Idoleitani: Hannele Lauri

Suurin osa kaikista idoleistani on elokuvista ja/tai televisiosta tulleet minulle tutuiksi. Yleensä nämä ovat olleet näyttelijöitä/ääninäyttelijöitä tai taustatekijöitä, joita aloin pikkuhiljaa tunnistamaan. Monet suosikkieni tärkeimmät roolit ovat jo takana päin, mutta onneksi heidän jälkensä elää vanhoissa julkaisuissa. Näillä "esittelyillä" pyrin hahmottamaan mitkä asiat ovat saaneet kyseisen tekijän itselleni merkityksellisiksi.

Esittelyvuorossa on nyt Betoni-Jussin voittanut, uskomaton voimanainen Hannele Lauri.

Hannele Lauri Jussi Gaalassa 2019

Ensikosketus: Minulla oli isäni kanssa tapana lapsena kattoa Speden sketsejä ja Uuno elokuvia. Hannele Lauri blondina, kipakkana ja yleensä ainoana naisena jäi kyllä terävästi mieleen. Yheksäkyt luvulla hänen blondi hiuspehkonsa on kyllä piirtynyt minun verkkokalvoilleni. Vähän myöhemmin, siinä 90-luvun puolivälissä Lauri teki vakuuttavat ääniroolit Diseyn Prinsessa Ruususen Pahattarena, sekä Cruella De Villinä 101 Dalmatialaisessa. Varsinkin näiden hahmojen uskomaton ja mahtipontinen nauru on elävästi jäänyt mieleeni. Katsoin paljon myös Ihmeidentekijöitä lapsena ja nyt aikuisena dvd:ltä, jossa Hannele Lauri toimii teräväkielisenä kardiologi Tiina Kourankana.

Ihmeidentekijät - Annan Sairaalassa osastosihteeri Sari raaste (Mari Vainio), Ylihoitaja Oona Hynninen (Satu Silvo) ja kardiologi Tiina Kouranka (Hannele Lauri)

Muistettavimmat työt: Ruususen Pahatar on ikimuistettava sillä kimeällä ja vähän käkättävällä naurullaan. Osaan itse matkia sitä oikein hyvin. Speden sketseissä tykkään Hannelesta erityisesti Pikkupoikien toivottomana äitinä, sekä Naisen logiikkaa naisena. Alistan jopa itseni, kun sanon, että voin helposti yhtyä osaan näihin naisten logiikkoihin, varsinkin kun ajoneuvoista keskustellaan. Nämä sketsit ovat oikeasti niin yksinkertaisia ja toimivia. Suomalaista verbaliikkaa parhaillaan. Kuumia Aaltoja sarjan kampaajana Jutta Kinnulana hän on myös vahvasti jäänyt mieleeni, vaikka sarjaa ei ole koskaan uusittu.

Disneyn Pahatar

Miksi juuri Hannele Lauri: Hannele on yksi niistä harvoista suomalaisista naisnäyttelijöistä, joka oikeasti uppoutuu rooliinsa ja tekee hahmosta itsensä näköisen. Hän ei näyttele pinnallisesti eikä kepeästi, vaan on hahmonsa koko kehollaan ja olemuksellaan. Hannelen roolityöt ovat vaihdelleet naistenhempukoista vittuileviin akkoihin, ja hän todellakin osaa heittäytyä ja esittää voimakkaita tunteita aidosti.

Kuumia Aaltoja  tv-sarja sai jatkoa kesäteatterin muodossa jotain 5-vuotta sitten. Sillon sain nähdä upean Hannele Laurin Viikinsaaren kesäteatterin lavalla.

Suosikkini: Luin Hannele Laurin elämänkerran Diiva, ja siinä hän kertoi yhdestä koettelemuksesta teatterikorkeakoulun pääsykokeissa. Siellä oli pitänyt esittää, että on hukkuavassa laivassa. Kakki mut huusivat ja pyysivät apua, mutta mitä Hannele teki. Hän huusi paniikissa hiusten ja meikin menevän pilalle! Siinä on Hannele Laurin ydin. Hän menee aina roolihahmoon oman itsensä kautta. Harvalla näyttelijällä on taito tehdä sitä.

Spede Shown Pikkupoikien Ritari Ässä lautanen sketsi on yksi ensimmäisiä näkemiäni sketsejä, sekä tietty yksi hauskimpia.

Disney Klassikot 34: Notre Damen Kellonsoittaja

Notre Damen Kellonsoittaja on minulla ollut videolla heti sen julkaisusta asti. Muistan kuinka elokuvaa markkinointiin isosti ja siitä oli mainoksia Barbie lehdessä, joka tuli meille tuohon aikaan. Saimmekin yhtenä jouluna sisareni kanssa Esmeralda nuken, joka meni sitten leikkien tiimellyksessä rikki. Tykkäsin silloin pienenä 6-vuoitaana katsoa Kellosoittajaa, vaikka aika paljon sen kauheista teemoista meni minulta silloin ohi. 10-vuoden ikäisenä aloin ymmärtämään elokuvan kauheimpia puolia ja olin aina niin vihainen siitä, ettei Quasi saanut Esmeradaa, että elokuva oli minulla bannassa jonkin aikaa. Kun 14-vuoitaana suuntasin ensimmäisen kerran Pariisiin ja halusin imeä kaiken Pariisiaiheisen itseeni, niin löysin elokuvan uudestaan. Se nousi yhdeksi tärkeimmistä elokuvista minulle juuri riutuvan rakkaustarinan ja myyttisen Pariisin takia, ja on pitänyt korkeaa sijaansa Disneylistallani siitä asti. Olen käynyt Pariisissa 4 kertaa ja jokaisella olen käynyt katselemassa Notre Damen katedraalia, kahdessti sen sisällä, kahdesti pelkästään ulkopuolella. Olin hyvin järkyttynyt kun luin toissailtana Notre Damen palosta. Suuri osa Ranskan kulttuurihistoriaa on nyt poissa.

