusta, Illi ja Esko on pihatöissä ja Marja ja Senni tekevät rosollia. Senni kertoo Roopelle miksi lintuja ruokitaan joulusin ja Illi laulaa Juicen Sikaa. Roope vie herkkuja yläkerran vinttijengille, eli  Alli haamulle joka on Marjan jo edesmennyt täti. Illalla alkaa juhlat. Perunat loppuu pöydistä heti ja Roope ja seitsemän veljestä kerjäävätt spagettia. Jakson loppuhuipentuma on Roopen esittämä joulukuvaelma, jossa Nero on Jeesus lapsi.

Näättekste nää enkelit murhaajien sieluina, niillä on naru kaulassa

Joulun tähti jaksossa paras kohta on aattoaamu. Siinä voi oikein tuntea Roopen innon, odotuksen, tyytyväisyyden ja kinkun ja piparin tuoksun. Se kohta kun tietää, että tänään odotus päättyy, se hetki on ihan lähellä, mutta ei vielä. Tuo hetki on itsellenikin yksi aaton parhaista kohdista ja siksi varmasti jakso vetoaa minuun niin syvältä.

Peppi Pitkätossun Joulu

Peppi, Tommi ja Annika joulumarkkinoilla

Peppi, Tommi ja Annika ovat joulumarkkinoilla. Siellä he tapaavat Rouva Rissasen, joka kovasti tahtoo Pepin lastenkotiinsa jouluksi. Eihän Peppi tietenkään sinne halua, vaan olla eläimiensä Herra Tossavaisen ja Pikku Ukon kanssa. Rissasen täti pakottaa poliisit hommiin, mutta Pepin nokkeluuden avulla he jäävät ruikuttamaan. Peppi leipoo kotona lattialla ihanasti pipareita ja kun Tommi ja Annika tulevat hakemana häntä luisteleman, he törmäävät valtavaan piparivuoreen. Yhdessä he käyvät luistelemassa torven soittokunnan tahdissa ja kotiin palatessaan Peppi kertoo joululahjatoiveestaan. Hän haluaa trumpetin. Tommi ja Annika koristelevat kuusta äitinsä avulla, sitten he hakevat kaikki ystävänsä joiden avulla he järjestävät Peppille yllätyksen. Itse jouluaattona Tommi ja Annika leikkivät vanhempiansa kanssa kuusen ympärillä, jakavat lahjoja ja laulavat yhdessä. Peppi tarjoilee hiirelle juustoa, Herra Tossavaiselle banaaneja ja Pikku Ukko saa ison kaulahuivin. Loppujen lopuksi on kuitenkin aika yksinäistä. Peppi puhuu ikkunasta taivaaseen äidilleen, kunnes hän yllättyy: pihalle tulee Tommi ja Annika ja liuta muita kylän lapsia. Heillä on Pepille hänen toivoma joululahja. Myös Peppi on varustautunut lahjoihin. Niitä on pihan puu täynä ja jokainen lapsi saa ottaa sieltä paketin itselleen. Peppi vielä soittaa trumpetilla oman tunnuslaulunsa.

Kettu juoksi yli järven

Pepin joulu on ihana idylli ruotsalaisesta joulusta. Alun joulumarkkinat ovat todella tunnelmalliset ja varsinkin luistelupaikan soittokuoro. En ole missään nähnyt luistelupaikoilla elävää musiikkia, se todellakin antaisin tunnelmaa. Peppi kun tekee pipareita, niin siitä kyllä itsellekkin leipomiskärpänen iskee, kun piparitaikina on koko lattian levyinen. Tommi ja Annika koristelee kuustansa vanhoilla koristeilla ja tähtidäsetikuilla. Mozzartin koristepääkin saa joulupukkinaamarin ylleen. Tätä ruotsalaisten tapaa kirjoittaa lahajpakettiin runo siitä mitä sen sisällä on, on vähänsemmonen juttu mitä en ymmärrä. Eihän siinä sitten ole mitään yllätystä, jos sisällön arvaa valmiiksi. Tommin höyrykone lahja herättää kanssa vähän ihmetystä. Mihin sitä käytetään? Annikan äiti on mukavan aidon oloinen, kun koittaa venyttää Annikan antamaa patalappua vähän isommaksi. Kaunein hetki koko jaksossa kuitenkin on se, kun ystävät lähtevät pois Pepin luota uusine leluineen pimeässä ruotsalaisyössä ja taustalla soi Pepin trumpettisoitto. Se on todella kaunista.

