Elokuvalippuja blogi on nyt vuoden ollut pystyssä. Jopa omaksi yllätyksekseni olen saanut joka kuukausi edes jotain aikaan ja elokuva-arvostelujen/juttujen kirjoittaminen on edelleenkin ollut nautinnollista. Elokuvavuosi 2016 on alkanut itselläni ihan mielenkiitnoisesti, Creed ja Pixarin Kunnon Dinosaurus oli oikein hyviä teoksia, saattaa olla että jossain vaiheessa jaksan niistäkin kirjoittaa. Tälle vuodelle odotan elokuvia Love Records, Tappajan näköinen mies, Onnenonkija, Teit meistä kauniiin, Zootropolia ja Doria etsimässä.
Teit meistä kauniin- elokuvaa mainostettiin myäs Helsingin matkamessuilla.
Tänään julkaistiin vuoden 2015 Jussigaalan ehdokkaat. Olin vähäsen pettynyt, kun niin samat elokuvat oli monissa kategorioissa ehdolla. Viime vuonna kuitenkin ilmestyi todella paljon hyviä elokuvia, joista moni jäi ilman minkäänlaista ehdokkuutta, kuten Elämältä kaiken sain, Onnelin ja Annelin talvi, Vares Sheriffi ja Me Rosvolat. Omalta osaltani vuoden paras kotimainen oli ainakin Elämältä kainen sain. Mitä luin ehdokkaita, niin yksi joka ehdottomasti oli ansainnut ehdokkuudensa ja ansaitsee voittonsa on Anna-Leena Sipilä naissivuroolistaan elokuvassa Viikossa Aikuiseksi. Maaliskuussa nähdään annetaanko hälle kunniaa loistavasta roolityöstä. Itse rakastin hänen herkkää hahmoaan Allia.
Kyypakkaus (Jasper Pääkkönen) ja Vares (Antti Reini) elokuvassa Vares - Sheriffi
Elokuvateatterikäyntini vuonna 2015:
Eila, Rampe ja Likka (ilmestyi jo vuonna 2014)
Vares - Sheriffi
Viikossa Aikuiseksi
Big Hero 6
Backstreet Boys (dokumentti & suora akustinen keikka)
Cinderella (Dubattu)
Luokkakokous
Armi elää!
Me Rosvolat
Mission Impossible - Rogue Nation
Pixels 3D
Inside Out 3D
Elämältä kaiken sain
Kätilö
Marnie - Tyttö ikkunassa
Onnelin ja Annelin talvi
Napapiirin sankarit 2
Disneyn Pieni Merenneito
Tenavat elokuva 3D
Yhteensä 19 elokuvaa vuoden aikana, joista 10 kotimaisia, 5 animaatiota ja 4 muuta sekalaisempaan makuuni sopivaa elokuvaa, hyvin tyypillistä siis minulle.
Vuoden yllättäjät olivat Big hero 6, uusi Vares, Marnie, Elämältä kainen sain ja Tenavat. Pettymytkset taas Luokkakokous, Cinderella ja Me rosvolat. Muut päätyivät ihan jees kastiin.
Tenavien yksi parhaimpia hetkiä itelleni oli nähdä elokuvassa Ressun suoskki alteregoni: Joe Cool
Vuoden parhaimmiksi elokuviksi palkitsen Tenavat ja Disneyn klassikon Big Hero 6. Miksikö? Molemmat oli koskettavia, suomidubbaus upeasti laadittu (erityiskiitos Roope Salmiselle Tadashin roolista Big Hero 6:essa), tarina eteni ylättävästi, mutta johdonmukaisesti ja kumpikin sai monesti elokuvassa itkemään. Tenavat kaivatulla nostalgisuudellaan ja Big Hero niin upealla veljestarinalla. En voi kait muuta sanoa kuin animaatio on lumoava elokuvakeino!
Tadashi esittää Hirolle keksintönsä Baymaxin
Yhteiskuvassa Tadashin suomiäänen Roope Salmisen kanssa
Tämä kuuluu itselläni näihin ihan ensimmäisiin näkemiini elokuviin. Alunperin tämä löytyi mieltä joltain tutun tutulta kopioituna videona, jossa alussa on noin minuutti nauhotettu päälle Kauniita ja Rohkeita. Koska tämän Raninin dubin kanssa olen kasvanut, en vain pysty kuuntelemaan sitä uutta. Minusta Johanna Nurmimaan ääni on täydellinen, niin puheena kuin lauluna Arielille. Olen koettanut kyllä antaa tälle uudelle dubillekkin mahdollisuuden, mutta koska Nina Tapiota en vain voi sietää ja hänen pärstänsä hyppää kokoajan Arielin naaman tielle (kutsun tätä Lauri Tähkä efektiksi) en pysty sitä katsomaan. Huuto.netistä sain ilmaiseksi tämän vahan videon Raninin dubilla, niin että enään kesken elokuvan ei pyörähdä kaunarit käyntiin. Tämän videon lopussa on ihana mainos juuri avatusta EuroDisneystä, miksi Pariisin Disneylandia silloin kutsuttiin.
Pienen Merenneidon suomenkielinen mainosjuliste
Vedenalainen maisema on kaunis ja pidän perinteisistä alkuteksteistä. Vaikka suurin osa toiminnasta on veden alla, niin ei kumminkaan pelkästään sinisen sävyt hallitse, kun kasvillisuus, kalat ja merenneidot on niin värikkäitä. Veden liikehdintä on saatu hienosti kuvattua. Maanpäällisissä kohtauksissa vesi kimaltelee niin kauniista, että tekee mieli suoraan hypätä uimaan sinne. Max koirakin on karvasena ja kuolaavana yllättävän söpö.
Ihan alun Erikin laivasta tapahtuva kalan heitto mereen on hyvä leikkaus ja näin ollen saadaan heti alkuun nähdä prinssi ja siitä pidempi jakso merenelämää, ettei prinssi tule yhtäkkiä vaan ylläyksenä. Kierosta ja Lierosta tehty leikaus Ursulan ensinäkemiseen on kanssa ovela. Ursula on kyllä aikamoinen Arielin stalkkeri, kun vahtaa hänen tekemisiään ja käyttää hänen herkkää itkuhetkeään hyväksi. Erikin linna on todella hieno. Linnan kokki on kyllä tämän elokuvan yksi friikeimpiä hahmoja, ja Ranin vetämä Les Poissoons on niin järkyttävän hauska, ettei mitään rajaa. Jos itse olisin ollut Sebastian siinä kohtauksessa, olisin varmasti pyörtynyt kun kalojen vatsaa vedetään auki niks naks.
Matti Olavi Raninin Erik on ihana. Tuollaisesta prinssistä sitä itekki pienenä haaveilin. Ulla Tapanisen Ursula on aivan maino, sen käheys on jotain semmosta mitä kukaan muu ei osaa tehdä. Kaikki elokuvan laulut on upeita, mutta ehkä koskettavin niistä on Arielin Kanssasi Sun, jota hän laulaa rannalla Erikille pelastettuaan hänet. Tämä dubbi soljuu niin sujuvasti eteenpäin ja on täynnä hauskuutta. Präsky sanoo "en ole mikään muikku" ja Aalloissa siis laulussa "Simpukat jammaa, ei muista mammaa." Arielin ja Erikin laguniveneilyn romantiikka toimii, vaikka "Ah niin nyt jo pussaa tyttöä" on ehkä oudoin käännös tässä dubissa. Se onkin varmaan ainoa kappale jota tykkään kuunnella uudemmalla Antti Pääkkösen versiolla.