Notre Damen katedraali huhtikuussa 2011

Pariisin Notre Dame Katedraalin luona on mustalaisnarri Clopin, joka kertoo meille upealla alkulaululla epilogin tarinaamme. Mustalaisporukka oli matkalla Pariisiin, kun heidän kimppuunsa hyökättiin. Nainen lähti juosten karkuun pidelleen sylissään nyyttiä. Tuomari Frollo halusi naisen nyytin itselleen, luullen sitä varastetuksi tavaraksi. Notre Damen portailla Frollo tuuppaa naisen, joka menehtyy portaista saamaasa osumaan. Frollo avaa nyytin ja siellä on hirviö, muotopuoli lapsi. Frollo on heittämässä poikaa jo kaivon, kun katedraalin Arkkidiakoni tulee saarnaamaan hänelle. Sinä veit lapsen äidiltä hengen, joten tuomosi on helvetti. Voit korjata syntisi pitämällä lapsen. Frollo antaa pojalle nimeksi Quasimodo ja päättää tämän kasvavan kaikilta muilta pimennossa, Notre Dmanen kellojen joukossa.

Notre Damen Kellonsoittajan alkuperäinen elokuvajuliste

 Parikymmentä vuotta on kulunut. Quasimodo on kasvanut hyväsydmmiseksi nuorukaiseksi, joka on tosin todella ujo. Hän ei ole elässään ollut muiden ihmisten kanssa tekemisissä kuin Frollon, joten katedraalin kolme gargoilia, Viktor, Hugo ja Lavrence ovat hänen mielikuvituksessaan tullut eläväksi. Heille Quasimodo purkaa yksinäisyyttänsä. Quasin suurin haave olisi päästä Houkkien juhlaan, joka on festivaali mikä pidetään aivan katedraalin edessä. Siellä hän saisi edes kerran maistaa aitoa, oikeaa Ranskalaista elämää. Frollo kieltä tiukasti Quasia menemästä juhliin, sillä hän on muotopuoli ja hirviö jota kukaan ei saa nähdä. Nämä ajatukset hän on manipuloinut Quasimodon päähän, eikä hyväsydäminen  kyttyräselkämme osaa vastustaa Frolloa. Frollo on valehdellut Quasille myös hänen menneisyydestä, niin että Quasimodo luulee Frollon hyvää hyvyyttään kasvattaneen hänet, ei omia syntejään paikatakseen. Quasimodo kuitenkin valmistautuu uhmaamaan isäntäänsä ja pättää mennä juhlimaan.

Pariisin kadut ovat vallanneet mustalaiset. Heidän maineensa ei ole hyvä, kaikki olettavat mustalaisten olevan kieroja varkaita. Siksi Frollo on kutsnut sotilas Pheabuksen hätiin tuhoamaan heitä. Vaikka Pheabus on lainkuulias, niin hän on myös oikeudentuntoinen. Houkkien juhlat alkavat ja Pheabus katsoo vierestä, kun pirskeet on koremmillaan. Juhlissa  Esmeralda tanssii viettelevästi ja ottaa lähikontaktia tuomariimme nöyryyttääkseen häntä. Frollo on raivosta kalpeana, mutta myöhemmin selviää, ettei tunteet ole puhdasta vihaa, vaan myös kiellettyä intohimoa. Pariisin rumin pärstä -kilpailuun Esmeralda nostaa Quasimodon mukaan ja kauhistuu, eihän naama olekkaan naamari. Hetken hämmästelyn jälkeen seremoniamestari Clopi kruunaa Quasimodon voittajaksi ja bileet jatkuu. Frollon yksi sotilas heittää Quasia tomaatlla ja kauhu voi alkaa. Vihannesten heitto yltyy ja Quasimoda nöyryytetään julmalla tavalla. Hän pyytää Frollon apua, mutta tunteeton tuomarimme ajattelee, että mitäs rikoit sääntöjä. Esmeralda ei kestä tätä näkyä ja hän päästää Quasin vapaaksi. Siitä Frollo raivostuu entisestään ja hänen pakomielteensä Esmeraldaan alkaa.

Quasimodo kaipaa vapautta

 Pienen kissa-hiiri leikin jälkeen Esmeralda pääsee karkuun Notre Dameen. Pheabus yllättää hänet ja vaikka alku meinaa mennä tappeluksi, niin he löytävät yhteisen sävelen. Kun Frollo saapuu sisään Esmeralda luulee Pheabuksen kusettaneen häntä, mutta Pheabus tekeekin toisin, eli väittää Frollolle Esmeraldan vaatineen turvapaikkaa, joten häntä ei voi viedä kirkosta pois ilman omaa tahtoa. Ahdistunut Esmeralda laulaa katedralin sisällä rukouksen, jonka Quasimodokin kuulee. Esmeralda seuraa Quasimodoa ja pääsee tämän valtakuntaan. Menee hetki, kun Quasimodo ja Esmeralda ystävystyvät. Quasin puolelta on myös heti rakkautta ilmassa. Ennen heidän eroamistaan Esmeralda antaa Quasimodolle kaulakorun, jossa on kartta mustalaisten piiloon Ihmeiden Aukioon. Quasimodo laulaa hetken onnen tunteestaan ja laulu vaihtuu Frollon synnintunustuksiin. Frollo on takan ääressä kädessään huivi, jota Esmeralda pyöritteli hänen ympärillään tanssiessaan. Eeppisessä kappaleessa Frollo tunnustaa himonsa Esmeraldaa kohtaan, joita hän voimakaasti paheksuu. Vaikkkei laulujen  sanoissa sitä näin ihan suoraan sanota, Frollo haluaisi raiskata Esmeraldan. Ettei hän päääsisi käyttämän tyttöä näihin syntisiin iloihinsa, hän mieluummin tapattaa hänet. Siksi koko Pariisi käännetään ylösalaisin, kun Esmeralda pitää saadda kiinni.