Muumilaakson Tarinoita: Joulu on ovella

Muumitalo hankien keskellä

Viime jaksossa Muumit ovat juuri tutustuneet Alisaan. Nytten Muumipeikko ja Niiskuneiti tapaavat Alisan ja kutsuvat hänet juhliin, sillä tänä iltana he ovat menossa talviunille. Aliisa viihtyy juhlissa mainiosti, mutta Noita ei ole iloinen hakiessaan häntä. Noita kun ei voi sietää Muumeja. Alisa lähtee Noidan kanssa takaisin Noitametsään luudalla, kun muumit painuvat pehkuihin ja Nuuskamuikkenen suutaa etelään. Muumit eivät saa kuitekaan nukkua kovin kauaan, koska Muumipeikkoa tullaan herättämään. Kuusi on vielä hakematta ja joulu tulee. Mutta mikä on joulu? Ja mihin kuusta tarvitaan? Muumimamma alkaa valmistamaan joululle ruokaa ja Muumipeikko lähtee Muumipapan kanssa kuusimetsään. Matkan varrella Kampsu tulee vastaan ja kertoo vielä ruuista ja lahjoista. Muumitalossa käy tällä välin muukalainen teellä, joka kertoo vielä että kuusi täytyy koristella. Ulkona sitten laitetaan kuusi pystyyn ja sen oksille helmiä ja teekannuja. Latvaan tulee äitin silkkiruusu. Mamma on ahertanut keittiössä ja joululle pakataan lahjoja. Kuvakirja, komea uistin ja näkinkenkä. Muumit odottavat jouluyönä vilteissä joulun tuloa, mutta ei sitä meinaa näkyä. Paikalle saapuu porukka pieniä mönkijäisiä ihailemaan muumien kuusta. Muumimammaa väsyttää odottelu, hän ehdotytaa että eikö jo voitaisi mennä nukkumaan. NIin muumitttekevät. He antavat lahjat,kuusen ja ruuan mönkijöille ja jatkavat itse talviunia. Pienet mönkijät ovat onnesta soikeana, he eivät ole ikinä saaneet näin kaunista joulua.

Joulun valoja

Pienet mönkijäiset odottavat joulua

Joulu on ovella jakson loppupuoli, eli tämä itse joulun vietto perustuu aivan suoraan Tove Janssonin novellin nimeltä Kuusi. Kyseinen novelli on minusta todella hienosti ja suorasti adabtoitu muumijaksoksi ja on tunnelmaltaan juuri oikea. Olen aina tykännyt kovasti tästä jaksosta ja sen kauneudesta. Yhdessä kohdassa Niiskuneiti sanoo: "Jokainen olento odottaa täristen joulua" ja taustalla soi uuskomattoman hieno kappale, kun näytetään muiden pienten asukkaiden kuusia pihalla. Ne kaikki pienet valot sinertävässä talvisessa Muumilaakson illassa on satumainen näky. Tämä jakso on aina ehdittomasti joka vuosi katsottava jouluaattona. Kyseessä on yksi aivan suosikkijaksoni Muumilaason Tarinoissa.

Näissä ihanan jouluisissa ja talvisissa tunnelmissa toivotan jokaiselle tämän tekstin lukijalle tunnelmallista joulua. Nähdään ensi vuonna.

Silkkiruusu joulukuusen latvassa

Star Trek 5-6

Jäimme Star Trek elokuvissa osiin 5- 6, joissa matkataan vielä Star Trek The Original Series sarjan hahmojen kanssa. Seikkailussa mukana jatkaa viimeistä kertaa kapteeni James T. Kirk, Vulkanuslainen Spock, lääkintäupseeri Bones, sekä pienemmissä rooleissa olevat Sulu, Uhura, Scott ja Chekov. Omaa haikeuttaan viimenen elokuva loi, sillä täytyi sanoa hyvästi jo niin itselleni tärkeille ja pidetyille hahmoille. Olenkin näiden elokuvien jälkeen jo alkanut seuraamaan Star Trek The Next Generations sarjaa, jossa uudella Enterprisella on ihan eri henkilökunta. Mutta palakaamme siihen joskus tulevaisuudessa ja keskitytään nyt viimeistä kertaa vanhan poppoomme matkoihin.

Star Trek 5 - The Final Frontier

Star Trek The Final Fronteir elokuvan mainosjuliste

Kun edelliset pari Star Trekiä ohjasi Spockia näyttelevä Leonard Nimoy, niin nytten on Kirkin esittäjän William Shatnerin vuoro. Spock on muutenkin saanut Star Trekissa aikamoisen kannattajakunnan ja hahmona ehkä vähän peittonut Kirkin alleen. Itse pidän valtavasti Willam Shatnerista ja hänen hahmostaan, joten odotin ohjauksen kannalta innolla mitä Viimeisellä rajalla tuo tullessaan.

