Disney Klassikot 20: Aristokatit

Vihdoin pääsemme koiraelokuvista kattien maailmaan. Aristokatit minulla on ollut videolla pikkutytöstä saakka ja jo siitä asti se on kuulunut yhdeksi suosikiestani Disneyn animaatioissa. Johtuuko siitä että, olen aina ollut ja tulen aina olemaan kissaihminen? Oma Pumpulimme oli Marien kaltainen hienohelma ja Noki yhtä vaatimaton kuin Berlioz. Katsoin nyt elokuvan ensimmäistä kertaa englanniksi ja voin vain sanoa, että suomeksi tämä toimii paljon paremmin. Hahmoilla ei tässä alkuperäisessä ääniraidassa oikein ollut tunnetta mukana.

Vanha Aristokatit leffajuliste

 Ollaan Pariisissa hienosto alueella. Rouva Madame Adelaide Bonfamil omistaa valkoisen Aristokatin Herttuattaren, jolla on kolme pentua: valkoinen diiva Marie, oranssi kujakatiksi haluava Tolouse ja vaatimaton, kiltti  harmaa Berlioz. Pentujen isästä ei ole mitään tietoa, mutta haluan uskoa, että se on kilpikonnaturkkinen Aristokatti myöskin. Madame rakastaa kissojaan kovasti ja kutsuu vanhan kamunsa Georgen tekemään hänelle testamenttia, jossa koko omaisuus annetaan kissoille ja kissojen jälkeen se periytyy hovimestari Edgarille. Edgar saa vahingossa kuulla tämän ja hän keksii ilkeän juonen, jolla pääsee kissoista eroon. Hän nukuttaa ne kermalla ja vie kauas pois Ranskan maaseudulle. Kissojen kaveri, Roquefort  hiirikin nukahtaa tätä kermaa maistaessaan. Edgar ajaa maalle mopollaan kissat sivuvaunssa, mutta matka tyssää kun kaksi koiraa Napoleon ja Lafayette alkaa jahtaamaan häntä. Kissat päätyvät sillan alle ja koirat saavat sivuvaunun itselleen.

Seuraavana aamuna Herttuatar törmää Thomas O´Malley kujakattiin, joka lupaa viedä heidät takaisin Pariisiin. Matkan he taittavat osittain maitoautossa, osittain kävelevät junakiskoilla ja osittain vaappuvat kuin hanhet Brittiläisten hanhien perässä. He jättävät hanhikaksoset juopuneen enonsa hoiviin ja menevät itse yöksi Thomasin luukkuun, jonka on vallannut Hottikatti bändeineen. Illalla vähän jammataan ennen maate menoa. Pennut ovat jo sängyssä, kun Thomas ja Herttuatar juttelevat kuutamoyössä. He haluaisivat olla yhdessä, mutta Herttuatar kokee, että kuuluu Madamille ja heidän täytyy mennä kotiin. Sillä välin Edgar on käynyt taas maatilalla koittamassa hakea tavaroitaan Napoleonilta ja Lafayetilta, mutta se ei onnistu ihan suunnitelmien mukaan. Thomas O´Malley saa kissat vietä oikealle kadulle ja pennut ovat ihan innoissaan, kun pääsevät kotiin. Edgar on keksinyt jo uuden juonen. Hän nappaa kissat, laittaa ne arkkuun ja meinaa lähettää arkun aina Timbuktuun asti. Kun Edgar koittaa lohduttaa surun murtamaa Madamea, joka jo kuuli kissojen naukunan, Herttuatar antaa ohjeet Roqufort hiirelle etsiä Thomas O´Malley. Roquefort löytää Thomasin läheltä Herttuattaren kotia ja saa käskyn hakea apua Hottikateilta. Sillä välin kun Thomas koittaa Frou Frou hevosen avulla saada vietyä Edgarin huomion muualle, Roquefort päätyy slummialueelle ja löytää kuin löytääkin Hottikatin jengeineen mukaansa. Aluksi kisssat ovat jo syömässä hiiren, mutta O´Malleyn nimen kuuleminen saa heidät kiireiseksi. Lopputaistelu käydään Madamen hevostallilla, jossa Hottikatti kavereineen härnää Edgaria niin, että Roqueford saa kissojen arkun lukon auki. Hevosen ja Thomasin avulla kuitenkin Edgar päätyy itse arkkuun ja hänet lähetetään Timbuktuun. Madame on onnessaan, kun kissat ovat taasen kotona ja uusi perheenjäsenkin heille saadaan Thomas O´Malleyn muodossa. Madame päättäkin lahjoittaa kotinsa Pariisin kujakissoille, jotka tykkää jammata Hottikatin tahtiin.

Maitovaunulla matkalla kohti Pariisia

Minusta Aristokatit on äärimmäisen kaunis elokuva. Siinä jatkuu osittain sama tyyli, mitä 101 Dalmatialaisessa luotiin, eli luonnosjälkiä näkyy vähäsen taustalla. Ranskan luonto eli puut, kukat ja joet on kuvattu ihanasti. Pidän myös kovasti kohtauksesta, jossa kissat kävelevät Pariisin katoilla. Siitä tulee minulle kyllä niin Pariisimainen olo. Elokuvassa ei varsinaisesti mainita missä vanha Madame on aikaisemmin työskennellyt, mutta käsitän hänen  olevan oopperalaulaja, näyttelijä tai cabaree tanssija, tai kaikkia niitä. Hänen kotinsa on ihanan elegantti ja tyylinsä myös. Nainen on osannut vanheta arvokkaasti. Edgarin oma pieni huone on juuri tyypillinen palvelijan huone, sänky ja minimaalinen varustus. Hovimestari on syyllinen- dekkarilause on minulle tullut kyllä tästä Aristokateista tutuksi. Vaikka kuinka halausin, että Edgar olis ilkeä pahis, niin ei voi mitään sille, että hänhän se tuo elokuvaan eniten huumoria. Minusta on myös tavallaan lohdullista, että hän ei sentään halua tappaa kissoja, vaan vain lähettää heidät toiselle puolelle maapalloa.

Tunnelmansa ja tyylinsä puolesta elokuva on ihana, mutta sitä vähän rikkoo tämän koirakaksikon Napoleonin ja Lafayetten pelleilyt. Ei siinä mitään, oikein viihdyttvää katsottavaa, mutta kun ne ei kuulu juoneen ja siinä menee kissoilta pois ruutuaikaa. Eniten pidän nimittäin niist kohdista, joissa nämä Aristokattien pennut ovat. Alkulaulu on ihana, kun siinä kuvaillaan Aristokattien luonnetta ja pidän kovasti Skaalat laulusta, joka on kissojen tähtihetki. Thomas O´Malleyn laulu (suomeksi) on odella iskevä, esittäähän sen ihana Pekka Lehtosaari. Hottikattijammaus Katti tahtoo olla jokainen oli lapsena kiva renkutus, mutta nyt se tuntuu kyllä tyhjimmältä ja tylsimmältä kohtaukselta koko elokuvassa. Vasta kun Roquefort hakee Hottikattia ja kujakissoja pelastushommiin Hottikatin hahmo saa särmää. Pidän aina siitä kohtauksesta, kun kssat juoksee edellä ja hiiri perässä, niin ranskalainen baarijuopottelija kaataa punkkunsa maahan. Hiiri, joka jahtaa kissoja.  Muuten ovelia vitsejä ei näin kuvallisesti ole, mutta sanallisesti kylläkin. On ihana kun Thomas flirttaa Herttuattarelle ja kiinnostus vähenee, kun asteittain tajuaa tällä olevan pentuja. Myös Thomasin slangikieli on jotenkin osuvaa kujakatille. Napoleon ja Lafayetten  jutuista jää mieleen "Tuo on ruokakutsu" ja "Ai meni läskis vai" dialogi, joka on sanaleikki myös englanniksi. Myös nauran sille yksipyöräiselle heinäsuovalle, sekä valkoviinissä bladeeratulle Valdo hanhi sedälle. Paras ihmishahmo on taasen George, jonka mielestä hissit ovat vanhanaikaisia linnunhäkkejä ja hokee itteksensä Shallallaputtee.. en edes tiedä miksi hän tekee niin, mutta hahmo on kertakaikkiaan mainio.