Frollo helvetin liekkien kynsissä

Frollo nappaa jokaisen mustalaisen talteen ja kun Pheabus ei suostu polttamaan myllärin perheen taloa, hän tekee sen itse. Pheabus varastaa Frollon hevosen ettei häntä vangita, mutta saa nuolen selkänsä ja tipahtaa Seine jokeen. Esmeralda käy hänet sieltä pelastamassa ja vie Pheabuksen piiloon Quasimodon luokse. Quasi on kerran aikaisemminkin törmännyt Pheabukseen, eikä pidä tyypistä. Hän suostuu avuksi ainoastaan Esmeraldan takia. Raastavaksi tilanteen teee se, että Quasimodo näkee Esmeraldan ja Pehabuksen suutelevan. Hänen sydämensä särkyy entisestään. Frollo on tulossa Quasimodon luokse syömään, joten Pheabus piilotetaan pöydän alle. Frollo aavistaa Quasimodon oudon käytöksen syyn ja kertoo menevänsä tuhoamaan kaikki mustalaiset heidän piilopaikkaansa aamun koitteessa. Toipunut Pheabus päättää lähteä varoittaaan Esmeraldaa, eikä ylpeä Quasimodo aluksi halua tulla mukaan. Hän ei ole Esmeraldan sakari ja isäntää pitäisi kunnioittaa. Hetken yksin oltuaan sydän kuitenkin sanoo toisin ja hän lähtee Pheabuksen mukaan, vaikkei tulekkaan tämän kanssa toimeen. Esmeraldalta saadun riipuksen avulla he löytävät Ihmeiden Aukion, jossa heille on hirttäjäiset tiedossa. Kakkihan tietävät, että Pheabus on Frollon vakooja ja Quasi kyttyräinen kätyri. Vasta Esmeraldan esille tulo päästää hyviksemme vapaiksi. Juuri kun mustaliset ovat saaneet varoituksen sanasen, Frollo tulee esiin sotilaiden kanssa.

Kaikki mustalaiset vangitaan ja torilla odottaa polttorovio. Esmeralda on tuomittu kuolemaan varkaudesta ja noituudesta. Frollo vielä kuiskaa hänelle, että tämä pääsee vapaaksi, jos tulee hänen omaksi. Esmeralda sylkäisee moiselle ehdotukselle ja niin rovio sytytetään. Quasimodo on kahlittuna katedraaliin ja vaikka hän alkuun on epätoivoinen, rakkautensa voimalla Esmeraldaa kohtaan hän rikkoo kahleet ja hyppää köyden avulla pelastamaan ainoan ystvänsä. Torilla alkaa joukkotappelu, kun sotilaat pyrkivät murtamaan katedraalin oven Frollo etunenässä ja Pheabus ja mustalaiset pääsevät vapaaksi estämään sen Pariisin kansalaisten avulla. Quasimodo vie Esmeraldan lepäämään ja valuttaa kirkosta kuparia Pariisin ylle. Koko kaupungin keskusta hukkuu tuliseen pätsiin. Quasimodo yrittää herättää Esmeraldaa, mutta tyttö ei liikahdakkaan. Surullinen Quasi itkee elämänäs rakkautta, kun Frollo tulee taakse. Hänen sanansa eivät lohduta ja varjon kautta Quasimodo näkee Frollon todellset aikeet. Tikari vaihtaa omistajaa ja Quasimodo vihdoin tajuaa millainen hänen isäntänsä on. Esmeralda herää kesken kaiken ja Quasimodo on helpottunut, kun taas Frollo raivoissaan. Quasi ottaa Esmeraldan syliinsa ja finaalitaistelu käydään kirkon koristeiden päällä. Quosimodo on tippumassa, Esmeraldalla on hänestä viimeinen ote. Frollo nostaa tikariansa jo viimeiseen iskuun, kun hän putoaa pätsiin. Quasimodon ote lipsuu Esmeraldasta, mutta sankarimme jää onneksi henkiin, kiitos Pheabuksen. Sota on voitettu ja aamun valjetessa Quasimodo uskalta uudelleen kellotornista ulos. Clopin vielä varmistelee lapsille tarinan opetuksen; kumpi on hirviö, kumpi on mies?

Esmeralda rukoilee kirkossa

Notre Damen Kellonsoittaja perustuu Viktor Hugon kirjaan Pariisin Notre Dame. Luin kyseisen kirjan lukiossa eräällä äikän kurssilla ja minulla oli teokseen suuret odotukset. Olin kirjaan aika pettynyt, koska se sisälsi aivan liikaa maisemakuvausta. Jopa niinkin liikaa, että juoni tuntui jäävän takaa-alalle. Kirjan loppu on todela julma, joten onneksi Disneyllä sitä on pehmennetty ja rutkasti. Siltikin kolmiodraama, jossa pääosaesittäjä jää ilman rakkautta, on todella uskaliasta Disneyltä, varsinkin kun elokuvaa markkinoitiin (ainakin suomessa) hyvin pitkälti lastenelokuvana. Minuahan lapsena ei kiinnostanut mikään Frollon himo Esmeradaa kohtaan, vaan se, ettei Esmeralda rakastukkaan Quasimodoon. Kun ihmetelään miksei Notre Damen Kellonsoittaja saanut saanlaisia katsojamääriä kuin vaikka Pocahontas, voisi todelakin syyttää markkinointia. Kaikkea mainostettiin Mullin Mallin laululla ja Gargoileilla, jotka ainakin minua katsojana ärsyttävät valtavasti. Leffan mainoksissakin oli vain iloisia kohtia ja vhs-kasetin kansi on oranssi ja lekkisä. Mainonnasta puuttui kokonaan se jylhyys, gotiikka ja ne tunteet, jota elokuva minulle katsojana herättää.
 
Elokuvassa on todella vahvasti katolilainen uskonto esillä, muttei onneksi missään vaiheessa ole tuputtamassa sitä katsojalle.  Notre Damen katedraali on aivan uskomattoman hienosti animoitu ja muutenkin pidän kovasti leffan animointityylistä. Quasimodon oma pikku kaupunki, jonka hän on raentanut pöydällensä, on sympaattinen ja jaksan joka kerta ihastella Notre Damen profiilia kaukaisimmissa kuvissa, sekä sieltä ihasteltavia maisemia. Alan Menken on musiikillisesti pistänyt parastaan ja elokuvan alkulaulu Aina soi näin Notre Dame on suomeksi aivan uskomaton. Siinä on niin vahva tunne ja mieletön tunnelma. Toiseksi suosikkikappaleekseni on noussut esmeraldan rukous Auta Oi Luoja, joka on Tiina Lymin laulamana mielettömän kaunis. Katsoin elokuvan viimeksi englanniksi, mutta kyseinen kappale saa jopa enemmän nyansseja suomeksi. Suomidubbia muutenkin pitää kehua, sillä tämä on ehdottomasti Pekka Lehtosaaren ohjausten parhautta. Veli-Matti Ranta saa Quasimodolle niin sopivan äärimmäisen epävarman äänen, joka sopii ujolle Quasille mielettömän hyvin. Ossi Ahlapuro Frollona myöskin on mieletön, siinä on paljon enemmän sitä himoa, mitä alkuperäisellä ääniraidalla. Tiina Lymin ääni on ihanan matala ja osaa olla vähän vahvempi, mitä Demi Moore. Siltikin siitä löytyy leikkisyyttä ja femiinisyyttä. Carl-Kristian Rundman on ihana Pheabuksena, joka on jo lapsesta asti ollut yksi Disneymiehiäni. Siinä todellakin on sotias minun makuuni, partoineen kaikkineen. Arkkidiakoni Fredi saa vielä kunniamaininnan, sillä hänen äänestään löytyy tarvittavaa herkyyttä. Notre Damen Kellonsoittajastakin on muuten tehty satukuunnelma ihan cd-levylle ja siinä kertojana on Arkkidiakoni. Kehutaan nyt vielä Antti Pääkköstä Clopinina, sillä Clopilla on todella monipuolisia hetkiä ja ääniä tässä elokuvassa.