Yksi Disneyn upeimmissta pahislauluista suomeksi
En ole nähnyt Pieni Merenneito kolmosta, missä käsittääkseni kerrotaan tarkemmin Arielin ja hänen siskojensa historiasta, mutta tuntuu että Triton ei pidä lapsistaan tasapuolisesti, vaan että Ariel on hänelle tärkeämäpi kuin muut. Tai sitten se vaan johtuu siitä, että muut sisarukset on tottelevaisempia ja Ariel saa huomiota enemmän, kun on sellainen kapinojaluonne. Tässä ei kyllä mielestäni tarpeeksihyvin perustella sitä, miksi siellä pinnan päällä on niin vaarallista. Siksi Tritonin reaktio löytäessään Erik patsaan ja sen rikominen on vähän yliampuvaa. Minusta Arieln nopea rakkaus Erikiä kohtaan on ihan uskottavaa, olen itsekkin sellainen nopea rakastuja.
Pienenä itseasiassa Erikin kokema myrsky ja Ursulan kanssa käyty loppukahakka meni minulta ihan ohi, mutta näin vanhempana katsottuna on kyllä vakuuttava katsottavaa. Hienosti saatu kuvattua se katstrofaalinen tunnelma. Erikin ja Vanessan häiden pilaus on myös semmonen hulinakohtaus, mistä en välittänyt. Nyt kun katsoo lopun Ursulan jättimäistä kasvua ja valtava lonkeroita, niin ihmettelen miten olen tätä oikeasti uskaltanut katsoa jo alle 5 vuotiaana.
Arielin kaunein mekko
Kun lopussa vihdoin Triton antaa Arielille toivomansa jalat niin tulee taas Disneyhistorian yksi kauneimpia mekkoja, se millä Ariel nousee vedestä Erikin syliin. Harmikseni sitä mekkoa näytetään ihan liian vähän. Ja vaikka olen katsonut tämän elokuvan älyttömän monta kertaa, niin aina Arielin viimeiset sanat "Rakastan sinua isä"saavat minut herkistymään.
Tämä arvostelu on kirjoitettu jo monia vuosia sitten, mutta sihtautumiseni elokuvaan ei ole muuttunut, päinvastoin; taidan rakastaa sitä nyt jopa enemmän. Viime syksynä minulla oli upea mahdollisuus päästä näkemään Pieni Merenneito Helsingin Orion elokuvateatterissa valkokankaalla tällä ihanalla Raninin vanhalla dubbauksella ja kyllä herkisti kunnolla, vaikka elokuvanauha oli hyvin roskainen ja kulunut, äänikin meni välillä vähän puuroksi. Hienoa kuitenkin huomata, miten jotkut kohtaukset tuntui isolla valkokankaalla paljon voimakkaammalta, mitä videolla. Esimerkiksi kun alussa Erikin laiva kohtaa haaksirikon, se ei videolla tunnu yhtään niin mahtipontiselta, mitä elokuvassa katsoessani. Oikeasti havahduin siihen, että laiva on kunnolla tulessa ja Erikin Max koira on hengenvaarassa. Tälläisistä pikkuasioista huomaa kyllä kuinka vakuuttava elokuvateatterikäynti on omaan kotiteatteriin. Tunneside elokuvaan nousi taas muutamalla potenssilla. Suosittelen kaikille menemään katsomaan vanhoja klassikkoja elokuvateatteriin jos ja kun ne siellä pyörivät.
Se tunne, kun elokuvat alokivat vielä tällä vanhalla, vähän rosoisella Disneyn linnalogolla...
Viime viikolla saimme kaikki kuulla hyvin surullisen uutisen rakkaan näyttelijän poismenosta. Itse järkytyin uutista lukiessani, enkä vain voinut uskoa sitä todeksi. Suuri suru valtasi minut, maailma menetti niin lahjakkaan näyttelijän.
Laskeskelin, että Alan Ricmanin roolisuorituksia olen nähnyt yhteensä 12 elokuvassa. 8 elokuvaa niistä on Harry Pottereita, sitten Love Actually, Sweeny Todd paholaisparturi ja äänenä elokuvissa Hain Tarina ja Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa. Love Actuallystä on tullut jo kirjoitettua ja Pottertekstien yhteydessä olen maininnut suuren rakkauteni Rickmania kohtaan. Tässä tekstissä kuitenkin pyrin vielä syvemmin pääsemään Alanin suosikkiroolini Severus Kalkaroksen kelmeän ihon alle. (Huom! Teksti sisältää paljon Potter maailman spoilereita)
Alan Rickam ei ole kuulemma sanonut itse näin, vaan teksti on jonkun fanin kehittämä. Hällä väliä, kuva on lumoava.
Ensikohtaamiseni Alan Rickamania esittävän Severus Kalkaroksen kanssa tapahtui noin 10 - 11 vuotiaana. Sisko katseli siinä olohuoneessa semmosta elokuvaa, kun Harry Potter ja Viisasten Kivi. Minua ei voinut vähempää kiinostaa. Pari kertaa kävelin olohuoneen ohi, jossa oli ovi auki ja kurkistelin elokuvaa. Kun Kalkaros alkoi pitää ensimmäistä liemituntiaan, otin muutaman askeen ovensuusta takaisin, kävelin suoraan olhuoneen lattialle ja istuuduin matolle jalat ristissä ja silmäni ihan sädehti Severuksen lumoavaa olemusta. Olin kerralla myyty.
Elokuvan jälkeen luin muutamassa kuukaudessa Potterkirjat Liekehtivään Pikariin asti, kun Feeniksin Kiltaa ei ollut vielä ilmestynyt. Lukiessani mielikuviini sekoittui paljon hahmojen ulkomuotoa ja miljöötä elokuvassa, mutta Severus pysyi minulla aina ihan puhtaana Alan Rickmanina. Hänen elokuvaan luotu ulkomuoto kunnioittaa kirjan kuvauksia todella tarkasti.
Severus Kalkaros on minusta Pottermaailman mielenkiintoisin hahmo; heti alussa hänet nostetaan pelottavalle, inhottavalle, vaaralliselle ja jopa uhkaavalle asemalle. Jotenkin kuitenkin heti alussa tiesin hänen olevan hyvä. Vaikka monissa kirjoissa pääkolmikko uskoi Kalkaroksen olevan vahvasti Voldemortin puolella, niin en itse voinut sitä koskaan uskoa, en edes lukiessani Dumbledoren murhasta. Voldemort edustaa hahmona niin syvää pahaa, ettei Kalkaroksesta ollut siihen. Viimeinen kirja todisti teoriani oikeaksi.