Enterprisen henkilökunta on maassa lomailemassa. Kirk kiipeilee kalliolla ja patikoimassa hänellä on mukanaan Bones ja Spock. Sulu ja Chekov viettävät yhdessä lomaa, samoin kuin Uhura ja Scott. Kirkin kiipeillessä hänellä ei ole mitään varusteita ja vuorelta tippuessaan Spock pelastaa hänet. Bones ihmettelee Kirkin hinkua kiipeilyyn, mutta muuten heillä menee loma suht mukavasti. Tosin Spock ei ihan ymmärrä patikoinnin tarkoitusta, tai mitä hauskaa on laulaa nuotiolauluja tai paahtaa tulessa vaahtokurkkuja (suomentaja ei kyllä ole ihan kartalla, kun vaahtokarkkeja tässä tarkoitetaan). Loma kuitenkin keskeytyy, kun Enterprise saa tehtävän: Nimbus III -paneetalla Vulkanuslainen Sybok ottaa panttivankeja. Enterprise pääsee ilmaan ja monien mutkien kautta Sybok panttivankeineen päätyy Enterprisen miehistön kanssa samaan alukseen. Sybok haluaa tähtilaivan ottavan suuntansa Sha Ka Ree planeetan, jonne kukaan ei ole aikaisemmin uskaltanut mennä. Hän avivopesee panttivankejaan ja Enterprisen miehistöä puhumalla, pääkolmikkoa lukuunottamatta, että siellä on heidän Edeninsä, heidän Jumalansa, jonka luona kenelläkään ei ole enään syntejä. Boneskin melkein kääntyy hänen puoleensa, mutta kuin Kirk ja Spock pysyvät vakaina, niin Bones jää kaverien tueksi. Suunta kuitenkin kyseiseen paikkaan otetaan. Planeetalla on jokin ihmeellinen valli, jonka Sybok, Spock, Kirk ja Bones ylittävät ja he pääsevätkin tapaamaan jonkin hämmentävän jumalahallusinaation. Sybok niin kovasti kunnioittaa sitä, mutta Kirk kyseenalaitsee. Koska jumala on ilkeä, niin Bones ja Spock eivät myöskään usko siihen. Sybok paljastuu Spockin velipuoleksi, mutta uhrautuu jäämään jumalan luokse, joka tuhoutuu. Kaikki tajuavat Sybokin puhuneen heidät harhaan ja Enterprisen porukka palaa takaisin maahan lomailemaan. Nyt Spockin innostuu yhteislaulusta.

Olin todella positiivisesti yllättynyt The Final Frontierin uskonto teemasta. Se kun ei ole mitenkään tuputtava, vaan nimen omaan puhutteleva ja kyseenalaistava, erittäin mielenkiintoista. Tässä on jopa enemmän filosofiaa mitä ensimmäisessä Star Trek The Motion Pictures elokuvassa. Sybokia voisin jopa verrata himouskovaiseen, joka saarnaa ja ylipuhuu ihmisiä mukaan uskonnollisiin riitteihin ja Kirkiä sen vastapainoksi pakanaan, joka kyseenalaistaa kaikkea. Ehkä siksi samaistuinkin Kirkin hahmoon ja minua kiinnosti hänen tekemisesnsä ja reaktionsa. Pidin koavsti siitä, että Bonesin, Spockin ja Kirkin ystävyys oli yhtenä avainasemana pahiksen voittamista vastaan ja muutenkin heidän kolmen yhteisöllisyyttä korostettiin paljon. Tähänkin pystyn samaistumaan, kun olen itse elänyt kaveripiireissäni kolmen koplissa, enkä mitenkään yhden parhaan kaverin kanssa. Jokaista tarvitaa, että ryhmädynamiikka toimii. Scott, Uhura, Sulu ja Chekov olivat tällä kertaa pitkälti vain taustahahmoina, sillä koko tarina käytiin Kirkin, Spockin, Bonesin ja Sybokin välillä. Nämä Sybokin panttivangit itselläni meni vähän ohi, enkä ihan löytänyt niille isompaa tärkeyttä olla tarinassa mukana, kuin vaan olla Sybokin aivopesun kohteena.