Parrakas Pheabus

Quasimodon eristäminen kellotornin kuvaa hyvin historiaa, siinä mielessä, ettei ennen vammaisia ei haluttu perheeseen. Jos lapsi syntyi vammaisena, oli parempi mieluummin tapattaa lapsi, kuin kasvattaa se aikuiseksi. Quasimodo on hylkiö ja siksi löytää niin helposti yhteisen sävelen Esmeraldan kanssa. Esmeralda on myös ensimmäine ihminen, joka hyväksyy hänet sellasena kuin hän on, joten ei ihme, että Quasimodo rakastuu Esmeraldaan. Houkkien juhlassa tapahtuva nöyryytys on järkyttävä kiusaaminen, joka leviää lumipalloefektin tavoin. Se ei lakkaa ennen kuin Esmeralda, joka juuri sai arvoa ihanalla tanssllaan, uskalta sanoa pari valittua sanaa. Lapsena tämä kohaus elokuvassa aiheutti minulle isoimpia tunteita, sillä siihen pystyi jo pienenä samaistumaan, kun joskus on joutunut kiusatuksi.
   
Notre Damen Kellonsoittaja on Disneyn pelottavinta animaatiotuotantoa, pelottavampi kuin Hiidenpata. Hiidenpadassa ne pelot on animoitu kankaanlle, mutta Kellonsoittajassa niitä kaikka ei näytetä ja siksi ne ovat karmasevampia. Frollon tyrmissä annetaan ruoskaa selkään ja Frollo himoitsee ja haluaa Esmeraldaa, jota ijlettää koko ajatus. On hirttäjäiset, rovio sekä julkinen nöyryyttäminen, joka tapahtuu heti Quasimodon elämän ensimmäisten onnenkyynelten jälkeen. Quasimodo  kokee mielettömiä tunnekokemusksia ensimmäsitä kertaa elämässään: onnen, rakauden, pohjattoman surun, äärimmäisen vihan, häpeän ja mikä parasta, hyväksytyksi tulemisen. Ja koska Quasimodo on meidän päähekilömme saa katsoja samaistua kaikkiin näihin, mikä on valtava tunneskaala yhden elokuvan ajan koettavaksi. Leffan lopussa on hellyyttävää, kuinka Quasimodo lopulta hyväksyy Esmeraldan ja Pheabuksen rakkauden ja pääsee oman katkeruutensa yli. Vaikka Esmeralda ja Pheabus ovatkin ihania hahmoja, niin katsojana olen enemmän kiinnostnut juurikin Quasimodon tunnevaihteluista, sekä Frollon pimeästä puolesta. Varsinkin Frollossa tiivistyy se, että koska hän on tuomari, niin hänen täytyy elää kirkon oppien mukaan ja hyvittää kaikki pahat ajatukset hyvillä teoilla. Quasimodon äidin kuoleman hän luulee hyväksyttämänsä kasvattamalla Quasin, ja Esmeraldan himoitsemisen tappamalla koko tytön poissa tieltään. Koska Frollolla tuomarina on paljona arvoa ja valtaa, niin muut (varsinkaan Quasimodo), eivät kyseenalaista hänen tekojaan ja motiivejaan. Vasta kun Quasimodo näkee Frollon tikarin osoittavan hänen selkäänsä, tämä ymmärtää, että ainoa paha maalmassa on Frollon kaltaiset, toisia manipuoloivat ihmiset. Tämän kamalan luonteenpiirteen takia voin sanoa Frollon olevan kaikista pahin Disney pahis.

Notre Damen katedraali

 Notre Damen Kellonsoittaja on mieletön elokuva, jossa Pariisi pääsee oikeuksiinsa. Päähenkilöt ovat syvällsiä hahmoja ja Quasimodo saa katsojan helposti puolelleen. Ainoana miinnuksena pidän turhaan pöliseviä gargoileja, joiden tehtävä on selvästi tuoda lapsikatsojille jotain hassuttelua. Ne kuitenkin myös näyttävät jopa karulla avalla Quasimodon yksinäisyyden. En itse suosittelisi elokuvaa alle 12-vuotiaille, sillä tarinan teemat ovat sen verran laajoja, ettei nuoremmat niitä välttämättä pysty käsittelemään sitä tarvittavalla tavalla.    

Disney Klassikot 31: Aladdin

Disneyn Aladdin oli lapsena aivan suosikki elokuvani. En muista edes kuinka monta kertaa laitoin se videon pyörimään soittimessani. Vasta siinä vaiheessa kun ihastuin uudelleen Bambiin, Aladdin sai siirtyä pois Disneyklassikoiden ykköspallilta. Edelleen elokuva on minulle tärkeä ja huoman osaavani sen ulkoa lähes sanasta sanaan suomeksi. Leffan dubbaus onkin aivan parhatta, eikä ihme että suomidubbi voitti aikanaan kaikkein aikojen parhaan Aladdini dubbauksen palkinnon. Suurin kiitos tästä kuuluu upealle Lampun Hengellemme eli Vesa-Matti Loirille.