Kalkaros hämmentyneenä kaksintaistelukerhossa elokuvassa Salaisuuksien Kammio
Viisasten Kiven aikana Severus pelastaa Harryn pariinkin otteen pulasta, ilman tietenkään tämän tietämättä ja ymmärtämättä. Salaisuuksien Kammiossa taas Alan esittää niin ihanan julmasti, kun Severus antaisi heti Ronille ja Harrylle potkut, jos nämä vain olisivat hänen tuvassaan. Alan näyttää myös hivenen hahmonsa huumoria pienellä hymynrippeellä Malfoylle, kun he taistelevat kaksintaistelukerhossa Harrya ja Gilderoytä vastaan. Azkabanin Vanki elokuvassa taas Alan näyttää minulle ihan uuden puolen, kun hän on pääkolmikon, Sirius Mustan, Lupinin ja Kutkan kanssa Rääkyvässä Röttelössä. Se puhdas viha ja katkeruuden tunne välittyy minulle erinomaisesti! Myös täytyy mainita ihan elokuvan suosikkikohtaukseni, joka on aika paljon muokattu kirjan suosikkikohtauksestani. Eli Harry on kävelemässä Tylypahkan käytävilä keskellä yötä Kelmien Kartan kanssa ja törmää sattumalta Kalkarokseen. Kun Kelmien Kartta haukkuu Kalkarosta on se mitä parhain näky. Siinä niin pystyn nauramaan suosikkihahmolleni, hyväntahtoisesti.
Liekehtivä Pikari ja Feeniksin kilta elokuvssa Severuksella ei ole erikoisen merkittävää roolia, mutta kun päästään Puoliveriseen Prinssiin niin jopas kasvaa. En hetkeäkään kirjaa lukiessa voinut aavistaa Prinssin olevan Kalkaros! Kun Harry ja Draco ottaa poikien vessassa mittaa toisistaan ja Harry käyttää Prinssin loitsua, niin Alanin Kalkaros tulee avuksi ja hänen reaktionsa ovat taas ihan uusia. Hämmennystä, irvailua ja jopa pelkoa Harrya kohtaan. Tunne on molemmin puolinen, kun Harrykaan ei voinut ymmärtää, että taika oli niin vaarallinen. Heti jo tässä huomaa Severuksen ja Voldemortin eron: Volde olisi jättänyt Dracon kuolemaan, kun Severus taas heti alkoi lukemaan parannusloitsua. Kaikista tyrmäävin kohtaus elokuvassahan on Kalkarosken tekemä Dumbledoren murha. Harry on kangistuneena, eikä voi tehdä mitään Kalkaroksen osoittaessa Dumbledorea kohti. Hänen viimeiset sanasa oli: "Severus, please". Vasta seuraavaa kirjaa/elokuvaa katsoessa selviää mitä Dumbledore tällä tarkoitti ja kaikki aika viimeistä kirjaa odotellessa oli yhtä tuskaa pohtia tätä.
Alan Rickmanin koskettavin roolityö ikinä, mitä olen nähänyt on kohtaus, jossa hän kuolee isäntänsä tappamana. Hän pyytää Harrya katsomaan tätä kerran vielä hänelle ikuisesti rakkailla silmillään, ennen viimeistä henkäystään. Harry saa kerättyä Kalkaroksen viimeisen muiston, johon minusta koko tarina huipentuu. Kuinka pyyteettömästi Kalkaros on tehnyt, kun on suojellut vihaamansa ja rakastamansa ihmisten poikaa. Severuksen rakkaus Harry äitiin Lilyyn ei missään vaiheessa, kaikkien vanhojen ja nykyisten aikojen saatoksissa ole kuihtunut. Kuinka ikuista rakkaus voi olla ja vaikka se on jo menetetty, kuinka siitä pitää palkita. Upea kohtaus, jota ainakaan minä en voi katsoa kyynelehtimättä. Alan Rickmanin näyttelijäntyön taidonnäyte!
J.K.Rowling on tarkoituksella kirjoittanut Kalkaroksen monisyiseksi hahmoksi, mutta välillä kirjaa lukiessa tulee esille Kalkaroksen turhamaisuus, mikä ei minusta mitenkään sovi hahmon luonteelle. Otetaan nyt esimerkkinä Azkabanin Vangin loppukohtaus, kun pääkolmikko makaa sairaalasiivessä. Taikaministeriö puhuu Kalkarokselle paikkaa Merlinin Ritarikunnassa ja rahallista palkkiota. Kalkaroksen käytös siinä muuttuu oikein yltiölkohteliaaksi, mikä ei minusta sovi hahmon luonteelle. Severus ei piittaa maalisesta mammonasta, senhän näkee jo hänen ikiaikaisista mustista viitoistaan ja siitä, ettei rasvaista (niin ihanaa) mustaa hiuskuontaloa pestä ikinä.
Muistaakseni Alan Rickman oli joskus itse sanonut, ettei hän ollut kiinostunut Severus Kalkaroksen roolista, ennen kuin J.K.Rowling oli paljastanut hahmon todellisen luonteen hänelle. Luojan kiitos, että näin tehtiin, sillä muuten maailma (ja velhomaailma) olisi paljon köyhempi, ilman maailman upeinta liemimestaria.
Hyvästi Alan Rickman, sinun näyttelijänlahjojasi, ikimuistoista katsettasi ja niin lumoavaa tummaa ääntäsi jään kaipaamaan.
Opin noin kuusivuotiaana lukemaan aikoinaan Tenavat pokkarin Kyllä Sinä pärjäät Jaska Jokunen avulla. Tämä sarjakuvapokkari sai minut heti Tenavat faniksi. Perhepäivähoitajallamme halusin aina katsoa Tenavat videoita ja niitä tuli pian itekkin saatua. Nykyään omistan 8 Tenavat videoita, yhden pidemmän elokuvan ja sarjakuvapokkareita 39 ja erkoiskirjoja vielä siihen päälle. Voin siis sanoa olevani aivan järjettömän suuri Tenavat fani.
Tenavat elokuvan mainosjuliste
Mutta miksi juuri Tenavat? Kuusivuotiaana, vähän ujona ja kömpelönä pikkutyttönä samaistuin hyvin vahvasti Jaska Jokusen epäonniseen hahmoon: ikinä ei kaikki menny kun oli suuniteltu. Jo pienenä tykästyin Tenavien persoonalliseen hahmogalleriaan ja jokaiseen hahmoon koin jotain yhteistä; Tellun temperamenttiin, Amadeuksen keskittymiseen, Epun ystävällisyyteen, Salliin tapaan olla pikkusisko, Pipsan rempseyteen, Maisan luotettavuuteen ja jopa Rapa-Ripan sotkuisuuteen. Ainoa hahmo, josta lapsena en kamalasti pitänyt, oli Ressu, sillä en vaan tajunnut näitä Punanen paroni juttuja ja muutenkin Ressun tekstejä oli lapsena vähän hankala ymmärtää.
Luin ensimmäisen kerran uudesta Tenavat 3D elokuvan teosta Voicen nettisivuilta vuonna 2010 ja olin niin onnesta sekaisin. Tätä elokuvaa on siitä asti odotettu ja odotukseni olivat hyvin kovat.