Shallallaputtee kaveri

 Aristokatit on ainoa Disneyn elokuva, jonka pääosassa ovat kissat. Vaikka he eivät pääse ihan loistamaan omassa elokuvassaan on Aristokatit mainio ja ennen kaikkea kaunis kuvaus unelmieni Pariisista. Siinä on kliseisimmät kliseet eli hovimestari syyllinen, hassu  loppukahakka ja töksähtävä loppu. Mutta siltikin, se on minulle yksi rakkaimpia Disneyn klassikoita. 

Star Trek 2-4

Ensimmäisen Star Trek elokuvan jälkeen jäin kyllä vahvasti jälleen koukkuun ja päätin, että ainakin tulen katsomaan ne Star Trek elokuvat, jossa on tämä alkuperäinen näyttelijäkaarti. Koska osat 2-4 eli Khanin viha, Spockin paluu ja Aikamatka ovat tavallaan sidoksissa toisiinsa, vaikkei olekkaan suora trilogia, niin päätin tiivistää nämä elokuvat yhteen ja samaan tekstiin. Seikkailussa kulkee edelleen tutut hahmot: amiraali James T. Kirk, Vulkanuslainen Spock, lääkintäupseeri Bones, sekä pienemmissä rooleissa olevat Sulu, Uhura, Scott ja Chekov.

Khanin viha

Ceti Alfa 6 -planeettaa tutkitaan uutta Genesis- koetta varten. Tällä planeetalla Yhdistyneiden planeettojen liiton jäsenet törmäävät Khaniin, joka vannoo kostoa amiraali James T. Kirkille.  Khan kavereineen asuu tällä planeetalla ja yrittää valloittaa koko Genesis idean itselleen, jotta voi käyttää sitä aseenaan Kirkiä vastaan. Juuri Kirkin takia hänet nimittäin karkoitettiin Ceti Alfa 6 -planeetalle. Koko elokuvan juoni on kirjaimellisesti Khanin kostoa Kirkille ja aikamoiseksi tappeluksi ja taisteluksi elokuva menee ja siksi on minusta tylsä. Juonen perässä ei ole helppo pysyä ja avaruusoliot eivät minua oikein innosta. Elokuvan on kuulemma ohjannut enemmän tv-elokuvia tehnyt ohjaaja ja budjetti on minimalistinen ensimmäiseen elokuvaan verrattuna. Voiko johtua siitä, tai sitten tylsästä juonesta, kun elokuva ei minusta etene oikein mihinkään. En oikein ymmärtänyt miksi tätä on kehuttu paljon paremmanksi kuin ensimmäistä.

Vatsa elokuvan loppupuolella tapahtuu jotain sellaista, joka saa minulta elokuvan ainoat pisteet. Kun koko elokuva on ollut tyhjää ja mäsikintää, niin dramaattisin kohatus on laitettu ihan elokuvan loppuun ja se onkin sitten niin dramaattinen, että menin ihan hiljaiseksi ja hämmentyneeksi. Spock pelastaa koko Enterprisen itsensä uhalla ja kyllä liikutuin Spocikn ja Kirkin viimeisistä keskusteluista. Elokuvassa ei muuten keskivaiheella tapahdu mitään mielenkiintoista, mutta alkupuolella kuvataan Kirkin vanhenemista ja hänen ja Spockin ystävyyttä syvennetään. Onneksi nämä teemat käsitellään elokuvan alussa, sillä tässä lopussa ne tiivistyvät. Ennen kuolemaansa Spock antaa mielensä väkisin Bonesille, jonka kanssa ollaan tekemisissä enemmän seuraavassa elokuvassa. Elokuva päättyy Spockin hautajaisiin, jossa Spockin ruumis lähetetään tälle Genesis planeetalle. Tämän Genesis planeetan tutkija on muuten Kirkin eniten heila ja selviääpäs sekin, että Kirkilla on poika. Spocin isä Sarek elokuvassa myös vilahtaa. On mukavaa, kun hahmojen läheisiä tuodaan tähän elokuvaan mukaan. Elokuvan alku oli minusta ihan hauska, mutta suurin osa keksivaiheesta on mielettömän tylsä. Koen elokuvan vähän epätasapainoiseksi, koska kaikista dramaattisin ja mielenkiintoisin kohtaus taasen sijoittuu ihan loppuun.

Spockin paluu

Khanin viha taputeltiin loppuun, mutta ei Star Trek ole mielestäni mitään ilman Spockia. Kirk jää kaipaamaan ystäväänsä kosvasti ja hänen missionsa onkin varastaa Enterprise, joka on Yhdistyneiden Planeettojen Liiton käskystä heitetty telakalle. Oma porukka mukaan ja lähdetään matkalle tälle uudelle Genesis palneetalle katsomaan onko Spock sittenkin vielä hengissä. Sarek kertoo, että Vulkanuslaiset siirtävät ennen kuokemaansa mielensä muuhun ihmiseen ja vain heidän ruumiinsa kuolee. Edellisessä elokuvassa, hetkeä ennen kuolemaansa, Spock siirsi mielensä Bonesille tämän sitä tajuamatta. Genesis planeetta kun luo uutta elämää, niin Spock voi herätä sen myötä kanssa henkiin ja aloittaa matkansa uudestaan elämään ihan pikkupoikana.

Enterprisen matka planeetalle on mutkikas, mutta sinne saadaan siirrettyä Kirkin poika, joka oli äitisä kanssa planeettaa luomassa. Hän löytää toisen tutkijan avulla  Spockin, joka on vielä pikku poika. Klingonit luulevat, että Enterprise on tulossa valtaamaan planeetan, joten heille tulee taasen kahakkaa. Suojellakseen Spockia Kirkin poika uhraa itsensä, ettei muita tapeta. Koko Enterprisen miehistö laskeutuu alas hakemaan Spockia, joka täytyy viedä Vulkanukselle Bonesin kanssa, niin hän saa oman järkensä takaisin. Klingonien hyökätessä Enterprise kärsii pahasti ja ei auta muu kuin uhrata oma laiva miehistön hengen vuoksi. Kirk houluttelee Klingonit Enterpriselle ja laittaa täystuhon päälle. Kun Klingonit lopulta on tuhottu, Kirkin porukka lähtee heidän aluksellaan kohti Vulkanusta. Siellä tehdään riitti, jonka avulla Bonesista tulee jälleen Bones ja Spockista Spock.
Spockin paluun onkin ohjannut itse Spockin näyttelijä Leonard Nimoy, mikä osoittautuu oikein hyväksi ratkaisuksi, sillä mielestäni Spockin paluu on näistä elokuvista eniten näytellyin. Nyt ei ole pääosassa toiminta,vaan hahmojen suhteet ja tunteet. Vaikka itse Spockia ei näykkään niin paljon, hänen hamonsa on kokoajan läsnä Bonesin kehossa. Siitä syntyykin paljon huumoria ja Bonesin hahmo pääsee kunnolla loistamaan. On myös koskettavaa katsoa kuinka Kirk suree edesmennyttä poikaansa, jota ei edes kauaa ehtinyt tuntemaan. Enterprisen miehistö on lojaali Kirkille ja vaikka tarinan juoni onkin vähän mutkikas avaruushyökkäyksineen, niin tähän mennessä on Star Trek elokuvista paras. Lopussa tuli oikein helpottunut olo, kun Spock on jälleen tekemässä Vulkanuslaista tervehdystä.

                                                                         Aikamatka

Kaksi edellistä elokuvaa liittyy hyvin suoraan toisiinsa. Aikamatka ei niinkään ole ihan niissä kiinni, mutta jatkuu aivan suoraan mihin Spockin paluussa jäätiin, eli Vulkanukselle. He ovat palaamassa takaisin maahan, mutta siellä on jokin jättimyrsky liikenteessä, jonka aiheuttaja päästää ihmeellisiä ryhävalaan ääniä. Kirk keksii, että ainoastaan toinen ryhävalas voi selvittää äänten ratkaisun ja ryhävalaat ovat kuolleet 1980-luvulla sukupuuttoon (elokuvahan sijoittuu jonnekkin 2200 luvulle...). Niimpä on vuorossa aikamatka Amerikan kasarille. Kirk ja Spock tutustuvat merieläintutkimusmuseossa valastutkija Gillianiin, jolla on pari ryhävalasta tutkittavana vielä hetken, ennen kuin ne täytyy päästä vapaaksi valaanpyytäjien iloksi. Scott, Uhura, Sulu, Chekov ja Bones saavat korjata Klingonien alusta jälleen kuntoon ja rakentaa sinne jättimäisen tankin, missä valaat voidaan kuljettaa  nykyaikaan. Aluksi Gillian ihmettelee ja varsinkin epäilee Kirkin ja Spockin motiiveja, mutta vihdoinkin Kirk saa elokuavassa käyttää ihanaa viehätysvoimaansa ja uskaltaa paljastaa naiselle totuuden. Vaikka Gillian ei sitä heti uskokkaan, niin hän alkaa luottaa Kirkiin. Kun alus on kunnossa, niin valaat on päästetty jo karkuun. Gillian tulee väkisiin avaruuslaivaan mukaan ja he saavat kuin saavatkin koordinaattien avulla valaanpyydystäjät hämmilleen ja pari ryhävalasta mukaansa, joilla pelastaa maapallon omassa ajassaan.