Aladdin elokuvan alkuperäinen mainosjuliste

Agrabah, tuo tuhannen ja yhden yön mystinen ja taianomainen lokaatio. Tarinamme alkaa synkästä yöstä, jossa synkkä mies Jafar synkkine suunnitelmineen avaa ihmeiden onkalon ja laittaa orjansa hakemaan hänelle lamppua. Orja vain ei ole hiomaton timantti ja Ihmeiden Onkalo jättää hänet sisäänsä. Heti alussa siis esitellään elokuvan pahis ja hänen hartain toiveensa, saada tuo mystinen lamppu. Seuraavaksi suutaamme Agrabahin torille, jossa katurotta ja tarinamme sankari, köyhä Aladdin on päivittäisellä lounaanhakureissulla. Hänet esitelään laulun kautta kuinka hän on fiksu ja ovela, mutta köyhä. Aladdin saa leivän varastettua, mutta kun hän näkee nälkäisiä orpolapsia hän antaa leivän niille. Aladdinin suurin haave olisi asua upeassa palatsissa. Siellä taasen elelee prinsessa Jasmine, joka on kyllästynyt olemaan prinsessa. Häntä ei kiinnosta olla prinsseille palkinto, eikä jaksa kontrollitua elämäänsä muurien sisällä. Jasminen äidistä ei kerrota mitään ja hänen isänsä Sulttaani on pyöreä höperö, jonka voi helposti kietaista pikkusormensa ympärille. Jasmine karkaa kotoa Agrabahin kylään, eikä oiken tajua katujen sääntöjä. Hän ottaa toripöydältä omenan ja antaa sen orpolapselle. Kun kauppias alkaa vaatimaan maksua niin Jasmine ihan kauhistuu, eihän hällä tietenkään ole rahaa mukana. Juuri silloin hän kohtaa Aladdinin, joka vie hänet karkuun palatsin vartioilta. Aladdinin luukussa Aladdin ja Jasmine vähän avautuvat toisilleen ja melkein ensisuukonkin vaihtavat. Vartijat valitettavasti löytävät sinnekkin ja vaikka Aladdin koittaa päästä karkuun, yritys epäonnistuu. Silloin Jasmine kiinnittää erityistä huomiota Aladdiniin tapaan sanoa: "Luotathan?". Aladdin pidätetään, vaikka Jasmine koittaa käyttää hyödyksi hänen prinsessa asemaansa. Tällöin Aladdinkin saa vasta tietää tytön olevan prinsessa.

Jasmine menee huutamaan Jafarille, joka päätti Aladdinin vangitsimisesta. Tämä on nimittäin nähnyt, että Aladdin on se hiomaton timantti, joka voi mennä Ihmeiden Onkaloon. Aladdinin ollessa tyrmässä Jafar papukaija-apulaisena Jagon kanssa huijaa Aladdini mukaansa aavikolle, missä Ali menee apina Abunsa kassa Ihmeiden Onkaloon sisään. He löytävät taikamaton ja lopulta lampunkin, mutta Onkalo sulkeutuu, kun Abu ei voi pitää näpäppejään irti rikkauksista. Luolassa Aladdin hieroo lamppua ja sieltähän saapuu uskomaton Lampun Henkemme, joka varastaa koko loppuelokuvan itselleen. Aladdin on nyt hänen uusi herransa ja saa esittä kolme toivomusta. Niitä ennen Henki ja hänen voimansa esitelään yhdesä Disneyn parhaimmista lauluista Ei Kaveria Parempaa. Ali ei siltikään vakuutu Hengen voimista, joten Henkipä näyttää mistä Henget on tehty ja saa Aladdinin ja Abun taikamaton avulla takaisin ihmisten ilmoille.

On näitä Ali Baban rosvoja, sekä tarinoita tuhannen yön. Mutta herra on sulla hihassa, taika tämä joka laudalta lyö.

Jafarin tavoitteita avataan enemän katsojalle. Hän haluaa sulttaaniksi ja on siksi kehittnyt uuden lain, että jos prinsessa ei nai prinssiä ennen 18-vuotis syntymäpäivä, niin prinsessan olisi naitava suurvisiiri, eli tässä tapauksesa Jafar. Sulttaanikaan ei innostu ajatuksesta, mutta Jafar hypnotisoi hänet käärmekepillään. Läheisellä keitaalla Agrabahista Aladdin nöyränä jätkänä kysyy mitä Henki itse toivoisi. Henki palajastaa Alille vapauden kaipuunsa ja Aladdin lupa viimeiseksi toiveekseen vapauttaa Hengen. Ensimmäistä toivetta mietitän tovi ja koska Henki ei saa ketään rakastumaan, niin Ali toivoo olevansa prinssi. Aladdinista tulee Prinssi Abuababwa ja Abusta hänen elefanttinsa. Isolla paraatlla mennään kosioretkelle, eikä Jasmine heti vakuutu. Vasta illalla, kun Aladdn pyytä häntä mattoajelulle ja Jasmine saa ensimmäisen kerran elämässään nähdä vähän maailmaan, hän ihastuu Aladdiniin ja tunnistaa hänen olevan sama poika, kuin silloin kylillä. Aladdin valehtelee pokkana olevansa prinssi ja hyväuskoinen Jasmine luottaa häneen. Hän on nyt vihdoin löytänyt sulhasensa. Aladdinistakin tuntuu, että kaikki on nyt hyvin, kunnes hänet kolkataan. Jafar haluaa katurotasta eroon ja hänet heitetään mereen. Onneksi Alin lakin sisältä Lampun Henki tulee ilmoille ja toiseksi toiveekseen Henki pelasta Aladdinin. Palatsissa Aladdin hajottaa Jafarin käärmeenlumooja sauvan ja Sulttaani pääsee eroon kirouksesta. Jafaria ei saada kiinni, velho kun on.

Sanomme hyvästit prinssi Abubuulle.