Osa Tenavat pokkareistani
Tenavat elokuvan juoni on hyvin yksinkertainen. Jaska Jokunen kavereineen viettävät rauhallista elämäänsä, kun heidän luokalleen tulee uusi punatukkainen tyttö. Jaskahan on heti tähän pihkassa ja miettii epätoivoisia keinoja millä tyttö huomaisi hänet. Jaska onnistuu saamaan koulun kokeesta parhaan numeron ja koko koulu haluaa juhlistaa sitä. Jaska on aluksi todella ylpeä ja ajattelee, että vihdoinkin pieni Punatukka huomaa hänet. Mutta Itse juhlissa Jaska tajuaa, että koe ei ollutkaan hänen, vaan se on mennyt sekaisin Pipsan kokeen kanssa. Myöhemmin koulussa on tanssikilpailut ja Jaska harjoittelee pitkään, kuinka hurmaisi Punatukan tanssimalla. Hän onnistuukin siinä loistavasti, mutta pahaksi onneksi springleri lähtee käyntiin ja tanssit menee ihan plörinäksi. Koulussa Jaska saa ryhmätyötehtävän parikseen Punatukan, joka on tietysti matkoilla koko viikonlopun, kun kirjaesitelmä Sodasta ja rauhasta pitä saada valmiiksi. Jaska tekee hurjan työn esitelmän suhteen ja juuri kun hän antaa sen Punatukan luettavaksi, niin koko teksti menee tuhanneksi silpuksi. Voi vanhaa kunnon Jaskaa. Elokuvan loppu on kuitenkin onnellinen, Jaska vihdoinkin rohkaistuu juttelemaan Punatukalle juuri kun tämä on lähdössä leirille ja Jaska saa kuulla kuinka mukava ihminen hän onkaan.
Pieni Punatukkainen tyttö
Odotukseni tuli täytettyä, tämä on ihanan uskollinen elokuva alkuperäiselle sarjakuvalle. Paria sivustoa luin, jossa tätä elokuvaa arvosteltiin sanoilla "tylsä" ja "hidastempoinen" ja en voinut niitä ymmärtää. Uskollisuus sarjakuvalle tuli minusta juuri parhaiten eteen siinä, kuinka tässä ei ole mitään isoa juonta, vaan kaikki tapahtumat on vähän kuin pieninä strippeinä ja sopivasti vielä Ressun Punainen Paroni eri väleissä. Kuvallisesti on hienoa miten tähän on yhdistetty perinteistä animaatiota, 3Dtä ja vielä sarjakuvaa. Muutamat hahmojen takaumat olivat suoraan vanhoja sarjakuvastrippejä, mikä oli mielestäni aivan mahtavaa.
Tenavat ei ole viime vuosina ollut mitenkään pinnalla, enkä osaa sanoa, tunteekohan nykyajan lapset Tenavien tarinoita? Elokuvaa katsoessa koin hyvin tärkeäksi sen, että hahmot piti etukäteen tuntea, että elokuvasta pystyi kunnolla nauttimaan. Tässä kun esiteltiin pikaisesti hahmot ja hahmojen klassisimmat "jutut" (siis Amadeus soittamassa pianoa, Tellu Psykiatrina, Tellu vetämässä Jaskan pallon pois, Jaska lennättämässä leijaa) vain muutaman kerran, kun sarjakuvan ideana on, että ne toistuu vähän väliä. Tenavien maailmaan kannattaa perehtyä, ennen kuin käy katsomassa tämän elokuvan, sillä elokuva oli tavallaan jatko-osa näille klassisille sarjakuville.
Kun luin näitä "tylsäksi" ja "hidastempoiseksi" elokuvaa haukkuvia arvosteluja, huomasin kyllä, että nämä eivät Tenavien maailmaa tunne kunnolla. Siitä tulikin vähän se olo, että mikä oikeus näillä on kertoa väärää tietoa Tenavista, jos ne ei kaikkia faktoja tiedä. Eräässäkin arvostelussa haukuttiin sitä, kun elokuvassa konkreettisesti näkyy Pieni Punatukkainen tyttö, sillä sarjakuvissa sitä ei ole ikinä nähnyt. Sarjan luoja Charles M. Schulz on kuitenkin käsikirjoittanut sarjakuviensa lisäksi vanhoja Tenavat animaatioita ja niissä näyttänyt Pienen Punatukan. Hahmo näkyy ainakin animaatioissa Jaska Jokusen ensisuudelma ja hahmo oli siinä suomennettu Heidiksi. Samassa arvostelussa myös Jaskan ja Ressun suhdetta spekuloitiin, siinä määrin kuinka lojaali Ressu on Jaskalle. Elokuvassa näkyi selvästi kuinka Ressu koitti vilpittömästi auttaa Jaskaa tanssimaan ja kuinka tärkeitä he toisilleen ovat. Sarjakuvissa näkyy kyllä usein kun he piikittelevät toisiaan, mutta tämä arvostelija on kokonaan näköjään skipannut ne kohdat, kun Ressu ja Jaska viettävät yhteisiä ilon hetkiä tai he kaipaavat toisiaan Ressun ollessa vaikka sukukokouksessa (eikä Ressu tahallaan Jaskaa Pyöreäpäiseksi pojaksi kutsu, Jaskan nimen kun vaan helposti voi unohtaa).
Paljon enemmän minua elokuvassa häiritsi se, että Maisa ja Piparminttu-Pipsa oli Jaskan kanssa samalla luokalla, kun he eivät oikeasti edes asu samassa kaupungissa ja he käyvät eri koulua. Tämää tulee selville eräässä Tenavat stripissä, jossa Salli on jutellut koulun tiiliseinälle, mikä yöllä romahtaa ja Jaska ja kumppanit käyvät hetken samaa koulua kuin Pipsa ja Maisa. Jaska ja Pipsa istuu siinä jopa samalla pulpetilla. Kaikki muu elokuvassa mielestäni oli uskollista, mitä nyt Kielon tukan väri oli blondi alkuperäiseen ruskeaan sijaan, mitä se oli vanhoissa animaatioissa.
"Kosketit kättäni Jasu!"
Modernia vitettä 3D tekniikan lisäksi elokuvaan loi musiikki. Tykkään yli kaiken vanhojen Tenavat animaatioiden Jazz tyylisestä musiikista, jonka Vince Guaraldi on tehnyt. Oli aivan ihana kuulla elokuvassa pätkä Chritmas time is hiere- kappaletta. Olisin toivonut koko elokuvan olevan täynnä tätä vanhaa Tenavat musiikki, mutta olihan siellä moneenkin otteeseen nykypäivän popkappaleita, jotka ei mielestäni istunut kokonaisuuteen. Vanhoissa Tenavissa muistaakseni erilaisempaa musiikkia soi vain Jaska Jokusen Tanssiva koira animaatioissa.