Elokuvan juoni ei kuulosta erikoisen hääppöiseltä, mutta tämä onkin ensimmäinen Star Trek komedia. Elokuvahan ei edes sijoitu mitenkään avaruuteen, kun vain ihan alussa ja lopussa. Suurin osa tapahtumista on siellä kultaisella 80-luvulla, mistä revitään huumoria. Kun hahmot ovat noin vuodelta 2200, niin heille bussit, rahalla maksaminen, ruoka ja ihan kaikki ympärillä oleva ovat aivan outoja ja vieraita asioita. Spock peittelee korviaan ja kulmakarvojaan vaatteilla, ettei hän kummastuta ihmisiä. Myös puhetavat ovat koomisia, kun Kirk kiroilee bussissa ja Spock koittaa myöhemmin matkia häntä aivan väärässä paikassa. Pidin myös kovasti jotenkin tuosta ajankuivasta, kaupunki, vaatteet ja koko miljöö huokuu sellaista aitoa kasarihenkeä, ihan Gillianin hiusmuotoa myöten.  Leonard Nimoy ohjasi tämänkin Star Trekin ja ehkä voisin sanoa, että vähän kepeällä kädellä, mutta toimivasti. Minua tämä huumori nauratti suuresti ja on mukavaa vaihtelua, että tälläisessä elokuvassa on luonnonsuojelua teemana. Scifi elokuva ilman scifiä! Voisin jopa sanoa, että tämä on äärimmäisen lempeä aloitus antiscifittäjälle, kun sisältää itse scifiä on ihan minimaalisesti. 

The Lost Boys

80-luvun jenkkivampyyri hömpötys on täydellinen leffavalinta syysiltoihin ja tähän vuoden aikaan. Lukioikäisenä olin hyvin kovassa vampyyri huumassa ja nauhoitin tämän kulttiklassikon Sub tv:ltä. Onneksi, sillä muuten olisin paljon menettänyt. Olinhan elokuvasta aikaisemmin kuullut, mutten koskaan nähnyt.

The Lost Boys elokuvan alkuperäinen elokuvajuliste

Santa Carla on kuulemma maailman murhapääkaupunki. Näin saa kulla Michael ja hänen pikkuveljensä Sam, jotka muuttavat yksinhuoltajaäitinsä Lucyn kanssa sinne, Lucyn isän luokse. Lucya näytteleekin minulle enemmän Saksikäsi Edwardista tuttu Avon leidi Dianne Wiest. Yhdessä vietetään päivää kylillä, jossa Lucy iskee silmänsä Maxiin, joka on leffavuokraamon pomo. Häneltä Lucy saakin töitä. Samoilla kylillä riehakoi kanssa David, pelottavan moottoripyöräjengin Kingi, jota tietenkin esittää Kiefer Sutherland. Sam seuraa isoveljeänsä joka paikkaan, mikä Michaelia häiritsee. Hän sanookin, että eikö Sam muka pärjää yksin. Niimpä Sam päätyy sarjakuvapuotiin, jossa tutustuu Frogin, eli Sammakkoveljeksiin. Sam tekee poikiin vaikutuksen sarjakuvanörttiydellään, mutta Sammakot kertovat, että heidän nurkillaan kannattaa supersankarisarjisten sijaan lukea vampyyrisarjiksia. He antavat lehden mukana numeronsa Samille ja paljastavat olevansa vampyyrien metsästäjiä.  Toinen Sammakkoveljeksistä on kanssa minulle tuttu Stand By Me-elokuvan nörtti. Michael taasen yksin törmää kauniiseen Star neitoon ja halusi lähtiä tämän mukaan, mutta Star näyttää olevan Danielin omaisuutta.

Samana yönä kuvataan kuinka joukko vampyyreja hyökkää kaupunkilaisten kimppuun ja keveä tunnelma saa kauhumaisen otteen. Monessa muussakin välissä viitataan kadonneisiin lapsiin, joiden kuvia on maitopurkkien kyljessä. Lucyn isä tuo kanssa oman kauhuelementtinsä, kun täyttelee rumia elukoita ja säikyttelee niillä ihmisiä. Isä on muutenkin yksi elokuvan komedian tuojia omalla, oudolla tavallaan. Huumori ei ole sitä perinteisintä, mutta jutut kyllä laittaa hymyilemään. Paikalliseen huvipuistoon mennään uudestaan, jossa Sam hengaa Sammakoiden kanssa ja Michael kutsutaan Davidin, Starin ja muun pyöräjengin mukaan Hudsonin jyrkänteelle. Michael on niin ihastunut Stariin, että seuraa häntä vaikka melkein meinaakin lentää motskarillaan veteen. Hän saaa kutsun Davidin porukan luolaan, joka on aikoinaan maanjäristyksessä päätynyt maan alle. Kyseisessä lepakkoluolassa Michaelia kusetetaan, että kiinalaisen riisin ruoka olisi toukkia ja nuudelit matoja. Hänelle myös tarjotaan punkkua ja kun Star väittää sen olevan verta Michaelei usko häntä vaan juo sitä. Näin hän muuttuu puoliksi vampyyriksi ja lähtee muiden vampyyrien mukaan pitämään hauskaa. Heidän käsitys hauskanpidosta on roikkua junakiskoilla ja kilpailla kuka pysyy pisimpään. MIchael on varma että tippuessaan kuolee, mutta kuinkas käykään. Hänestäkin tulee yksi heistä.  Samaan aikaan Sam on yksin peloissaan kotona, ainoana turvanaan iso koiransa Nanook.

Dvd julkaisun kansi

Aamulla MIchael herää kotoaan, mutta hän on muuttunut. Hän ei kestä lainkaan auringonvaloa. Lucy aloittaa työt videovuokraamossa ja alkaa sielä heilastelemaan pomoaan Maxia. Isoisä lähtee myös viihteelle ja pojat ovat kaksin kotona. Samin ollessa kylvyssä Michaelin vampyyrivaistot herää ja hän koittaa tapella sitä vastaan, että praisi omaa veljeänsä. Nanook koira ehtii onneksi tulla väliin, ennen kuin Sam ehtii tajuta mitään. Sam huomaa kuitenkin Michaelin oudon käytöksen ja sen, ettei häntä näy lainkaan peilistä. Hädissään Sam soittaa Sammakkoveljeksille ja he antavat tyhmiä, sarjakuvista opittuja ohjeita läpäisemään Michael puuseipäällä. Ulkona tuulee hurjasti ja Michael meinaa lentää tuulen mukana. Lucy soittaa juuri silloin tarkastuspuhelun kotiin ja Sam mongertaa Michaelin tappavan hänet. Kun Lucy tulee hädissään kotiin on siellä jo kaikki normaalisti. Yöllä Michael lähtee lepakkoluolaan etsimään Davidia, mutta kohtaakin siellä yksinäisen Strarin, jonka kassa he viettävät yhteisen yön.

Lucy pyytää Maxin kotiinsa syömään ja samalla Sam on kutsunut Sammakkoveljekset käymään. He ovat nimittäin varmoja, että Max on päävampyyri. Ruokailun aikana Max saa syödäkseen valkosipulia ja päälleen pyhää vettä, mutta mitään ei tapahdu. Samalla Michael viimein löytää Davidin, joka vie Michaelin nuorten luo, jossa tämän täytyy tehdä ensimmäinen uhri tulakseen kokonaan vampyyriksi. Michaelia tämä ei houkuta, hän on enemmänkin vihainen siitä miksi on muuttunut. Michael haluaa kostaa Davidille sen miksitämä hänet muutti ja niin Michael, Sam, Sammakot ja Star lähtevät metsästämään Davidia, sillä he luulevat tämän olevan päävampyyri. Lepakkoluolassa he ovatkin nukkumassa eli roikkuvat pitkät liehuletit alaspäin. David saa Samin jalasta otteen, mutta Sammakot auttavat hänet auringonvaloon, niin että Davidin käsi palaa. Illalla vampyyrit ovat tulossa heidän kotiinsa ja seitä ennen ehditään tehdä paljon vampyyriansoja. Lucyltakin pyydetään apua, mutta tämä ei ihastuksissaan ollenkaan ymmärrä poikien huolia. Vamppyyriansoiksi tehdään valkosipulikasoja, kylpyamme täytetään pyhällä vedellä ja puukeihäät teroitetaan valmiiksi.