Kirk, Bones ja Spock viettävät leirielämää

Kun Sybok koittaa saada Bonesia omalle puolelleen, hän luo Bonesille harhakuvan Bonesista isänsä kuolinvuoteella. Tämä oli minusta aika tunteellinen hetki. Pidän kovasti siitä, miten näiden kaikkien kolmen päähahmon perheitä yhä enemmänja enemmän tuodaan mukaan. Bonesin taustoista kun emme paljoa tiedä, pari elokuvaa sitten Kirkillä oli vielä poika ja Spockilla nyt oli vielä velikin. Sybok on myös Vulkanuslainen, mutta hän ei ole samalla tavalla looginen kuin Spock, vaan hän elää enemmän eläimillisillä vaistoilla. Ja vaikka Spock kuinka koittaa olla looginen, niin hänessä on yhä puolet ihmistä ja siksi hänellä on inhimillisä vaistoja.

Omalla tavallaan elokuva viittaa edelliseen elokuvaan siinä mielessä, että alku ja loppukohtaukset sijoittuivat taasen maahan. Kirk käyttää alussa kirjaimellisesti vertauskuvaa vuorelle kiipeämisestä ja yhdessä kohtauksessa, kun kolmikkomme menee Sybokin porukoita pakoon, hän pääsee taas siteeraamana kiipeilyn tärkeydestä. Huumoria oli minusta mukavasti mukana, vaikkei niin paljon kuin edellisessä elokuvassa. Pidin kuitenkin tästä vakava-aiheisesta uskonnollisuus teemasta ja kuulemma William Shatner olisi halunnut sitä vielä enemmän tähän elokuvaan. Suosikkikohtaukseni oli kuitenkin alussa ja lopussa kun Kirk, Bones ja Spock olivat telttailemassa. Sääli, ettei The Final Frontier löytänyt julkaisuaikana yleisöään, sillä tämä jäi William Shatnerin ainoaksi Star Trek ohjaukseksi.
     
Star Trek 6 - Tuntematon maa

Star Trek Tuntematon maa elokuvan mainosjuliste

 Sanon suoraan, että olin tähän viimeiseen Star Trek elokuvaan hitusen pettynyt. Vaikka kaikki haukkuivat edellistä osaa, niin minusta se oli yksi parhaimpia. Nyt palattiin siihen meininkiin, että elokuvassa hakkaillaan vihollisia. Tuntemattomassa Maassa Enterprisen jäsenet ovat jo eläkkeelle lähdössä, mutta vielä yksi tehtävä on edessä.

Klingonien yksi kuu tuhoutuu ja Liiton täytyy saada sopimus heidän ja Klingonien välille. Tämä ei onnistukkaan ihan helpolla, sillä Enterprise joutuu Klingonien saattajaksi, eikä Kirk unohda mitä Klingonit tekivät hänen ainoalle pojalleen. Näennäisesti näyttää siltä, että Enterprise hyökkää Klingonien alukselle, mutta miksi joku hyökkäisi, kun ihmiset ovat kuitenkin rauhan miehiä. Klingonien juonittelua seuraa toisensa perään ja selviääkin, että toinen Klingonien alus on hyökkäysten takana yittäen saada Enterprisen syylliseksi. Kirk ja Bones häädetään jollekkin jääplaneetalle, josta heitä yritetään huijata karkaamaan, niin että he saisivat vielä pahemman tuomion. Onneksi miedän rakas vulkanuslaisihminen Spock on aina hädänhetkellä auttamassa. Lopulta päästään maahan, kun Liitto ja Klingonit ovat neuvottelujensa loppusuoralla. Siellä on eräs sala-ampuja, joka toimii tämä  kertaisen pahiksen, Cartwrightin, vasempana kätenä. Scott saa ampuja  kiinni verekseltään ja samalla Kirk pelastaa liiton presidentin. Sulu, joka on siirtynyt oman laivan kapteeniksi, saa karkuun lähtevän Cartwrightin kiinni. Spock tuo esille kaiken loogisen selityksen, kun Enterprisella ollut Val' eris, joka on toiminut kaksoisagenttina, tunnustaa kaiken.