Suomidubbi elokuvalle oli oikein hyvä, ei ollut ketään ääntä joka olisi häirinnyt ja kaikki kuulosti juuri siltä miltä pitää, lapsilta (ja aikuisten äänet paapatuksilta). Ressun ja Kaustisen äänet on otettu vanhoilta heidän alkuperäisten näyttelijöiden ääninauhoilta, mikä on hienoa. Ressun äntä ei nimittäin voi kukaan matkia. Vaikka Ressusta en lapsena erikoisemmin pitänyt ja Punainen Paroni on minulle vieläkin vähän mysteeri, niin hänen muut alter egonsa on minusta kiinostavia. Kirjailijan työ ja ikuiset hylkäyskirjeet, sekä suosikkini Joe Cool onneksi vilahti tässä elokuvassa.
Joe Coolin teemamusiikki
Suurelle Tenavat fanille tämä oli aikalailla täydellinen elokuva.
Tähän loppuun yksi itseäni hämmentävä juttu vielä, koskien elokuvan alussa olevia tuotantofirman mainoksia. Eli kun trailerit vihdoinkin päättyivät ja olin ihan liekeissä että: "Jess, kohta se alkaa." Kuulen Amadeuksen soittavan Tenavien tunnaria ja kankaalle ilmestyy iso 20th century foxin mainos. Oletin heti että: "Nonni, nyt alkaa elokuva" ja mitä tapahtuikaan. Valkokankaalle hyppäsi Scarch, ihan väärästä elokuvasta. Olin hetken että "Mitä ihmettä! Olenko tullut katsomaan väärää elokuvaa?" Srach olikin Blu Sky studion logon maskotti. Saa minun puolestani olla, mutta jotenkin tuntui niin hölmöltä, että ensin on Amadeus luomassa tunnelmaa ja sitten hyppääkin ihan eri elokuvasta hahmo mainostamaan toista studiota. Tätä voisi elokuvan tuotantoyhtiöt pikkuisen miettiä miten nämä tuotantofirman mainokset asettelee. Kyllä Tenavat minusta on PIKKUSEN isompi ja tunnetumpi juttu, kuin joku Ice Age.
Mikki Hiiren Jouluaatto on varmasti yksi ensimmäisistä elokuvista mitä olen ikinä katsonut. Oman videomme takakannessa lukee valmistusvuotena 1989, joten joskus niihin aikoihin tämä punakantinen klassikkovilmi on meille ostettu, siis jo ennen syntymääni. Video on perheessämme ollut todellinen aarre ja sitä on katsottu jokaisena vuonna joulun aikaan.
Lapsena itselleni itse elokuvaa tärkeämpi oli sen perässä olevat lyhytelokuvat: Silly Symphonit Aattoilta, Joulupukin paja ja lyhytelokuva Once Upon A Wintertime. Nämä lopun lyhäritkin on suomennettu, luullakseni samalla porukalla jotka käänsivät Mikki Hiiren Jouluaatonkin suomeksi.
Mikki Hiiren Jouluaatto elokuvan mainosjuliste
Mikki Hiiren Jouluaatto perustuu Charles Dickensin Joulutarinaan, jonka päähenkilöstäkin Roope Ankka on alunperin saanut nimensä. Roope onkin tässä tarinassa pääosassa, vaikka tarinan nimi onkin Mikki Hiiren jouluaatto. Tämä tuntui minusta lapsena ihan hassulta.
Mikki Hiiri on köyhä työntekijä ja heillä on Minnin kanssa yhteisiä lapsia. Heidän poikansa Timi on vakavasti sairas ja Mikkiä vähän surettaa, kun ei voi tarjota lapsilleen juhlallista joulua. Mikki työskentelee Roopella, joka on maailman rikkain ankka ja myös maailman pihein ankka. Hän ei anna rahojansa joulukeräyksiin, eikä innostu yhtään veljen(sisaren)poikansa yhdessä juhlimisesta. Kaikki on Roopen mielesä vain Humpuukkia! Jouluyönä sitten Roope tapaa aaveen, vanhan yhtiäkumppaninsa Hessu Hopon, joka joutuu kuolemansa jälkeen kantaa raskaita ikäviä kahleita. Ettei Roopen tarvi kokea samaa, hän tapaa yöllä kolme henkeä, joita häntä on kuunneltava. Aluksi Roope vähät välittää koko touhusta, mutta aaveet kyllä saa hänen mielensä muuttumaan.
Ensimmäinen on menneiden joulujen henki Samu Sirkka. Samu näyttää Roopelle hänen muistojaan yhteisistä onnelisista jouluista, jolloin tämä heilasteli ihanan Kultu Kimalluksen kanssa (joka kyllä muistuttaa enempi Iines Ankkaa). Tämä muisto saa lopulta Roopen todella suruliseksi.
Toinen henki on Ville jättiläinen, joka näyttää Roopelle nykyistä joulua millaista Mikki joutuu viettämään. Kuinka hän viimeisillä rahoillaan on saanut hankittua perheelleen vähän jouluruokaa ja kuinka lapset oikein kiittävät tästä Roope herraa. Jos tämä puute jatkuu niin pikku Timi on kohta jo poissa. Kolmas henki on tulevien joulujen henki Musta Pekka. Roope viedään hautausmaalle, jossa nähdään kuinka Mikki ja Minni ovat menettäneet tämän rakkaan pienokaisensa. Siitä Roopen sydän viimeinkin heltyy. Jos hän ei muutu, tämä joutuu tuliseen pätsiin.
On jouluaamu ja Roope saa hengiltä vielä uuden mahdollisuuden. Hän muuttuu niin kiltiksi, että antaa heti rahaa hyväntekeväisyyteen, lupaa mennä Akulle syömään ja lopulta menee Mikki Hiiren luo valtavan lahja ja ruokasäkin kanssa. Voi kuinka onnellisen joulun he saavatkaan viettää yhdessä.
Tämä oli minulle ihan ensimmäinen Joulutarina versio mitä olen nähnyt ja kieltämättä kaikkein paras. Tälläinen muutos sopii juuri oikeasti Roope Ankan kaltaiselle hahmolle ja tässä on mielestäni kaikkein eniten Disneyllä saatu sitä oikeaa joulunhenkeä mukaan. Rakastan tätä yli kaiken. Musiikki on tunnelmallista, värit ovat kirkkaan ja kohdallaan, miljööt vaihtuu sopivan usein, on huumoria, on draamaa, on iloa ja surua ja elokuva vilisee vieraita muista Disneyn elokuvista. Suomivideoni dubbauksen ihjauksesta ja Roope Ankan roolista vastaa Matti Ranin, joka on minulle se kaikken oikein Roope Ankan ääni, Ankronikan Pekka Autiovuori tulee heti toisena.
Sitten nämä lyhytelokuvat:
Aattoilta
Aattoilta on jatkoa vuotta aikaisemmin tehdylle Joulupukin paja Silly Symphonille. Minusta on aina ollut hiukan hassua, kun nämä on tavallaan väärinpäin tällä videolla. Tarinassa näytetään lastenkoti, jonne Joulupukki on tuomassa lahjoja ja laittaa siellä kuusta pystyyn. Kaikki lahjat siellä leikkii pukin kanssa, aina siihen asti kun lapset herää. Pukki ehtii onneksi juuri ja juuri pois alta kun lapsilauma kirmaa paikalle. Ihan pienin poika, jolla on peppu paljaana, käy katsomassa takkaa, mistä pukki on juuri lähtenyt. Hänen kasvonsa suttaantuu noesta. Kun muut lapset saa paketeistaan leluja, niin tämä peppupoika saa itselleen suloisen mustan karvakoiran, joka nuolee hänen naamansa puhtaaksi (Tämä kohtaus on muuten joistain jouluelokuvakokoelmilta leikattu tästä lyhäristä pois, varmaan rasistisuuden takia). Lopulta kaikki yhdessä ikkunasta vilkuttaa joulupukille.