Sam sammakkoveljesten ympäröimänä

On loppufinaalin aika. Talosssa piiloudutaan ja valmistaudutaan kunnon tappelua varten. Pyhä vesi tekee tehtävänsä, samoin kuin pureva Nanook hauva. Koko vessa räjähtää vamppyyrin verestä, kun se osuu ammeelliseen vihkivettä ja valkosipulia. Sam saa kanssa erään vamppyyrin sulatettua vesipyssyllisellä vihkivettä ja puisella nuolella ampumalla. Vampyyri osuukin levariin ja rokki kajahtaa soimaan. Viimeisenä tuelee tietenkin esiin David, joka saa raapaistua Michaelia. Näin ollen hänenkin voimansa kehittyy ja Michael saa  työnnettyä Davidin ukkinsa omistamiin hirvensarviin, jossa vampyyri vetää viimoiset henkosensa. Davidin kuolema ei kuitenkaan muuta Staria tai Michaelia tavalliseksi, vaan vielä jossain on yksi vampyyri vapaalla. Äiti ja Max saapuuvat treffeiltä kotiin ja sillähän se selviää. Max on päävampyyri, eikä aikaisempi ilalliskoe toiminut häneen, koska vampyyri kutsuttiin kotiin. Nyt peli muuttuu Maxin ja Michaelin väliseksi kilpailuksi. Maxin motiivina on ollut saada Lucy omakseen,että olisi voinut vähän laajentaa omaa vampyyriperhettään.  Ukin ajaessa sisään yksi auton terävistä puukepeistä seivästää Maxin juuri ennen kuin Lucy oli antautumassa itseään hänelle. Star ja Michaelkin palautuvat normaaleiksi. Pappa kiteyttää elokuvan yhteen lauseeseen:  "Yksi asia Santa Carlassa minua ärsyttää, ne kaikki hiton vampyyrit."

David ja Star

Vaikka Lost Boys on tummanpuhuva, se on sisällöltään hyvin kevyttä kasarihömppää. Tälläiselle nostalgian nälkäiselle on kiva nähdä vanhaa huvipuistoa kaikkine neonvaloineen ja karusellilaitteineen. Kasari oikein huokuu valkokankaalta läpi ja se luo selkeästi oman tunnelmansa elokuvaan. Tämä huvipuisto ei ole missään isossa osassa tarinaa, mutta luo silti juuri tarvittavaa tunnelmaa. Yksi keskeisimpiä lokaatioita on vamppyyriluola, jonka tarkoitus on tuoda ilmi näiden nuorten vampyyrien ideologiaa. Seinillä on bändijulisteita, katosta roikkuu rikkinäisiä lamppuja ja roikkuu siellä repsottava Jim Morrisonin kuvakin. The Doors kun oli aikoinaan suht kapinoiva yhtye, niin ehkä se on kuvaavinaankin heitä. Elokuvan tunnarina toimiikin The Doorsin People are strange kappaleesta tehty cover versio.  Muuta hyvin karasia tuo näiden vampyyrien pukeutuminen, he ovat kuin jostain kasarairokkiyhtyeestä nahkattakeineen ja niiden killuttimineen, joita pitkät pörrötukat koristavat. Yksi näistä tyypeistä oli muuten kipailemassa 80-luvulla Amerikan Gladiaattoreissa. Lost Boysin juoni saattaa alkuun tuntua sekavalta, mutta ehkä se ei kuitenkaan ole edes se elokuvan ydin juttu. Itse pidän kovin elokuvan uksittäisistä lausahduksista ja toistuvista elementeistä, esim. siitä kun pappa tuo täytettyjä eläimiä.

Mutta miten joku random suomalainen voi tälläisen elokuvan löytää? Siitä saamme kiittää tietenkin Helsingin Vampyyrejä The 69 Eyesia, jotka tekivät elokuvasta tunnetumman kappaleen kuin elokuva itse.

  

Happy Halloween!

Risto Reipas ja Nalle Puh

Olin muistaakseni kuuden, kun ukkini alkoi tilaamaan minulle Nalle Puh lehteä. Sitä tuli minulle ehkä noin kaksi vuotta ja samalla laajensin kokoelmaani ostamalla kirppiksiltä 80-luvun Nalle Puh lehtiä. Minulle Nalle Puh oli paljon läheisempi hahmo, kuin vaikka Aku Ankka monelle. Nalle Puhin Uusia Seikkailuja katselin usein lauanatipiirrettyinä ja muistan katselleeni Nalle Puh elokuvaa hyvin usein, joskus jopa monta kertaa päiväässä. Videon lopusahan Puh sanoo: "Ei, mennään kirjan alkuun ja aloitetaan alusta". Niin saatoin helposti tehdä. Kyseisessä Nalle Puh elokuvassa liikutun elokuvan lopusta ja vähän haikea tunnelma siitä aina tulee. Koska Risto Reipas ja Nalle Puh alkaa juuri tällä samaisella kohtauksella, ei ollut ihme, että minä itkin nostalgiakyyneleitä jo ennen alkutekstejä.

Risto Reipas elokuvan juliste

Risto Reipas jättää Puolen Hehtaarin Metsän taakseen, kun muuttaa sisäoppilaitokseen opiskelemaan ja aikuistuu siellä. Isän kuollessa Ristosta tulee perheen pää. Hän löytää itseleen vaimon, joka tulee juuri raskaaksi kun Risto suuntaa sotimaan. Sieltä palttua alkaa ruuhkavuodet kun työ matkalaukkutehtaalla vie kaiken ajan, eikä omaa tytärtä ehditä huomioimaan. Riston vaimo Evelyn alkaa kyllästymään työsarkaiseen miehensä ja lähtee Madeleine tyttären kanssa maalle, Riston lapsuudenkotiin. Samana päivänä Puolen Hehtaarin Metsässä on kova sumu ja Nalle Puh on hukannut ystävänsä. Hän on miettinyt ja miettinyt ja etsinyt, mutta koska Puhilla on hyvin pienet sahanjauhoista tehdyt aivot, hän keksii vain että täytyy löytää Risto Reipas avuksi. Puh menee samasta puusta ulos mistä Ristokin meni ja yhtäkkiä hän onkin keskellä Lontoota, juuri siinä samassa puistossa jossa aikuinen Risto Reipas miettii työhuoliaan. Risto on aivan häkeltynyt rakkaan Nallensa näkemisestä ja vie hänet kotiin. Siellä Nalle Puh saa vain kaaosta aikaiseksi, eikä Ristolta työnteko suju. Ainut keino on viedä Nalle Puh takaisin puolen Hehtaarin Metsään.

He lähtevät aamulla junalla kohti maaseutua. Matkalla Nalle Puh pyytää Ristoa ostamaan punaisen ilmapallon. Kyyninen Risto ihmettelee, mitä Nalle tekee ilmapallolla, mutta Puh vastaa hyvin Puhmaiseen tapaan: "Se tekee minut iloiseksi". Ilmapallo otetaan, mutta junan sisälle se ei pääse. Risto koittaa tehdä töitä, mutta eihän sekään onnistu kun Puh leikkii leikkiä sano mitä näet ikkunasta. Tämä Nalle Puhin käytös oli juuri sellaista, mikä vetosi minun sisäiseen lapseeni ja ilmeisesti Ristoonkin, sillä perillä hän lähtikin auttamaan Puhia kaverien etsinnöissä, vaikka aluksi meinasi muuta. Punainen ilmapallo jätettiin kiinni Madeleinen polkupyörään. Puolen Hehtaarin metsässä Puh katoaa, eikä Ristokaan löydä eläinystäviään, ennen kuin ihaa seilaa joella hänen ohi. Risto päättää olla rohkea ja hypätä jokeen pelastamaan Ihaan. Joki tosin ei ole enään joki, vaan nilkkoihin asti oleva puro. Ihaa osaa neuvoa tien Pöllön talolle, jossa kaikki piileksivät. Nasun tammenterhojen jälkiä seuraamalla löytyy Pöllö, Kani, Tiikeri, Kengu ja Ruu. He ovat siellä piilossa Ristoa, jota he luulevat Möhköfantiksi. Ristopa näyttää heille hurjan tappelun Möhköfanttia vastaan, joka on itseasiassa hänen työsalkkunsa. Kun kassia on heitetty nurin ja niskoin on kaikki onnellsiia että Möhkö on kutistettu. Riston pitää kuitenkin palata töihin. Hänen täytyy keksiä keino, millä vähentää firman kustannuksia sillä Riston pomo Giles Winslow eli Tärppä on käskenyt hänen tehdä niin.