Enterprisen alkuperäinen miehistö vielä viimeisen kerran: Sulu, Uhura, Scott, Chekov, Bones, Kirk ja Spock

Valitettavasti Tuntemattoman maan juoni on niin mutkikas juonitteluineen ja tappeluineen, että hahmojen välinen kemia hukkuu sinne ja samalla koko Star Trekin liimana ollut ystävyys  teema. Ne eivät ole läsnä tässä elokuvassa, vaikka sitä eniten odotin, kun viimeinen osa kuitenkin alkuperäisellä porukalla on kasassa. Vasta elkuvan loppukliimaksin jälkeen alkaa tulla haikeus hahmoja kohtaan, kun tietää että uusia seikkailuja heiltä ei pääse enään näkemään. Tähän ihan loppuun elokuvaa on saatu sitä tunnelatausta, mutta odotin sitä näin viimeiseltä osalta paljon, paljon enemmän. Pieni herkistyminen kuitenkin tuli itselleni, kun valkokankaalla oli pääkolmikkomme alkuperäiset nimikirjoitukset.

Olen viihtynyt tämän alkuperäisen Star Trek porukan kanssa nyt tiiviisti yli puolivuotta ja pienoinen tyhjyys iski. Lyhyesti tiivistän, että pidän kovasti Star Trek sarjasta ja puolista elokuvista. En kuitenkaan tiedä lähdenkö enään seikkailuun muiden Star Trek sarjojen tai elokuvien maailmaan.
 // Muoks, tämän tekstin jälkeen olen palannut Enterprisen uusien seikkailujen pariin ja pakko myöntää, koukussa ollaan taas.

Kaksipäisen kotkan varjossa

Kävin katsomassa tämän Timo Koivusalon musikaalin aikoinaan elokuvateatterissa. Minulla ei ollut silloin elokuvasta oikein mitään odotuksia, ainoastaan tiesin siinä olevan silloin kuuminta hottia oleva Mikko Leppilampi ja vanha kunnon Loiri. Muistan pitäneeni elokuvasta jo silloin, vaikka se sai mediassa kovatkin haukut. Itse leffakatsomiskerrasta jäi mieleen se, kun lopputekstien aikana sisko kuiskasi korvaani, että edessääme istui Risto-Matti Ratia, joka on vissiin jokin Marimekon johtaja.

Kaksipäisen kotkan varjossa elokuvan juliste

Eletään 1900-luvun alkua. Suomi ei ollut vielä itsenäinen, vaan oltiin vahvasti Venäjän vallan alla. Mikko Leppilampi on runoilija Aaro Manner, joka on kirjoittanut itselleen tärkeistä aiheista eli suomalaisuudesta. Venjäsotilaat eivät tätä hyväksy ja pitävät Manneria kansankiihottajana. He vangitsevat paikallisen papin (Vesa Vierikko), jonka tytär Ella (Helena Vierikko) heilastelee Aaron kanssa. Aarolla on hyvä ystävä Verneri (Vesa-Matti Loiri), joka auttaa näitä nuoria aina hädän tullessa. Verneri tapaili aikoinaan kapakkalaulaja Saaraa (Anneli Saaristo) ja yhteinen tytär Veerakin heille on siunaantnut. Tarina kimpoilee vuoron Aaron ja Ellan, vuoroin Vernerin ja Saaran suhteessa kokoajan kaksipäisen kotkan valvovan silmän alla. Sitä edustaa venäläismielinen vihainen Komentaja (Tapio Liinoja). Hän koittaa monessa välissä saada Aaro Mantereen napatuksi, milloin Ellan, milloin Mantereen muun perheen kautta. Aaron veli Antti (Antti Luusuanniemi) ei usko kynän voimaan (osittain mustasukkaisuudesta velejään kohtaan), vaan haluaa saada jotain konkreettisesti aikaan. Niinpä hän ystävineen käy sytyttämässä kasakoita tuleen, siinä kuitenkin pahasti epäonnistuen. Juuri hetkeä ennen Antti on kosinut Ellan hyvää ystävää Mariaa. Kylässä pidetään suuret sankarihautajaiset ja kylänmiehet ottavat kovasti vastaan kun venäläissotilaat haluavat hyökätä kohti.

Aaro ja Ella Vernerin tuvalla

Aaro ja Ella muuttavat omaan tupaan, Ella ompelee Aaron takkiin onnen siemenistä E:kirjaimen ja vihillekkin ehditään. Hetken heillä on onnellista, ennen kuin taloon hyökätään. Aarosta Komentajalle on kannellut kylänmies suuren palkkion toivossa, mitä hän ei tietenkään saanut. Aaro joutuu putkaan muiden syyttömien kanssa ja Ella muuttaa asumaan Aaron vanhempien luo ja synnyttää siellä tyttären. Muutenkin Komentaja käyttää valtaansa ilman lupia, kun järjestää laittomia teloituksia. Onneksi hetkeä ennen kuin Verneria ollaan ampumassa, tulee vielä isompi taho joka yrittää laittaa Komentajan aisoihin. Komentaja ei kestä nöyryytystä, vaan ampuu itsensä metsässä. Sitä ennen hän on kuitenkin lähettäynt tavallisia suomalasimiehiä venäjälle sotilaiksi. Onneksi heidät pelastaa Komentajalle katkera kylänmies, niin että Aarokin pääsee sieltä vapaaksi. Hänen takkinsa jää rikkoutuneen junan lähelle ja kun Ella saa kulla tästä, hänellä on vielä toivoa että Aaro on elossa. Viimeinen kohtaus käydään kirkossa, missä kastetilaisuus on alkamassa. Ennen kuin lapsi saa nimen Aaro ilmestyy vihdoin vaimonsa luo.