Jotenkin pidän tätä vähän tylsänä lyhytelokuvana, verrattuna Joulupukin pajaan. Tämä tuntuu menevän hitaampaa vauhtia ja siksi videolta olikn ainakiva katsoa tämä ensin alta pois ja sitten vasta suosikkini. Näitten Silly Symphonien välillä on vain vuosi eroa valmistumisajassa, joten Joulupukin ulkomuoto on pysynyt samanlaisena ja muutenkin animaatioden tyylistä huomaa näiden kuuluvan samaan sarjaan. Kuusen koristelu kaivinkoneella on kaunis ja värikäs yksityiskohta ja kuusi kasvaa ihan itsestään. Tykkään erityisesti valkoisista kirlantereista ja tekolumesta mitä kuuseen suihkutetaan. Pukki on hauska, kun se soittaa pienolla sormet ihan ristissä vikan nuotin.
Joulupukin paja
Lapsena ihmettelin aina miksi tonttu osoitti joulun olevan 25. päivä. Loogisesti lapsena joulu oli itelle tietty aatto eli 24 päivä. Tykkään tonttujen samantyylisestä olemuksesta ja vatteista. Tässä on niin kaunista ja ihanaa vanhaa animaatiota. Joulupukin lukemat kaksi kirjettä on heti rimmaavia ja kun lopulta päästään tonttujen pajaan, siellä on tosi paljon ihmeteltävää. Shakkilauta maali olisi kyllä aika veikeä saada nähdä. Menevä ja rytmikäs musiikki sopii tähän erinomaisesti. Tuollaisen lahjojen liukuhihnatyöskentelyn katsominen on nautinnollista, kuten keinuheppojen. On niin sopivaa kun tontut työskentelevät musiikin rytmin mukaan. Valmiitten lahjojen paraati säkkiin mentäessä on mitä upeinta katsottavaa. Nooan arkki saa aina ihailuni, kuten myös pikku kiinalaisnuket ja viimeisenä hyppäävä vieteriukko. Pukin lähtö on komeaa katsottavaa. Tämä Silly Symphony on todella täynnä mielikuvitusta ja niin rikastuttavaa huumoria, että siksi pidän siitä paljon enemmän, kuin suht arkisesta Aattoillasta.
Once Upon A Wintertime (elokuvasta Melody Time)
Tämä lyhytelokuva antaa minulle nykyään todella nostalgisia viboja. Rakastan sitä, kun tässä näkyy naisen alushameet ja kaikki on eri värisiä. Animaatio on niin lumoavaa: hahmojen tekemät sydämet, puiden muodot, maisemat, värivaihtelut, taivaan ja veden suorat linjat, kaikki pehmeät muodot. Heti alussa rakastun siihen ihanaan fonttiin, millä elokuva esitellään ja pariskuntataulun takana olevaan lamppuun. Tämä tarina sisältää seikkailua, draamaa ja rakkauden tunnelmaa. Värien vaihtelevuus kuvaa hienosti tarinan uhkaavuutta ja päivän vaihtumista illaksi. Ihanaa kun eläimet on eläimellisiä, vaikka pupuja on luisteluun inhimillistetty. Musiikki kanssa on sovitettu vaaran uhkaan ja ihanaan romanttiseen talventaikaan. Rakastan tätä yli kaiken ja Once Upon A Wintertime on ylivoimaisesti suosikki lyhytelokuvani.
Tämä elokuva kuuluu nykyään kyllä ihan suosikkielokuviini. Jotkut voivat kuvailla tätä liian lässynlääksi, romattiseksi tai teennäiseksi. Minua se ei haittaa, pidän onnellisista lopuista ja muutenkin tämä elokuva luo minulle paljon onnellisia ajatuksia ja muistutuksen siitä, että vaikka elämä välillä kolhii ja masentaa, niin aina on olemassa rakkautta. Tykkään niin valtavasti elokuvan alku- ja loppukohtauksesta, jotka korostavat tätä rakkauden teemaa.
Love Actually elokuvan mainosjuliste
Love Actually sisältää monia erilaisia rakkaustarinoita: uusien ihastusten, vanhan pariskunnan, isän ja pojan välisen, ystävyyden ja sukulaisuuden. Päähahmoja elokuvassa on monia ja heidän kaikkien tarina jollain löyhällä tavalla nivoutuu toisiinsa. Elokuva alkaa 5 viikkoa ennen joulua ja huipentuu koulussa pidettyyn joulujuhlaan. Viimeinen kohatus tapahtuu kuukausi joulun jälkeen ja se sijoittuu letokentälle. Siellä kaikki elokuvan hahmot tapaavat jälleen rakkaansa ja siinä elokuva kiteytyy loistavasti.
Kaikista elokuvan hahmoista tykkään valtavasti, vaikka muutama tuntuukin vähän turhalta. Elokuvan ohjaaja on sanonut, että alunperin elokuvan kesto oli 3,5 tuntia ja tämän takia poisleikattua materiaalia onkin hyvin paljon. Monien hahmojen kohtauksia on tiivistetty ja huumoria leikattu pois, mutta siltikin elokuvasta tuli aika pitkä, yli kahden tunnin paketti. Monet näyttelijät ovat tunnettuja Brittiläisistä komedialeffoista, mutta minua tunettavuus ei lainkaan haittaa.
Elokuvan tarinoista pidän kaikista eniten näistä:
David ja Nathalie (Hugh Grant ja Martine McCutcheon)
David on juuri valittu Britannian pääministeriksi ja hänen uusi sihteerinsä Nathalie tekee tähän heti ensitapaamisella vaikutuksen hermostuksissaan kiroilemalla. He ystävystyvät työn puolesta nopeasti ja molemmin puolista flirttiä on selvästi ilmassa. Yhdessä vaiheessa David kuitenkin löytää Yhdysaltain presidentin liehittelemässä Nathalieta ja hänen tunteensa viilenevät. Nathalie lähettää Davidille joulukortin, jossa pyytää anteeksi ja kertoo tunteistaan. David lähtee jouluaattona etsimään Natia Ränskältä Kujalta vartijansa kanssa. Kun he kiertävät taloja etsimässä Nathalieta, he tapaavat joukon lapsia, jotka luulevat Danielia joululaulujen laulajaksi. Daniel tietysti kohteliaana pääministerinä sitten pistää luikauttamaan ja nyökkää vartijansakkin mukaan. Danielin ilme on kyllä niin ihanan hämmentynyt, kun vartijan lauluääni paljastuu todella komeaksi. Lopulta Daniel löytää Nathalien kotoaan ja tarjoutuu viemään koko suvun katsomaan koulun joulujuhlaa. He koittavat mennä salaa Natin kanssa kulisseihin katsomaan esitystä, mutta lopulta piilopaikka ei jäänytkään niin salaiseksi.