Nalle Puh, Tiikeri, Ihaa, Kengu, Ruu ja Nasu

 Kun Risto on lähtenyt takaisin Lontooseen, niin Nalle Puh kertoo muille Gilesin eli pomon olevan aikamoinen Tärppä. Tiikeri tästä kauhistuu, sillä hän pakkasiRiston laukun kokonaan uudelleen ja jätti tietenkin tärkeät paperit sieltä pois. Nalle Puh, Nasu, Ihaa ja Tikru lähtevät vaaralliselle matkalle palauttaakseen paperit. Puolen Hehtaarin Metsästä tultuaan he tapaavat yksinään pihalla leikkivän Madeleinen, joka lähtee tietenkin heidän mukaansa. Emily kauhistuu lapsen katoamisesta. Hän ottaa heti Ristoon yhteyttä ja yhdessä he etsivät tyttöä ja neljää puhuvaa pehmolelua ympäri Lontoota. Madeleine ja Puh erkanevat muista matkan aikana, mutta onneksi kaikki löytää toisensa viime hetkellä Riston työpaikan lähettyviltä. Madeleine kertoo isille, että kuinka haluaisi tämän olevan enemmän kotona ja vihdoin Ristokin sen tajuaa, ettei tärkeintä ole Madeleinen hyvä koulunkäynti, vaan heidän yhdessä olo ja että iltasaduksi luetaan Aarresaarta. Ilkeälle Tärpälle käydään vielä sanomassa viimoiset sanaset ja hetkessä kehitetty uusi idea aiheesta henkilökunan lomat. Sillä lomillahan ihmiset matkalaukkuja eniten käyttää. Nuori Winslow ei Riston puheista välitä, mutta vanhempi isäntä pistää pojallensa vielä jauhot suuhun. Elokuva päättyy Reippaiden yhdessä viettäessä lomaa Puolen Hehtaarin Metsässä.

Risto Reipas ja Nalle Puh on siitä hankala elokuva, etten oikein tiedä kenelle se on suunnattu. Elokuvan alku on selvästikkin minunlaisille nostalgiahörhöille, mutta pikkuinen vilaisu sotaan ja parisuhdeongelmiin tuntui hyvin irralliselta. Juoni alkaa vasta kun papereita pitää viedä Ristolle, mutta se taasen ei innosta aikuisia. Jotenkin tasapainoilua ja selkeämpää kaarta olisin toivonut. Kohtaukset ihmisten maailmassa olivat liian pliisuja ja harmikseni Puolen Hehtarin Metsä ei ollut niin taianomaisen näköinen mitä kuvittelin, eikä mikään musiikkikaan jäänyt mieleeni, lukuunottamatta sitä lopputekstien aikana pyörivää rannalla esitettävää Shermannin veljeksen laulua. Ihmisnäyttelijöiden työ oli ihan hyvää, mutta kyllä huomioni vei kokonaan nämä ihanat Puolen Hehtaarin Metsän asukkaat.

Nalle Puh tulee hyvin iloiseksi punaisesta ilmapallosta

Vaikka periaatteessa en enään mielelläni live action elokuvia dubattuna katso, niin nyt tein poikkeuksen. Nalle Puhin oikea ääni minulle on aina ollut Jarmo Koski ja se varmasti vaikutti asiaan miksi olin niin herkkänä jokaisen Puhin kohtauksen aikana. Minusta kyllä oli aika surullista, että Puh oli välissä niin ilkeän oloinen karhu vahingossa, että pyyteli Ristolta anteeksi. Jotenkin se Disneymäinen Puhin ote nyt puuttui ja Puh oli vähän surumielisempi, enemmän sellainen A. A. Milnen kirjojen Puh. Ulkonöltäkin hahmot olivat enemmän kirjan kuvituksen, kuin Disneyn animaation mukaan, mikä ei sinänsä haitannut, vaan oli kivaa vaihtelua. Muutkin eläimet oli Disneyn tutuilla Nalle Puh äänillä, mistä pidin kovasti. Ainoana rikkeenä oli Pekka Autiovuori Kanina. Autiovuori on mahtava ääninäyttelijä, mutta minulle se oikea Kanin ääni on Aarre Karén. Ihmisten äänetkin oli dubissa niitä Disneyääniä mistä pidän kovasti.

Nalle Puh ja Risto Reipas yhdessä miettimispaikalla

Tämä Risto Reipas ja Nalle Puh elokuva oli hyvin lähellä toteutukseltaan sitä, mitä A. A. Milnen Nalle Puh kirjoissa on minusta haettu takaa. Luin kirjan viime kesänä ensimmäisen kerran ja tykkäsin siitä, että nyt kunnioitettiin kirjaa kunnolla. Alkuteksti sun muut oli kirjojen sivuilla ja hahmot tosiankin oli kuluneita pehmoleluja. Tiikeri varsinkin näytti ihanan kulahtaneelta ja Nasullakin oli vihreä paita, eikä Disneymäisen pinkki. Pidän myös hyvänä ideana sitä, että tässä elokuvassa Riston omat Möhköfantit ja Tärpät konkretisituu työsalkkuun ja ilkeään esimieheen. Minulla oli pienet epäilykset elokuvaa kohtaan, eivätkä ne osoittautuneet turhiksi, mutta kokonaisuutena Risto Reipas ja Nalle Puh on Disneyn paras live action elokuva mitä 2010-luvulla on tehty.

Hyvää Nallen päivää kaikille!

Disney Klassikot 17: 101 Dalmatialaista

Suurin osa mitä ysärillä julkaistii vanhoja Disneyklassikoita suomeksi videolle me hommattiin omaan videokirjastoomme, mutta jostain kumman syystä dalmatialaiset jäi hankkimatta. Vasta joskus ihan ysärin lopulla saimme vasta oman videon käsiimme, kun löysimme 101 Dalmatialaista kirppikseltä. Sitä ennen elokuvaa lainasin kaveriltani. Johtuuko siitä että perheemme on kissaihmisiä vai mistä, mutta tätä on yksi painava syy, miksi minulla ei ole 101 dalmatialaiseen syntynyt niin vahvaa tunnesidettä, kuin vaikka Aristokatteihin.

Lupsakkaiden Luppakorvien vanha elokuvajuliste

Pidän kovasti alkutekstijaksosta, missä on pilkkuja siellä, pilkkuja täällä, pilkkuja ihan siellä täällä. Tekstijakso on jotenkn huvittava ja leikkisä samalla. Tuo mieleeni vanhan kunnon fantasian ja lyhärikokoelmien helmianimaatiot. Itse elokuva alkaa Pongolla, joka toimii kertojana. Hän puhuu Roger ihmisestä lemmikkinään ja on tylsistynyt yhteiseen poikamieselämään. Pongo tiirailee ikkunasta ulos etsien isännälleen ja samalla myös itselleen heilaa. Nämä emäntäehdokkaat koirineen ovat varsin huvittavia, ihminen on ihan koiransa luontoinen. Samalla näkyy mys todella kaunista, tyyliteltyä katukuvaa Lontoosta. Pongo iskee silmänsä Peritaan ja saa houkuteltua isännän kävelylle puistoo. Siellä Perdita ja tämän omistaja Anita ei huomaa jätkiä lainkaan, joten Pongo pistää vipinää kinttuihin ja asiat hösseliksi. Yhteisen naurun avulla ihmiset löytää toisensa ja siinä samalla koiratkin. On ihana kun ihmiset menee tyhjässä kirkossa naimisiin, niin koirat tavallaan vihitään samalla. Yhteiselämä alkaa ja juoneen tuodaan mukaan esiin hoitaja Hanna, joka muistuttaa aikalailla edellisen elokuvan Flooraa. Pahis saadaan kanssa ruutuun, kun Cruella tulee kyselemään pilkullisia pentuja. Anita ja Cruella ovat vanhoja koulukavereita, mutta Cruella De Vill on huomattavan paljon vanhemman näköinen. Tupakointi varmaan tehnyt. Vasta aikuisena muuten tajusin tuon sukunimen, De Vill - paholainen.