 Aladdinin ja Jasminen yhteenpäätymistä ollaan juhlistamassa, mutta Jafar tulee pilaamaan pippalot. Jago on saanut lampun haltuunsa, anatanut sen Jafarille ja niin Hengellä on uusi herra nyt. Aladdn lennätetään antarktikselle, mutta taikamaton ja älyn avulla hän pääsee takaisin palatsiin. Alkaa mieletön loppukahakka, jossa sulttaani on narrin puvussa, Jasmine hukkuu tiimalasin hiekkaan, taikamatto on lankakerä ja Jasminen Rajah tiikeri pelkkä pehmolelu.  Henki on taikonut Jafarin sulttaaniksi ja antanut tälle voimia. Aladdn koittaa kuitenki tapella häntä vastaan ja lopulta voittaakin älynsä kanssa. Kun Jafar tajua, että koska hänellä ei voi olla Hengen veroisia voimia,  tämä toivoo olevansa kaikki voiman henki. NIimpä Jafarista tulee vanki ja hän saa oman lamppunsa, minne vetää Jagonkin mukaan. Lampun Heki heittää Jafar Hengen takaisin Ihmeiden Onkalon suuntaan ja kaikki muuttuu jälleen hyväksi. Sulttaani muuttaa lakia, niin että Aladdin ja Jasmine saavat olla yhdessä ja Henkikin pääsee vapaaksi.

Saaks apinaa pussata? Yak, karvoja...

 En osaa sanoa onko se Aladdinin ja Jasminen rakkaustarina, vai Aladdinin ja Lampun Hengen ystävyys, vai mielettömät lokaatioit se syy miksi Aladdin on aina ollut niin uskomaton elokuva. Pidän mielettömästi piirrostyylistä, varsinkin Aladdin ja Jasmine ovat tismalleen sopivia toisilleen. Jafar on taas sopivasti karkatyyrimäinen ja koska hän on velho joka ei kahda keinoja, hän on oikeasti aika pelottava. Elokuvan eläinhahmot on aina ollut minusta vähn turhia. Aladdinin Abu ja Jasminen Rajah vain ovat sen kummempia merkityksiä ja on jotenki hassu poikkeus, että papukaija Jago puhuu. Itselleni hänen vitsinsä eivät ole kummoisia. Parasta huumoria antaa Jafarin vakavuus, sulttaanin pehmeys, sekä tietty itse Henki. Häneltä tulee juttua milettömällä tahdilla ja niin monenlaisella tyylillä. Henki osaa olla myös oikeissa kohdissa vakava ja surumielinen. Eniten nauran sitä, kun suomenkielisenä Henkenä Vesku vetää Tyyne- hahmoansa lentoemäntänä, kun ollaan Ihmeiden Onkalosta tultu ulos. Alkuperäinen Hengen ääni Robin Williams on ihan kiva, mutta varsinkin laulussa Ei Kaveria Parempaa hän ei saa ääneensä sitä syvyyttä ja mahtipontisuutta, mitä Loiri pystyy loihtimaan  Hengen roliin. Voisin jopa sanoa, että Veskun Henki dubbaus on parasta ääninäyttelyä mitä suomessa on ikinä tehty.

Aladdnin hahmot ovat mielenkiintoisia ja jokaisella on omat motiivinsa. Värimaailma on kivan yön sininen, mutta sille antaa kontrastia palatsin värikäs piha ja Agrabahin kellertävä värimaaila. Muodot ovat pyöreitä kakkialla ja se luo yhteläisyyden tunnetta. Elokuvan laulut ovat mitä parhaimpia, pidän varsinkin alkulaulusta Arabian yöt, joka luo mahtavasti mystisen tunnelman jo heti elokuvan alkuun. Askelta edellä laulussa näytetän heti elokuvan huumorillinen tyyli, sillä komediahan tämä on. Ei Kaveria Parempaa kappaleessa revitellää ihan kunnolla ja Henki jatkaa laulamista Prinssi Abua esitellessä. Vastavoimaisena balladina Se on kuin yö on kaunis tunnelmakuvaus ja näytetään herkästi Aladdinin ja Jasminen ihastuminen.

Aladdin ja Jasmine taikamattolennon jälkeen

Minun on vaikea sanoa tästä rakkaasta elokuvasa mitään pahaa, vaikka pieniä epäloogisuuksia siinä onkin. Lapsena ajattelin, että Henki täyttää Aladdinin ekan toiveen jo siinä, kun hän pääästää sen luolasta. Prinssksi muuttuminen olisi toinen, veden alta kolmas ja Hengen vapaus neljäs. Tämä jotekin vähän sekoittaa itseäni ja ihmettelen, miksei käsikirjoittajat laittaneet vaikka suoran neljä toivetta hengelle, ettei muillekin kuin minulle tullut väärinkäsityksiä. Ei myöskään kerrota mistä Jafar on saanut tiedon Lampun Hengestä ja että se sijaitsee Ihmeiden Onkalossa. Onko Jafar ollut kauankin sulttaanin apuri ja hallinnut paltsia? Tämmösiä kysymyksiä jäin pohtimaan. Miten muuten se alun Jafarin orja, hän jäi Ihmeiden Onkalon sisään. Miksei Aladdin tavannut häntä siellä? Nämä ovat nyt vain pilkunviilaajan pohdintoja, mutta Aladdinin elokuva on ihan täydellinen tälläisenaan. Kävin muuten katsomassa muutama kesä sitten Lontoossa Aladdinista tehdyn musikaalin Prince Edwardin teatterissa ja kokemus oli uskomaton. Uutta Aladdin live-actioniakin vähän jo odotan, sillä Lampun Henkenä on Will Smith.  

Aladdinin taikalamppu Prince Edwardin teatterissa

Baby Jane

En ole ikinä lukenut Sofi Oksasen kirjoja, mutta olen katsonut hänen krjaansa pohjautuvan Puhdistuksen. Se onkin niitä elokuvia joista vain yksi katsomiskerta riittää, niin synkissä vesissä käytiin. Uusi Baby Jane alkoi leffana vähän kiinnostamaan ja luin kyllä synopsiksen ennen elokuvan alkua. Toinen pääosan esittäjistä eli Maria Ylipää oli reilut 10 vuotta sitten Keisarikunnassa naispääosassa ja se elokuva vei kyllä silloin sydämeni. Luin ennen Baby Janen näkemistä sen arvostelun Episodista, jossa kuvailtiin että leffan henki on kuin 2000- luvun alun kotimaisissa. Tämä viittaus herättikin mielenkiintoni, sillä kun suomalainen elokuva lähti juuri tuolloin nousukiitoon, aika monia seksiaiheisia elokuvia olikin markkinoilla.