Hugh ja Martine ovat äärimmäisen suloinen pari tässä elokuvassa ja jotenkin pääministeristä saa todella inhimillisen ja mukavan kuvan. Olisipa meilläkin tuollainen pääministeri. Hugh Grant on aina kuulunut suosikki hurmureihini ja Martine on kyllä mielestäni tämän elokuvan kauneimpia naisia.
Joululauluja laulamassa
David ja Nathalie jää kiikkiin
Harry, Karen ja Mia (Alan Rickman, Emma Thompson ja Heike Makatsch)
Harry on design-toimiston toimitusjohtaja ja Mia hänen työntekijänsä, joka flirttaa Harrylle hyvinkin avoimesti. Harry on itse hyvin arkisessa, jopa tylsässä suhteessa vaimonsa Karenin kanssa, joten ei ihme että hän on flirtistä otettu. Karen on tästä tietoinen, mutta koittaa peittää mustasukkaisuutensa ja pelkonsa kaiken arjen ja lastensa hoitamisen alle. Jouluostoksilla, kun Karen on tekemässä kauppoja sukulaisile, niin Harry ostaa upean sydänkaulaketjun Mialle annettavaksi. Kotona Karen löytää ketjun ja odottaa sitä tietysti itselleen. Aattona, kun hän avaa ensimmäisen lahjansa, tämä on todella pettynyt, kun siellä ei olekkaan kaunista ketjua, vaan hänen lempilaulajansa cd-levy. Minusta tämä onkin elokuvan koskettavin kohatus, kun Karen menee yksin makuuhuoneeseen kuuntelemaan tätä levyä. Siinä kiteytyy jotenkin niin monta asiaa, ei pelkästään se suru ja pettymys, mitä koru tuotti, vaan myös se, kuinka hyvin mies kuunteli tämän toivetta siitä, että ei enää kaipaa joka vuotisia huiveja lahjapaketista. Tuo lempiartistin cd levy oli paljon persoonallisempi lahja. Koulun joulunäytelmän jälkeen Karen uskaltaa vihdoinkin kysyä mieheltään missä mennään ja onneksi Harry paljastaakin olevan aikamoinen typerys tumpelo. Vaikka tällä tarinalla on sinänsä onnellinen loppu, niin Karen kokee itsensä siltikin tyhmäksi ja elämänsä tyhjäksi, pelkän arjen ja lasten pyörittämisen kanssa. Lopussa lentokentällä, kun hän on lapsiensa kanssa Harrya vastassa hän oikein itsekkin toteaa itselleen kaiken olevan hyvin.
Yhteistä onnea on enää vain valokuvissa
Karenin herkkä hetki
Daniel ja Sam
Samin äiti ja Danielin vaimo on juuri kuiollut. Daniel koittaa olla hyvä isäpuoli lapselleen, eikä oikein tiedä mitä tehdä, kun Sam on alamaissa. Karen, hänen ystävänään koittaa tukea ja lohduttaa Danielia mahdollisimman paljon. Daniel lopulta puhuu Samin kanssa ja saa yllätyksekseen kuulla, ettei Sam nyt sure edesmennyttä äitiään, vaan pohtii rakkauttaan Joannaan, joka on tyttö hänen koulustaan. Tästä isä ja poika saavat irti mielenkiintoisia keskusteluja rakkaudesta ja sen ajatuksesta; onko olemassa vain yhtä sitä oikeaa? Miten sen oikean saa valloitettua? Onko ikinä liian myöhäistä? Koulun joulujuhlan jälkeen Sam ja Daniel kiiruhtavat lentokentälle, sillä Joanna on vanhempineen muuttamassa pois maasta. Sam nokkelasti sanookin: "Otetaan rakkaudelta turpiin". Sam juoksee ympäri lentokenttää vartijat perässään ja ehtii kuin ehtiikin näkemään Joannan ennen kuin tämä lähtee. Onneksi Joanna ja Sam näkevät toisensa vielä myöhemminkin, lopun lentokenttäkohtuksessa. On ihanaa kun tässä kuvataan myös lasten välistä rakkautta, rakkaus kun ei katso ikää. Kukaan ei voi olla sille liian nuori tai liian vanha.
"Nyt tarvitaan Kate ja Leo ja nopeasti!"
Samin yritys onnistui
Tässä oli vain muutamia suosikkihahmojani, elokuvassa on niitä vielä paljonkin lisää. Vaikka elokuva sijoittuu joulunaikaan ja on vähän jouluteemainen ja luokitellaan jouluelokuvaksi, niin tätä voi siltikin hyvällä omalla tunnolla katsoa ympäri vuoden, joulu ei tule tässä mitenkään liikaa läpi. Suosittelen todellakin kaikille, jotka rakastavat rakkautta ja onnellisia loppuja.
Koko elokuvan suojelusenkeli: korukauppias ja hidastelija lentokentällä
Itsenäisyyspäivän kunniaksi laitan pyörimään yhden kaikkien aikojen suosikkielokuvani, jonka parissa olen kasvanut. Kyseessä on tietenkin suomenruotsalasjapanilaistuotantoa oleva Muumipeikko ja Pyrstötähti, joka Perustuu Tove Janssonin samannimiseen kirjaan. Tove on myös tehnyt Pyrstötähdestä sarjakuvan, joka ei noudata ihan samaa kaavaa kuin kirjassa, mutta on muuten samanhenkinen. Elokuva perustuu kuitenkin ennemmin tähän kirjaan, kuin sarjakuvaan. Elokuva tuotettiin Japanissa Muumilaakson Tarinoita sarjan jälkeen, vaikka elokuvan tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen sarjan alkua.