Pennut syntyvät eräänä mysrkyisänä lokakuun yönä. Yksi pennuista näyttää kuolleen, mutta Roger saa hänet takaisin elävien kirjojoihin. Pongon olemus huolestuttavasta muuttuu kyllä aidon koiramaisesti. Tähän muuten päättyy Pongon kertojaosuus, sillä loppu elokuvassa ei enään ole kertojaa. Pentuja tulee yhteensä 15 ja yhdessä Pongon ja Perditan kanssa he tykkäävät katsella telkkarista Salamaa. Kaikilla hauvoilla ei ole nimiä, Kikero ja Rollo nyt ensimmäisenä ja ainuuna on jäänyt mieleen. Olisiko joku vielä ollut Laikku? Pongo ja Perdita lähtevät ihmisineen kävelylle ja sillä välin kun Hanna on pentujen aknssa yksin Cruellan kätilöt Jasper ja Jesper tekevät julman koiranappauksen. En sitä lapsena ajatellut, mutta oikeasti koko elokuvan tavoite on tappaa kasa koiria ja tehdä niistä turkkeja. Ihan kamala tavoite! Koirat viedään Helvetin akrtanoon kauaksi Lontoosta, missä pentuja on enemmänkin. Yhteensä niitä on siellä nyt 99. Pongo ja Perdita eivät luota ihmisten etsintätaitoihin, vaan laittavat hämyhaukun menemään, että pennut löytyisi. Hämyhaukkua kuljettaa osittain tutukin koirat: Kaunottaren ja Kulkurin Tupsu on kadulla, Riitta ja se iso karju lemmikkikaupassa ja vilahtaapa itse Kaunotarkin kuvissa. Kaunottaresta ja Kulkurista on myös muutama liikerata kopioitu suoraan tähän elokuvaan. Ainakin heti itse tunnistin Kulkurin pitkän venytyksen Pongolla.

Pongo ja Perdita lähtee etsimään pentujaan

Tieto kiirii eteenpäin ja Pongo ja Perdita saavat tietää missä pennut on. He juoksevat läpi hyisen Lontoon syksyn läpi lumen ja rännän Helvetin kartanolle, jossa Jasper ja Jesper ovat jo alkeissa aloittaa nylkimispuuhat. Se ei ihan onnistu ja pennut saadaan pakoon. Pongo ja Perdita päättää pitää kaikki ja viedä heidät kotiin. Matka ei ole helppo ja yhtä nopea lumimyrskyn takia ja ei pienet pennut meinaa jaksa kävellä kotiin. Onneksi muut eläimet auttavat mielellään, kun talliin päästään lämmittelemään ja muillakin kuin Rollolla on nälkä. Rollon katse vanhempiinsa nälän tullessa on ihan aito, kissani käyttää juuri tuollaista samaa ilmettä vaikka juuri ruokin hänet. "Silti äiti, on nälkä." Erästä kaupungista koirat saavat autokyydin Lontooseen asti, mutta Cruella, Jasper ja Jesper poukkoilevat ympärillä. Valeasuksi keksitään noki, niin että porukka näyttää labradorin noutajilta. Muuten hyvä idea, mutta sulava lumi puhdistaa noen pois ja Cruella tunnistaa heidät. Onneksi auto lähtee käyntiin ja alkaa kiivas ajokilpailu. Cruella koittaa kovasti yrittää hajottaa maitomiehen pakun, mukka ukko ei usko naisen osaavan ajaa autoa. Niihän siinä käykin, että Cruellan korsa osuu juuri pahimmoilleen Jasperin ja Jesperin rotiskon kanssa yhteen ja molemmat hajoaa sen säpäleiksi. "Te Imbesillit" Cruella kirkuu Jasperille ja Jesperille, jotka eivät jaksa mokomaa akkaa. Kotona Lontoossa koirat otetaan ilosylin vastaan, vaikka niitä onkin monin kertainen määrä, mitä alunperin.

Pongo ja Perdita vihitään siinä samassa mitä Anita ja Rogerkin

 Olen aina aiemmin katsonut elokuvan suomiversion ja olen siitä tykännyt. Hannele Lauri on yliveto Cruellana. Hän ei toista samaa roolia mitä Pahattarena, vaan pääsee enemmän repäisemään ja olemaan villimpi. Rakastan yli kaiken nuita hänen viimeisiä huutojaan. Nyt kun katsoin elokuvan englanniksi, niin Cruellan ääni tuki tätä ihmetystäni hänen iästään. Cruella siis näyttää ja kuulostaa ihan 60-vuotiaalta, kun taas Anita jotain kolmekymppiseltä ja kuitenkin heidän pitäisi vanhoja koulukavereita olla? Hannele saa kyllä minun pisteet Cruellana. Muita äänisuorituksia en osaa erikoisemmin kommentoidda, kaikki muu on ihan kivaa molemmilla kielillä. Pennut on animoitu ihan suloisesti, mutta olen tosiaankin enempi kissaihmisiä. Elokuvan kissa Kersantti Tapsu ei ole minulle kuitenkaan myös mieleen. Värimaailma on jotenkin väritön, sillä taustat on paljon yksivärisiä. On harmaata, ruskeaa ja violettia viivojen päälle. Tämä uusi terävä ja halvempi tyyli tuli enemmän voimaan Disney yhtiön taloudellisen tilanteen takia, sillä Ruusunen teki isoa tappiota. Tavallaan pidän tästä tyylistä, mutta jotain sadunomaista se kanssa menettää, niin kuin Walt aikanaan itsekkin sanoi. Cruella De Vill ja lopun kenneli laulu ei kumpikaan ole erityisemmin mieleeni, eikä taustamusiikki jää mieleen. Eniten taidan tykätä kohtauksista (alun lisäksi) missä koirat katsovat televisiota. Jotenkin niissä on hauska fiilis. Salama ohjelmassa, koiranruoka mainoksessa ja arvaa rikoksenni pelissä, mitä Jasper ja Jesper katselevat. Oli muuten jännä huomata että Jasper on myös englanniksi Jasper, luulin että nämä nimet on käännetty Jasperiksi ja Jesperiksi sen vanhan tarinan mukaan. Jesper on varmaankin saanut nimensä sieltä.

Yhdessä Salamaa katsomassa

En ehkä oikein osaa antaa arvoa tälle dalmatialais seikkailulle, sillä tässä ei ole päähahmoa tai kunnon tavoitetta. Pongo nyt osittain on päähahmo, mutta hänen ainoa tavoitteensa on hakea pennut turvaan. Pentuja on niin paljon, että millekkään niistä ei luonnetta ole ehditty luomaan ja Perdita toimii synnytyksen lisäksi Pongon peesaajana. Cruella ei ole fiksuimmasta päästä oleva pahis, mutta oikein viihdyttävä. Samoin kuin Jasper ja Jesper, jotka tyhmyyksissään taitaa minusta olla elokuvan parhaat hahmot. Hanna on kuin kopio hyvistä haltiattarista ja Roger ja Perdita taasen lemmikkejä, joita ei saa oikein mitään aikaan. Jasperin ja Jesperin toilaukset ja erikoinen taidetyyli saa minulta Dalmatialaisista suurimmat pisteet.  

Star Trek The Motion Picture

Ensimmäinen Star Trek elokuva tehtiin 10 vuotta itse sarjan päättymisestä. Tähän väliin mahtui animaatiosarja, jossa samat Enterprisen miehistön jäsenet ovat pääosassa. Ääninäyttelystäkin huolehtii alkuperäinen näyttelijäkaarti. Animaatio on ollut kuulemma lauantai aamupiirretty, joten jaksojen juonet on usein alkuperäisestä sarjasta tehtyjä tai muokattuja. Itse elokuva ei ota huomioon tätä animaatiosarjaa ja muutenkin kun Star Trek sarja päättyi aika yllättäen, niin elokuva aloittaa kaiken lähes puhtaalta pöydältä.