Verneri laulaa krouvissa kappaleen Pelimannin Perintö

Vaikka Kaksipäisen Kotkan varjossa juoni saattaa kuulostaa irrallisen hölmöltä ja melodramaattiselta, niin se on mielestäni selvästikkin yksiä parhaita epookkielokuva mitä suomessa on tehty. Lavasteet ja tunnelma tuosta ajasta ovat minusta ihan aitoa. Hahmot näyttävät onnellisilta, koska he eivät tiedä paremmasta ja osaavat olla onnellisia niistä hetkistä mitä heillä on. Vaikka tunnelma Venäjän alla on tukahduttava ja luo paljon paineita, niin osataan olla ylpeitä omasta suomalaisuudesta ja juurista. Runoilija Aaro puhuu viisaita ja kauniita filosofeja ja on hänellä komea käsialakin. Helppoheikki Verneri pitää oman rillumarei-hetkensä, joka minusta itsessään on jo kunnioitus vanhalle juomakulttuurille. Krouvi on muutenkin suuressa miljöösä Vernerin ja Saaran kohtauksissa. Pidän elokuvan puvustuksesta ja muusta lavastuksesta. Mantereen perheen torppa on sellainen yksinkertainen ja alkeellinen, pappila taasen runsas ja yksityiskohtainen. Komentaja syö omassa huoneessaan hyvin venäläistyylisesti suolakurkkua ja kaviaaria. Tämmöiset pienet yksityiskohdat luo minusta ajalle sopivaa uskottavuutta.

Verneri näkee pitkästä aikaa tyttärensä Veeran

Näyttelijöiden työ saa minulta ristiriitaista palautetta. Osittain käsikirjoituksesta johtuen kömpelö kirjakieli vie uskottavuutta, mutta esim. Leppilampi, Loiri, Vesa Vierikko, toinen helppoheikki Paavo Liski saavat suosionosoitukseni, mutta Helena Vierikko ja Anneli Saaristo ovat puhuessaan aika pökkelöitä. Varsinkin Helena Vierikon yksi-ilmeisyys elokuvassa loistaa läpi. Myös Antti Luusuanniemen roolityö sopii enemmän teatterinlavalle, kuin elokuvaa. Hän ylinäyttelee ihan liikaa makuuni. Tapio Liinoja on uskottava ja ahdistava Komentajana, sillä hän saa heti ensi vilkaisulla inhokkihahmon maineen mitä pitääkin. Tämän apurina toiminut Kai Lehtinen on vähän yksitoikkoisempi, mutta ei hänestäkään katsoja voi pitää. Elokuva kun on musikaali, niin on minusta hienoa että suurin osa näyttelijöistä laulaa itse. Saaristo, Loiri ja Leppilampi saavat äänensä kuuluviin, mutta Ellan laulauäänestä vastaa inhokkini Nina Tapio. Voitte siis arvata kenen kappaleista pidän vähiten. Suosikkilaulauni on Pelimannin Perintö, jonka Verneri vetäisee Krouvissa. Kyseisessä kappaleessa on todella rillumarei henki yllä ja tykkään kappaleen sanoista. Saariston vetämät laulut ovat ihan nättejä, mutta mikään niistä ei jää päähäni. Leppilampi laulaa dueton Jotain Jää Nina Tapion kanssa ja kappale on muuten hyvä, paitsi se Nina Tapion osuus.