Muumipeikko ja Pyrstötähti elokuvan mainosjuliste
Muumit ovat juuri muuttaneet Muumilaaksoon ja Mymmeli jättää Pikku Myyn Muumeille hoitoon. Muumit viihtyvät erinomaisesti laaksossaa, jossa on todella ihanaa luontoa. Muumipeikko, Myy ja Nipsu ovat uimarannalla uimassa ja Nipsu löytää sieltä hyvin jännittävän luolan. Eränä iltana Muumit saavat erikoisen vieraan, Piisamirotan. Piisamirotta asuu viereisessä joessa, jonka yli Pappa on juuri rakentanut sillan ja Piisamirotan koti mennyt hajalle. Muumit majoittavat Piisamirotan luokseen, joka on filosofi. Piisamirotta kertoo kaikkia faktoja maailmasta, mitä Muumit eivät ole ennen tienneet. Muumilaaksoon sataa ihmeellinen musta sade. Piisamirotta sanoo sen olevan avaruudesta tullutta nokea ja Muumipeikko, Myy ja Nipsu lähtevät Yksinäisllä Vuorilla olevaan tähtitorniin selvittämään mistä tämä outous on tullut. Matkallaan he ystävystyvät Nuuskamuikkusen kanssa, joka kertoo Pyrstötähdestä ja he löytävät ison rotkon täynnä granaatteja. Tähtitornissa heille kerrotaan, että pyrstötähti laskeutuu Muumilaaksoon jo kahden päivän päästä. Muumipeikolla, Myyllä, Nipsulla ja Nuuskamuikkusella tulee nyt kiire kotiin. Kun seurue on palaamassa Muumilaaksoon he pelastavat Niiskuneidin angostuuran kynsistä ja ottavat Niiskuneidin ja Niskun mukaansa. He näkevät kuinka kaikki muumilaakson asukkaat ovat muuttamassa pois ja Muumipeikko jo ihan ehtii pelästymään, että myös hänen perheensä. Talonpeikko kuitenkin kertoo Muumimamman ja Muumipapan jääneen laaksoon odottamaan poikaansa. Metsän läpi mentäessä iskee valtava myrsky ja seurue tapaa postimerkkejä keräävän Hemulin. Myrsky on niin voimakas, että kävellen ei ehdi enää perille, joten he ottavat Nuuskamuikkusen teltan esiin ja lentää sillä suoraan kotiin. Muumit lähtevät evakkoon Muumitalosta Nipsun löytämälle luolalle. Kun Pyrstötähti iskee, kaikki ovat hiljalleen luolassa ja miettii, onko koko maailma nyt tuhoutunut.
Matkalla tähtitorniin
Elokuva on hyvin samanhenkinen, kuin Muumilaakson Tarinat tv-sarja, mutta muutama virhe sarjan fanina tästä huomaan. Päälimmäisenä muutama hahmo, jotka eivät vielä edes asu laaksossa kun tämä tapahtuu eli kun matkalaisemme kohtaavat Muumilaaksosta pois muuttavia asukkeja siellä on seassa Kuuman Lähteen etsijät (jotka saapuivatMuumilaaksoon sarjan jaksossa Kuuma Lähde) ja Rouva Viljonkka Lapsineen (jotka muuttivat Muumilaaksoon jaksossa Tiukka Naapuri). Itse Muumipeikko ja Pyrstötähti kirjaa tämä noudattaa suht uskollisesti, mutta esim. Kaupassakäynti kohtaus ja sen jälkeiset tanssit tästä puuttuu kokonaan ja ainakin Tähtiornin juurella olevat tupakannatsat, joita tähtitieteilijät heittävät tornistaan on sensuroitu.
Tv sarjan fanina kiinnitän myös helposti huimiota elokuvan suomiääniin. Kaikki varmasti huomaavat, että Nipsun, Nuuskamuikkusen ja Niiskuneidin äänet on sarjasta vaihtuneet tähän. En pidä sitä pahana asiana, sillä en ole koskaan pitänyt erikoisesti Niiskuneidin äänestä sarjassa, sillä se on jotenkin liian kimittävä ja tyttömäinen. Misa Palander toimii mielestäni Niiskuneitinä hienosti, eikä vaikuta yhtään niin "blondilta" mitä Aila Svedberg televisiosarjassa. Nipsun toimii minusta ihan hyvin Jyrki Kovaleffinä kuin sarjan Eero Ahreenakin. Samoin Nuuskamuikkuselle minulla on kaksi oikeaa ääntä; Timo Torikka ja Pertti Koivula. Kaikki muut äänet Rabbe Smelund, Matti Ruohola, Elina Salo, Ulla Tapaninen, Ilkka Merivaara, Tapio Hämäläinen ja Leena Uotila jatkavat samaa rooliaan tv-sarjasta luontevasti tähän elokuvaan.
Iltapalalla
Elokuvan taustat ovat mielenkiintoisia ja niiden tyyli on vähän erilaisempaa, mitä sarjassa. Tykkään tästä yksityiskohtaisuudesta enemmän ja taiteilijoiden kynän viiva näkyy selkeämmin esilä. Maalauksellista, mutta samaa henekä on kuin sarjassa. Taustat kyllä on rosoisemman näköisiä ja animaation tasosta huomaa, että ollaan siellä 80-90 luvun vaihteessa tätä tehty. Hahmojen väreihin on panostettu, varsinkin siihen kuinka niiden iholle heijastuu valoja ja värejä. Metsien ja Yksinäisten vuorten kuvaus on jännästi tehty, niissä on paljon pyöreitä muotoja. Musiikki on taasen tosi tunnelmallista ja tykkään kaikista kolmesta laulusta: Muumien Kaunis maa, Jo taivas sineen pukeutuu ja Rohkeus voitaa.
Pyrstötähti on myös hitusen ahdistava ja pelottava elokuva. Onhan sen ajatuksena, että jos pyrstötähti tänne osuu, niin tulee maailmanloppu. Meren katoaminen ja jokien kuivuminen on siitä konkreettinen asia, mitä tässä näytetään. Kun Pyrsttähti on sitten lopussa osumassa maahan, nähdään konkreettisesti kuinka puut lentää ja laiva hajoaa. Voisin kuvitella Muumitalonki tuossa ytäkässä menneen palasiksi. Ahdistus tulee elokuvassa myös muutoin parissa kohdassa esiin, siinä kuinka hahmot kiintyvät tavaroihin. Nipsu jää loukkuun graniittiluolaan, jossa hirviö on syömässä häntä. Tämä oli lapsena minusta todella pelottava kohtaus. Myös Hemulin liiallinen kiintymyt postimerkkeihin oli melkein tuhota hänet, onneksi Hemulit käyttävät mekkoja. Se oli hänen pelastuksensa. Lopussa kun Muumit ja ovat pakenemassa luolaan, niin Nipsu lähtee pienen kissan perään. Tässä tulee ilmi Nipsun hyväntahtoisuus, sekä tietty naivius. Tottakai hän haluaa kissan pelastaa, mutta samalla hänen oma henkensä on pahasti uhattuna. Välittävät ystävät Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen ehtivät juuri ja juuri saada Nipsun takaisin turvaan.
Pyrstötähti ei osunutkaan
Suosikkikohtauksiani elokuvasta on Angostuurakasvi. On niin hupaisaa kuulla kun Nuuskamuikkunen ja NIisku koittavat keksiä pilkkanimiä kasville. Elokuvan lopun Muumipeikon huuto: "Meri on tullut takaisin!" on jotenkin korni, mutta samalla koskettava. Filosofi Piisamirotta vetää kuitekin tämän elokuvan komiikkapisteet, hänen filosofiansa on jotenkin niin paljon koomisempaa, kuin Nuuskamuikksen järkeily. Kaikki varmaan ovatkin kuulleen tämän klassikon: "Typerä nainen, ei siivoaminen mitään auta!"
Vaikka Muumipeikko ja Pysrtötähti on monien maiden yhteistuotantoa, pidän sitä silti hyvin suomalaisena elokuvana. Tässä kuvataan niin kauniisti maisemia; järviä, metsää, vuoria, laaksoa ja merta. Vähän ankean maailmanlopun teemana tässä kuitenkin käsitellään myös todella kauniita asioita kuten kodin turvallisuutta, ystävyyttä ja luonnon kunnioitusta.