Star Trek The Motion Picture elokuvan juliste

Kapteeni James T. Kirk on ollut maassa Kansainvälisen Planeettojen Liiton päämajassa ja hänet on ylennetty kapteenista amiraaliksi. Maata on kohtaamassa jokin iso tuho mustassa pilvessä ja uudeistettu Enterprise on lähimpänä, että on ainoa joka voi estää onnettomuuden. Enterprisella on Kirkin poissaollessa ollut päävastuussa konemestari Scott, sillä perämies Spock on palannut kotiplaneetalleen Vulkanukselle, jossa hänen on tarkoitus tehdä itsestään entistäkin tunteettomampi. Scott hakee Kirkin takaisin Päämajasta  Enterpriselle ja heidän matka pikku sukkulallaan on tavattoman pitkä. Enterpriselle on tehty suuria uudistuksia ja uusi kapteenikin heillä jo on, Willard Decker. Kirk amiraalin valtuudella ottaa kuitenkin vallan  itselleen. Scotin lisäksi tuttuna henkilökuntana nähdään uuden kampauksen hankkinut Uhura, ruorimies Sulu ja aseupseeri Chekov. Lääkintäupseeri Boneskin saapuu Enterpriselle Kirkin pyynnöstä, vaikka on vanhentunut ihan silmissä. Että seikkailu voi alkaa, pitää kärkikolmikon olla koossa, joten tietenkin myös Spock pätyy paikalle, kun ei puolivulkanuksena voi tunteistaan päästää irti. Niinpä matka vihdoin alkaa kohti uutta seikkailua.

Scott, Kirk ja Chekov, kymmenen vuotta vanhempina

 Enterprise löytää mustan pilven, joka uhkaa maapalloa. He lentävät sitä lähemmäs, mutta Enterprise joutuu hyökkäysten uhriksi. Alus taistelee heidän kanssaan urhoollisesti ja aseita käytetään, mutta ei millään selviä mikä heitä vastassa on. Jopa Klingonit (Star Trek sarjassa olevat "pahat" avaruusoliot)  ovat tuhoutuneet tämän mysteerisen olion edessä. Enterprise päätyy pilven sisään, missä he huomaavat siellä olevan portin. Spock lähtee salaa avaruuspuvussa tutkimaan portin sisuksia ja tietenkin Kirk menee perässä. He toteavat, että Enterprisen on pakko päästä sinne sisään, sillä uuden navigaattorin Iljan on ottanut valtaansa jokin uusi, mystinen olento, joka vaatii vastauksia siihen, miksi hänet ja V´Ger on luotu. Enterprisen poppoo ihmettelee mikä ihmeen V´Ger, mutta koska Ilja ei paljasta enempää, niin heidän täytyy mennä koneen sisälle ottamaan selvää mikä V´Ger oikein on. Portin sisälle ja sen ytimeen päädytään. Vallattu Ilja, Kirk, Bones, Spock ja Decker lähtevät tutkimaan tätä ydintä ja saavat selville, että V´Ger on ihmisten lähettämä vanha luotain, joka on luout ympärilleen oman tietoisuuden ja todellisuuden. Se on kuin suuri lapsi, joka etsii kysymyksiinsä vastauksia. Kirk käyttää diplomatian taitojaan selvittääkseen niitä, mutta V´ger eli Voyager-6 luotain lopulta tuhoutuu sillä, kun Decker tunnustaa rakastavansa oikeaa Iljaa. Näin he molemmat tuhoutuvat, mutta pelastavat samalla maapallon. Kirk, Bones ja Spock päätyvät turvallisesti takaisin Enterpriselle naureskelmaan ja heittämään vitsiä, aivan niin kuin ennenkin.

Spock avaruuspuvussa tutkimassa Enterprisen ulkopuolella

 Olin kuullut, että Star Trek The Motion Picture on todella pitkäveteinen, jankkaava ja äärimmäisen tylsä scifi. Mietin ja epäilin itsekin, että onko tämä vain yksi Star Trek jakso, joka on vain tunnin mittaisesta jaksosta pidennetty kahteen, mutta kyllä olin väärässä. Elokuvassa on paljon pitkiä ajoja, jopa puuduttavan pitkiä, mutta en ollenkan allekirjoita elokuvan olevan pitkäveteinen. Tietenkin nykyelokuvien nopealle meiningille tottuneille tämä voi tuntua hidastempoiselta, mutta itse koin antiscifittäjänä tämän olevan lempeä lasku ja tutustuminen scifin maailmaan. Ennen elokuvan alkua esitetään fanfaari, joka on juhlallinen, mutta kieltämättä vähän turha. Kirkin ja Scotin mennessä Enterpriselle on pitkä,  n. 7 min ajo avaruuden halki, joka todellakin tuntui vähän venytetyltä. Ymmärrän sen varmasti toimivan isolla valkokankaalla, sillä tarkoituksena on, että katsoja saisi kokea saman elämyksen kuin matkustajat. Erikoisefektit ovat minusta todella hienoja ja juuri sellaisia, mitä scifi elokuvalta odotankin (katsoimme alkuperäisillä efekteillä, ei remasteroiduilla). Tarinan edetessä ja varsinkin loppufinaalissa valo- ja ääniefektit ihan kaappasivat minut mukaansa, sillä niistä tuli juuri se samainen mielikuvituksen tunne, mitä itse ajattelen avaruusmatkalla olevan.

Elokuvan juonta oli helppo seurata. Pidin kovasti siitä, että nyt ei tapeltu vaan pohdittiin, koettiin ja oltiin. Vaikka aika staattisia ja hiljaisia hetkiä oli paljon, niin en kokenut kyllästymistä. Filosofiseksikkin tätä elokuvaa on sanottu, mutta ne hetket tulivat vasta loppupuolella esille. Uudet hahmot Decker ja Ilja olivat sellaisia, etten niihin saanut läheskään niin syvää tunnekontaktia, kuin Enterprisen tuttuihin henkilöihin. Elokuva ei vaadi sarjan näkemistä pohjalle, mutta antaa varmasti ihan eri näkökulman elokuvan katsomiselle. Uhura, Sulu ja Chekov olivat aika samantyylisiä mitä aikaisemminkin. Spock oli Vulkanuslaisen riitin jälkeen jopa tunteellisempi kuin ennen, Bones aina yhtä ihanan kärkäs ja Kirk jopa entistä himokkaampi seikkailulle, kun ei ollut niitä pitkään aikaan päässyt kokemaan. Monessa kohdassa minua kyllä hämmensi Kirkin pyöristynyt ulkonäkö, hän muistutti ihan Tim Allenia. Hahmojen perusluonteet olivat pysyneet samana, mutta hyvin tähän oli saatu kuvattua se, että aikaa edellisestä Enterprise matkasta on ollut se 10 vuotta.

V´Gerin luona

Kaiken kaikkiaan pidin Star Trek The Motion Picturesista. Voisin jopa sanoa, että antiscifittäjälle tämä on helppo ja kannustava aloitus scifin avaruusmaailmaan, sillä mukana on mielikuvitusta ja sellaista matkantekoa, mikä sitä ruokkii. Ei niinkään taistelua hyvää ja pahaa vastaan, vaan suuria kysymyksiä ja ihastelua millainen avaruus voikaan olla.  Ja kyllähän uusi, uljaampi Enterprise on pirun komea näky, kun sitä kauempaa katsoo.

Finding Neverland

J.M.Barrien näytelmä Peter panista ei ole minulle koskaan ollut kovin läheinen, sillä edes Disneyn versio Peter Panista ei kuulu lapsuuteeni. Siinä vuoden 2003 hujakoilla näin live action version Peter Panista, josta tykkäsin kovasti. Tämän Findig Neverland elokuvan menin katsomaan siskoni kanssa aikoinaan ihan leffateatteriinkin, mutta suurimmat intressit olivat Johnny Depp ja Kate Winslet, ei silloin niinkään tarinan sisältö.

Finding Neverland elokuvan mainosjuliste

J.M.Barrie (Johnny Depp) on Lontoosa asuva näytelmäkirjailija, jonka näytelmät ovat olleet ihan arvostettuja, mutta yleisö ja kriitikot eivät niistä kovinkaan piittaa. Viimeisintä näytelmää ei kukaan oikein ymmärrä ja Jim sedällä on kovat paineet uuden näytelmän kirjoittamisessa. Hän tapaa puistossa Davisien perheen: yksinhuoltajaäidin neljän poikansa kanssa. Nuorimmainen oli puiston penkin alle vangittu heidän omassa leikissään. Jim innostuu heti lasten mielikuvituksesta ja alkaa joka päivä käydä puistossa tapaamassa näitä lapsia. Heidän leikkinsä ruokkivat tämän mielikuvitusta ja lapset ovat innoissaan, kun saa maskuliinista otetta perheeseensä, poikien isä kuoli vähän aikaa sitten ja äiti yrittää pitää heille kuria lempeästi. Jim ruokapöydässä kotonaan kertoo vaimolleen tästä häntä silmät avaavasta perheestä, vaimo haluaa kutsua heidät päivälliselle. Davidsien mummo pitää kutsua jopa töykeänä ja ruokapöytäkeskustelu meneekin hänen ja Jimin vaimon kohdalla piikittelyksi, kun muut pitävät hauskaa.