Ella ja Aaro muuttavat yhteen

En muista tiesinkö ennen kuin näin elokuvan sen olevan musikaali, mutta jos nyt minulle mainostetaan kotimaista epookkimusikaalielokuvaa, niin se kuulostaisi jo ajatuksenikin niin erikoiselta, etten tiedä uskaltaisinko ottaa katsomishastetta vastaan. Tiedän, että Kaksipäisen Kotkan Varjossa elokuvalla on hyvin paljon vihamiehiä, eikä se ole saanut kyllä arvostusta oikein tietäkseni missään, mutta minulle tämä on ainoa Timo Koivusalon elokuva, jota voin jopa kehua hyväksi.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Disney Klassikot 20: Aristokatit

Vihdoin pääsemme koiraelokuvista kattien maailmaan. Aristokatit minulla on ollut videolla pikkutytöstä saakka ja jo siitä asti se on kuulunut yhdeksi suosikiestani Disneyn animaatioissa. Johtuuko siitä että, olen aina ollut ja tulen aina olemaan kissaihminen? Oma Pumpulimme oli Marien kaltainen hienohelma ja Noki yhtä vaatimaton kuin Berlioz. Katsoin nyt elokuvan ensimmäistä kertaa englanniksi ja voin vain sanoa, että suomeksi tämä toimii paljon paremmin. Hahmoilla ei tässä alkuperäisessä ääniraidassa oikein ollut tunnetta mukana.

Vanha Aristokatit leffajuliste

 Ollaan Pariisissa hienosto alueella. Rouva Madame Adelaide Bonfamil omistaa valkoisen Aristokatin Herttuattaren, jolla on kolme pentua: valkoinen diiva Marie, oranssi kujakatiksi haluava Tolouse ja vaatimaton, kiltti  harmaa Berlioz. Pentujen isästä ei ole mitään tietoa, mutta haluan uskoa, että se on kilpikonnaturkkinen Aristokatti myöskin. Madame rakastaa kissojaan kovasti ja kutsuu vanhan kamunsa Georgen tekemään hänelle testamenttia, jossa koko omaisuus annetaan kissoille ja kissojen jälkeen se periytyy hovimestari Edgarille. Edgar saa vahingossa kuulla tämän ja hän keksii ilkeän juonen, jolla pääsee kissoista eroon. Hän nukuttaa ne kermalla ja vie kauas pois Ranskan maaseudulle. Kissojen kaveri, Roquefort  hiirikin nukahtaa tätä kermaa maistaessaan. Edgar ajaa maalle mopollaan kissat sivuvaunssa, mutta matka tyssää kun kaksi koiraa Napoleon ja Lafayette alkaa jahtaamaan häntä. Kissat päätyvät sillan alle ja koirat saavat sivuvaunun itselleen.

Seuraavana aamuna Herttuatar törmää Thomas O´Malley kujakattiin, joka lupaa viedä heidät takaisin Pariisiin. Matkan he taittavat osittain maitoautossa, osittain kävelevät junakiskoilla ja osittain vaappuvat kuin hanhet Brittiläisten hanhien perässä. He jättävät hanhikaksoset juopuneen enonsa hoiviin ja menevät itse yöksi Thomasin luukkuun, jonka on vallannut Hottikatti bändeineen. Illalla vähän jammataan ennen maate menoa. Pennut ovat jo sängyssä, kun Thomas ja Herttuatar juttelevat kuutamoyössä. He haluaisivat olla yhdessä, mutta Herttuatar kokee, että kuuluu Madamille ja heidän täytyy mennä kotiin. Sillä välin Edgar on käynyt taas maatilalla koittamassa hakea tavaroitaan Napoleonilta ja Lafayetilta, mutta se ei onnistu ihan suunnitelmien mukaan. Thomas O´Malley saa kissat vietä oikealle kadulle ja pennut ovat ihan innoissaan, kun pääsevät kotiin. Edgar on keksinyt jo uuden juonen. Hän nappaa kissat, laittaa ne arkkuun ja meinaa lähettää arkun aina Timbuktuun asti. Kun Edgar koittaa lohduttaa surun murtamaa Madamea, joka jo kuuli kissojen naukunan, Herttuatar antaa ohjeet Roqufort hiirelle etsiä Thomas O´Malley. Roquefort löytää Thomasin läheltä Herttuattaren kotia ja saa käskyn hakea apua Hottikateilta. Sillä välin kun Thomas koittaa Frou Frou hevosen avulla saada vietyä Edgarin huomion muualle, Roquefort päätyy slummialueelle ja löytää kuin löytääkin Hottikatin jengeineen mukaansa. Aluksi kisssat ovat jo syömässä hiiren, mutta O´Malleyn nimen kuuleminen saa heidät kiireiseksi. Lopputaistelu käydään Madamen hevostallilla, jossa Hottikatti kavereineen härnää Edgaria niin, että Roqueford saa kissojen arkun lukon auki. Hevosen ja Thomasin avulla kuitenkin Edgar päätyy itse arkkuun ja hänet lähetetään Timbuktuun. Madame on onnessaan, kun kissat ovat taasen kotona ja uusi perheenjäsenkin heille saadaan Thomas O´Malleyn muodossa. Madame päättäkin lahjoittaa kotinsa Pariisin kujakissoille, jotka tykkää jammata Hottikatin tahtiin.