Baby Jane leffan mainosjuliste

Jonna muuttaa hesaan ja  yökerhossa vilkuilee hyvännäköstä maskuliinista Pikeä. Kotimatkalla joku ukko on käymässä Jonnaan kiinni, mutta Pike tulee väliin. Jonna ja Pike tutustuvat nopeasti ja heille kehittyy vähän kieroutunut suhde. Paljon vietetään Piken kotona pimeässä aikaa ja ulos mennään entistä harvemmin. Yhdessä kanssa tienataan rahaa puhelinseksillä ja käytettyjä pikkkareita myymällä. Kun hommia ei tehdä, niin joko tapellaan tai naidaan Piken fantasioiden mukaan. Jonna saa opskelupaikan, mutta jättää heti leikin kesken, kun tilille tipahtaa rassua ja hankkii omat lesbomaiset maiharit. Suhde on molemmista niin vakaalla, että ihan kosimaan ryhdytään ja suunnitellaan yhteistä tulevaisuutta. Sille asteelle se jääkin, sillä Piken paha olo kasvaa ja se heijastuu Jonnaan. Syvässä masennuksesssa Pike ei kestä enään aurigonvaloa, eikä lähikaupan itsestään aukeavia ovia. Piken naapurissa asuu tämän eksä Bossa, joka on ottanut tehtäväkseen huolehtia Pikestä. Bossa pesee pyykit ja käy kaupassa ja apteekissa Piken puolesta. Entistä enemmän Jonnan mustasukkaisuus Bossaa kohtaan kasvaa ja kun raja ylittyy Jonna luovuttaa. Hän alkaa elää täysin tavallista heteroelämää ja koittaa unohtaa tulisen rakkauden Pikeen. Kun Pike sitten pitkän tauon jälkeen soittaa, niin Jonna itsekkin näkee kuinka on valehdellut tätä uutta elämää itselleen. Piken masennus on vajonnut itsetuhon partalle ja hän pyytää Jonnata apua itsemurhassansa. Jonna laittaa lääkkeet esille, muttei voi jäädä katsomaa tapahtunutta. Hän ei ylläty, kun poliisi tulee oven taakse, mutta järkyttyy kun Pike onkin kuollut tukehdutamalla. Ainoastaan Jonna tietää, että vain Bossa on voinut olla asialla. Leffa päättyykin Bossan tunnustukseen Jonnalle.

Jonna ja Pike flirttailevat

Pysyin Baby Janen juonessa ihan hyvin kärryillä. Elokuvassa oli joitain kohtia, jotka tuntuivat vievän liian kauan, mutta toisaalta, niissä kaikissa vähän junnaavissa kohdissa syvenetttiin Piken vakavaa masennusta. Bossan rooli takapiruna tuli ehkä vähän myöhään katsojalle esille, sillä Jonnan mustasukkaisuus näkyi jo aiemmin. Pidän kuitenkin tästä Jonna ja Pike parista. Jonna on ujo ja tyttömäinen, Pike räväkkä ja maskuliininen. Roosa Söderholm on tosi nätti ja sopivan viaton ja nuori Jonnaksi, kun Maria Ylipää on taasen saanut itsestään mielettömän maskuliinisuuden esiin. En todellakaan tunnistaisi tätä Maria Ylipäätä siksi samaksi naiseksi, joka oli nuorena tyttönä Keisarikunnassa. Itse heterona sytyn enemmän maskuliineista kuin femiineistä naisista ja sen vaan sanon, että Ylipää on Pikenä aivan mielettömän hyvän näköinen. Häntä on elokuvassa todella mielenkiintoista katsoa. Myös se miten hän niin aidosti pystyy välittämään masennksen tunten katsojalle on aitoa. Muita rooleja leffasta en edes pahemmin muistakkaan. Lauri Tilkasen nimi taitaa olla mainosjulkassa, mutta niin turha ja ohut roolisuoritus oli häneltä Jonnan miehenä, että sen helposti unohtaa. Niko Saarelan tunnistin yhtenä Piki kavereista. Bossa oli hahmona kanssa todella ohut, ettei häntä huomioisi ellei olisi niinkin tärkeä hahmo Pikelle.

Pike vie Jonnan syviin fantasioihinsa

En pidä Baby Janea mitenkään vanhentuneena elokuvana, vaikka vanhan ajan puhelinseksiä harrastetaankin. Vaikka masennus on sairautena saanut nykymaailmassa ja mediassa trendisairauden maineen, niin henkilökohtaisesti kyllä tiedän kuinka vakavaksi se voi mennä. Sen tunteen ja mielentilan tutkimiseen tämä on oikein hyvä elokuva. En osaa sanoa oliko rakastelukohtauksia leffassa liikaa, mutta missään vaiheessa ne eivät aiheuttaneet minule katsojana myötähäpeää. Siinäkin mielessä seksiä ei kuvattu ihan sillä perinteisimmällä tavalla mitä suomifilmeissä on tapana, kun pariskuntana on kaksi naista ja tyylinä on sitomisleikit. Ymmärrän kyllä kuitenkin sen, että tämä rakastelukohtausten määrä voi tuoda sen 2000- luvun alun kotimaisten leffojen hengen mieleen, joissa pantiin joka välissä kuin puput. Levottomat, Kuutamolla ja Hymypoika ovat siinä mielessä tämän elokuvan hengenheimolaisia. Kuitenkin pidin tästä Baby Jane elokuvasta ja sen pääparin varsin kierosta, voimakkaasta intohomosta. Vaikka väreiltään leffa on tummanpuhuva ja aihe voi kuulostaa masentavalta, niin elokuva ei ole lainkaan niin sairas ja ahdistava kuin vaikka edella mainitsemani Hymypoika tai Oksasen toiseen kirjaan pohjutuva Puhdistus.

Disney klassikot 30: Kaunotar ja Hirviö

Ikäni puolesta olen Kaunottaren ja Hirviön ikäinen. Muistan katsoneeni sitä lapsena useinkin siskoni kanssa perhetutulta kopioidulta videolta, jonka alku on niin hämärä ja mustavalkoinen, ettei siitä meinannut saada selvää. Video oli tietty suomeksi ja siksi Matti Raninin ohjaama suomidubbi on iskostunut syvälle päähäni. Kävin katsomassa myös nyt 2010-luvulla tehdyn live actioinin Kaunottaresta ja Hirviöstä ja rehellisesti sanottuna, se on aikamoista roskaa tähän alkuperäiseen klassikkoon verrattuna.