Merirosvoleikkejä

Jim jatkaa edelleen Davidsien tapailua, vaikka muut eivät siitä pidäkkään. Häntä ajatellaan naiseniskijäksi ja jopa pedofiiliksi. Jim on alkanut jo kirjoittaa Peter Pania ja nimeää yhden hahmoista Davidsien pojan, eli Peterin mukaan. Peter tuleekin lähimmäksi hänelle lapsista, sillä hän ei ole osannut käsitellä isänsä kuolemaa ja on siksi tosikompi kuin muut lapset. Hän ei lähde mielikuvitusta vaativiin leikkeihin niin helpolla mukaan, vaan on enemmän tarkkailija ja innnostuu Jimin avulla kirjoittamisesta. Kesäpäivänä Jim lainaa mökkiään Davidseille, jossa äiti sairastuu pahasti. Peter repii itsekirjoittamansa näytelmän palasiksi, koska hän on niin pettynyt, että äiti sairastuu. Näytelmän ensi-ilta lähenee ja kukaan teatterissa ei usko Peter Pan näytelmän onnistuvan. Jim saa oivallisen idean ja pyytää varaamaan kymmenkunta paikkaa erikoisvieraita varten. Vanhin Davidsin pojista kokeilee lentovaljaita ja loukkaantuu. Hän ei suostu menemään tutkimuksiin, ellei äiti mene kanssa. Näytelmäiltana Davidsien äiti on niin sairas, ettei hän pääse teatteriin. Peter tulee paikalle, samoin kuin orpokodin lapset, joille Jim oli varannut istumapaikat. Näytelmän alettua aikuiset hymähtelevät, mutta lapset ottavat lastenvahtikoiran innolla vastaan. Jim näkee vaimonsa viimeisen kerran, hänelläkin on toinen mies jo kiikarissa. Näytelmän jälkeen Jimille on tärkeintä saada Peterin palaute, sillä Peter Pan näytelmä kertoo heidän yhteisestä kesästä. Peter Pan esitetään vielä toisen kerran Davidsien olohuoneessa, jossa äiti matkustaa Neverlandiin. Hautajaisten jälkeen päätetään että Davidsien mummosta ja Jimistä tulee lapsien yhteishuoltajat ja Peter ei pysty lopettamaan kirjoittamista. Äiti on mennyt lopullisesti Mikä-Mikä maahan.

Finding Neverlandissa on osattu uskomattoman hienosti yhdistää realismi ja fantasia. Se on elokuvan suurin kiinnostavuus ja ylpeys. Lasten ja Jimin leikit on puoliksi kuvattu aidosti leikeiksi ja osittain merellä/aavikolla tapahtuvaksi kohtauksiksi tyyliin sopivissa vaatteissa. Leikit ja mielikuvitus ovat niin vahvasti läsnä, ettei katsojaa edes kiinnosta mikä on totta ja mikä mielikutusta. Niinhän Davidsien äitikin sanoo; hän halusi niin kovasti että Jim on osa perhettä, että hän on muuttunut siihen ja enään ei ole väliä onko se totta vai mielkikuvitusta. James Barrie on muutoin rauhallinen, mutta mielikuvitusleikeissä hän osaa ottaa aktiivisen roolin. Hänen vaimonsa on liiankin käytännöllinen, eikä päässyt mukaan Jimin tekemiin seikkailuihin, vaikka olisikin kovasti halunnut. Heidän tiensä erkanee aika luonnollisesti. Jimin ja Davidsien äidin välillä en näe periteistä rakkautta, vaan syvää ystävyyttä. Mummo ja kaikki muut ulkopuoliset ei vain milläään usko sitä. Jim luo kaikkiin poikiin omanlaisensa suhteen, mutta lähimmin hän on tekemisessä Peterin kanssa. Hän antaa tälle oman kirjoitusvihkon ja antaa neuvoja mistä aloittaa kirjoittamisen.

Yhteinen leijahetki puistossa

Näyttelijäntyö on kokolailla hyvää, vaikka välillä minua vähän jopa ärsyttää Jimin ja hänen vaimonsa kuiskailupuhe. Johnny Depp ei ole Jack Sparrow roolissaan, vaikka niin monet kuvittelevat, vaan paljon pidättyvämpi ja herkempi. Kate Winsletin olen tätä ennen nähnyt nuorena tyttönä Titanicin kannella ja hän on edelleen yhtä valloittava kuin silloin. Vanhin pojista kasvaa ihan silmissä, vaikka onkin jopa esikuva sille kohtaa Peter Panista, ettei hän haluisi kasvaa. Olosuhteet kuitenkin vaativat sitä. Toinen poika jää kaikista eniten varjoon, mutta on leikeissä kaikista intohimoisimmin mukana. Peter on eneiten ulkopuolinen ja tarkkailija, kun taasen nuorin poika Michael on kovasti muiden vietävänä. Teatterin näyttelijöistä Nanaa esittävä mies ja Peter Pan tyttö aluksi lyttäävät näytelmän itse, mutta nauttivat selkeästi rooleistaan, kun yleisön edessä ollaan. Teatterin johtaa antaa käyttöönsä näyttelijät ja tilat, mutta on epäileväinen tarinan hahmojen ja juonen kannalta, kun edellinenkään näytelmä ei menestynyt. Hän on totaalisesti väärässä, sillä Peter Panista tulee juuri siksi hitti, koska se vetoaa jokaisen katsojan lapsenmieliseen puoleen. Barrien faneina on mm. eräs vanhempi pariskunta joka kävi katsomassa ensimmäisen näytelmän ja nyt puoliso on kuollut ja rouva kävi yksin katsomassa Peter Panin. Hän kehuu niin, että kyllä mies olisi rakastanut tätä, hän oli poika vielä mieleltään itsekkin. Davidsien mummo on kokoajan Jimiä vastaan, eikä haluaisi tämän olevan Davidsien elämässä. Ainoastaan silä hetkellä hän antaa siunauksen Jimin työlle, kun hän näkee Pter Panin tyttörensä olohuoneeessa ja Helinä keiju on kuolemassa. Peter Pan toivoo aplodeja, joiden avulla Helinä ei kuole ja ensimmäisenä niitä on antamassa mummo. Sitä ihmettelen, että seuraavassa kohtauksessa hänen käytöksenä muuttuu yhtä tylyksi kuin aikaisemmin.

Matkalla Mikä-Mikä maahan

Finding Neverlandissa kiinnostavinta on se, kuinka kuvataan kohtauksia, jotka lopulta päättyy tavalla tai toisella Peter Pan näytelmään. Kun puistossa lennätetään leijaa, niiin siihen pitää uskoa samalla tavalla kuin Helinä keijuun, muuten se ei varmasti lähde liikkeelle. Merirosvoleikkejä oltiin mökillä ja intiaanit valtasivat Davidsien puutarhan. Jim oikein näki, kun äiti koitti laittaa poikiaan nukkumaan ja hänen koiransa oli jaloissa. Pojat vaan hyppi sängyllä hokien, en halua mennä nukkumaan, en halua. Jos ikkuna vain olisi ollut auki, pojat olisivat voineet lähtiä lentoon. Nämä kaikki on kuvattu niin kauniisti limittäin fantasiamaisen harson läpi realistisuuden kanssa, että on oikeastaan jopa herkkää katsottavaa. Yhdistelmä on onnistunut mitä mainioimmin ja kotimaisessa 90-luvun Suolaista ja Makeaa elokuvassa, jonka katsoin jonkin aikaa sitten, on varmasti haettu juuri tälläistä takaa, siinä totaalisesti onnistumatta. Findig Neverland tuo minulle myös vahvasti mieleen Disneyn elokuvan Saving Mr.Bank, jossa suunnitellaan Maija Poppasen tekemistä elokuvaksi. Minulla tuli vahva olo, että tämä Findig Neverland on ollut yksi sen elokuvan innoittajista omalla tavallaan. Findig Neverland on mitä onnistuinen yhdistelmä realismia ja fantasiaa, vaikka loppu onkin surumielinen.