Maitovaunulla matkalla kohti Pariisia

Minusta Aristokatit on äärimmäisen kaunis elokuva. Siinä jatkuu osittain sama tyyli, mitä 101 Dalmatialaisessa luotiin, eli luonnosjälkiä näkyy vähäsen taustalla. Ranskan luonto eli puut, kukat ja joet on kuvattu ihanasti. Pidän myös kovasti kohtauksesta, jossa kissat kävelevät Pariisin katoilla. Siitä tulee minulle kyllä niin Pariisimainen olo. Elokuvassa ei varsinaisesti mainita missä vanha Madame on aikaisemmin työskennellyt, mutta käsitän hänen  olevan oopperalaulaja, näyttelijä tai cabaree tanssija, tai kaikkia niitä. Hänen kotinsa on ihanan elegantti ja tyylinsä myös. Nainen on osannut vanheta arvokkaasti. Edgarin oma pieni huone on juuri tyypillinen palvelijan huone, sänky ja minimaalinen varustus. Hovimestari on syyllinen- dekkarilause on minulle tullut kyllä tästä Aristokateista tutuksi. Vaikka kuinka halausin, että Edgar olis ilkeä pahis, niin ei voi mitään sille, että hänhän se tuo elokuvaan eniten huumoria. Minusta on myös tavallaan lohdullista, että hän ei sentään halua tappaa kissoja, vaan vain lähettää heidät toiselle puolelle maapalloa.

Tunnelmansa ja tyylinsä puolesta elokuva on ihana, mutta sitä vähän rikkoo tämän koirakaksikon Napoleonin ja Lafayetten pelleilyt. Ei siinä mitään, oikein viihdyttvää katsottavaa, mutta kun ne ei kuulu juoneen ja siinä menee kissoilta pois ruutuaikaa. Eniten pidän nimittäin niist kohdista, joissa nämä Aristokattien pennut ovat. Alkulaulu on ihana, kun siinä kuvaillaan Aristokattien luonnetta ja pidän kovasti Skaalat laulusta, joka on kissojen tähtihetki. Thomas O´Malleyn laulu (suomeksi) on odella iskevä, esittäähän sen ihana Pekka Lehtosaari. Hottikattijammaus Katti tahtoo olla jokainen oli lapsena kiva renkutus, mutta nyt se tuntuu kyllä tyhjimmältä ja tylsimmältä kohtaukselta koko elokuvassa. Vasta kun Roquefort hakee Hottikattia ja kujakissoja pelastushommiin Hottikatin hahmo saa särmää. Pidän aina siitä kohtauksesta, kun kssat juoksee edellä ja hiiri perässä, niin ranskalainen baarijuopottelija kaataa punkkunsa maahan. Hiiri, joka jahtaa kissoja.  Muuten ovelia vitsejä ei näin kuvallisesti ole, mutta sanallisesti kylläkin. On ihana kun Thomas flirttaa Herttuattarelle ja kiinnostus vähenee, kun asteittain tajuaa tällä olevan pentuja. Myös Thomasin slangikieli on jotenkin osuvaa kujakatille. Napoleon ja Lafayetten  jutuista jää mieleen "Tuo on ruokakutsu" ja "Ai meni läskis vai" dialogi, joka on sanaleikki myös englanniksi. Myös nauran sille yksipyöräiselle heinäsuovalle, sekä valkoviinissä bladeeratulle Valdo hanhi sedälle. Paras ihmishahmo on taasen George, jonka mielestä hissit ovat vanhanaikaisia linnunhäkkejä ja hokee itteksensä Shallallaputtee.. en edes tiedä miksi hän tekee niin, mutta hahmo on kertakaikkiaan mainio.

Shallallaputtee kaveri

 Aristokatit on ainoa Disneyn elokuva, jonka pääosassa ovat kissat. Vaikka he eivät pääse ihan loistamaan omassa elokuvassaan on Aristokatit mainio ja ennen kaikkea kaunis kuvaus unelmieni Pariisista. Siinä on kliseisimmät kliseet eli hovimestari syyllinen, hassu  loppukahakka ja töksähtävä loppu. Mutta siltikin, se on minulle yksi rakkaimpia Disneyn klassikoita.