Kaunottaren ja Hirviön alkuperäinen mainosjuliste

Alku esitetään mosaiikki teoksena. Ranskan maalla nuori ja itsekäs prinssi ei päästänyt talvi-iltana vanhaa eukkoa linnaansa ja niin linna lumottiin. Lumouksen voi purkaa ainoastaan jos prinssi oppii rakastamaan ja jos joku rakastaisi häntä, ennen kuin prinssi täyttä 21 vuotta. Hänen kellonaan toimii ruusu, joka pudottaa hitaaseen tahtiin terälehtiä. Lumouksessa prinssistä tulee ruma ja karmiva Hirviö ja linnan henkilökunnasta lumottuja esineitä. Linna ränsistyi ja unothui.

Lähellä olevassa kylässä asuu Belle niminen tyttö keksijäisänsä kanssa. Belle haaveilee muualle lähdöstä, uppoutuu kirjoihin, eikä tajua omaa vetovoimaansa. Kyläläiset pitävät häntä outona, kun ei kylän komein mies Gaston vedä häntä lainkaan puoleensa. Gaston taasen päättäväisesti haluaa naida hänet. Bellen isä Maurice on keksinyt halonhakkuukoneen ja lähtee viemään sitä messuille. Matka Filip hevosen kanssa on pelottava ja he eksyvätkin tieltä. Sudet säikyttävät hevosen, joka karkaa kotiin päin. Maurice kauhistuneena hakee turvaa synkästä linnasta. Hän kohtaa siellä Lumière kynttiläjalan ja epäileväisen Könni kellon. He päästävät Mauricen lämmittelemään takan ääreen, mutta herra Hirviö ei vieraasta perusta, vaan heittää hänet tyrmään. Kotona Belle löytää Filipin ja lähtee tämän ohjeistuksella etsimään isää. Hän päätyy linnaan ja löytää isänsä kipeänä vankityrmästä. Belle saa tehtyä Hirviön kanssa vaihtokaupat, hän tulee vangiksi isänsä sijasta. Maurice heitetään takaisin kylään, missä hän anelee muilta apua. Kaikki pitävät Mauricea ihan hulluna, ei mitään Hirviötä ole olemassakaan.

Belle niityllä

 Belle on aluksi suruissaan ja vihainen linnassa, mutta pikkuhiljaa tutustuu Lumiéreen, Könniin, Rouva Pannuun ja Kippoon. Uteliaisuuttaan Belle menee tutkimaan länsisiipeä, joka on Hirviön omaa yksityisaluetta. Hän säikyttää Bellen tiehensä, joka joutuu susien jahtaamaksi. Hirviö tulee pelastamaan tytön, vaikka haavoittuu samalla. Belle hoitaa Hirviön haavoja ja vähitellen hekin tutustuvat. Hirviö esittelee Bellelle hänen upean kirjaston, syödään yhdessä jouluateriaa ja ulkoillessaan Belle pystyy jo myöntämään omat tunteensa Hirviötä kohtaan. Romanttisena iltana molemmat ovat pukeutuneet parhaimpiinsa, syövät sievästi ja tanssivat Rouva Pannun laulaessa. Belle myöntää Hirviölle ikävänsä isää kohtaan ja taikapeilin avulla nähdään, että isä on lähtenyt sairaana ja väsyneenä etsimään Belleä. Hirviö päästää tytön vapaksi ja antaa taikapeilin hälle muistosi. Hän on vihdoin oppinut rakastamaan. Belle vaihtaa mekkonsa, löytää isänsä ja vie hänet kotiin parantumaan, kun Gaston kolkuttaa ovelle.  Gaston on tehnyt sopimuksen, että Maurice viedään hullujenhuoneelle ja jos Belle suostuu kosintaan, Maurice säästetään tältä nöyryytykseltä. Belle todistaa Gastonille taikapelin avulla, että Hirviö on oikeasti olemassa. Gaston ja koko muu kylä on ihan kauhuissaan, että tuolainen peto on vapaana. He lukitsevat Bellen ja Mauricen kellariin ja lähtevät linnaa hyökkäämään.

Gastonin kuuluisat rintakarvat

Linnan lumotut asukit huomaavat tunkeilijat ja lähtevät vastaiskuun omilla keinoillaan. Hirviö on jo luovuttanut, antaa tulla vain. Linnan aulassa tapellaan kuin viimeistä päivää ja aika heikossa asemassa hyökkääjät ovat, kun vaatekaappi muuttaa tyyppejä transuiksi, Rouva Pannu kaataa kuumaa tettä niskaan ja Hella tulittaa tulisijaansa täysillä. Gaston on etsimässä Hirviötä ja heidän kaksinkeskinen taistelu siirtyy linnan katolle. Hirivö ei yritä hyökätä, hän vain puolustautuu. Hän näkee Bellen huoneensa terassilla, joka pääsi kellarista vapaaksi karkuri Kipon ansiosta. Hirviön tullessa Bellen luo Gaston antaa hälle kuolettavan iskun. Samalla Gaston itse tippuu linnan katolta kuolemaan pääkallot silmissään. Hirviö menettää tajuntansa Bellen rakkauden tunnustuksen aikana ja samalla viimeinen terälehti ruusutakin tipahtaa. Sitten tapahtuu taikoja. Hirviö muuttuu osa osalta takaisin ihmiseksi, niin kuin myös lumotut esineet. Linnakin saa alkuperäiset värinsä takaisin ja sadekin lakkaa. Belle ja Hirviö ihmismuodossaan jäävät linnaan asumaan ja elokuva päättyy mosaaikkiteokseen heistä.

Kaunotar ja Hirviö on vanha Eurooppalainen kansansatu, jonka Disney on onnistuneesti muuttanut selkeämpään muotoon. Tässä on klassisen sadun elementit hyvin voimakkaasti läsnä, mutta ei tuputtaen tai lässyttävästi. Opetus on tietenkin se, ettei rakkaus katso ulkonäköä. Pidän tästä elokuvan tematiikasta ja tiedän, että Kaunottarella ja Hirviöllä on suuri joukko faneja, jotka ei löydä elokuvasta yhtään mitään negatiivista. Itseäni kuitenki häiritsee pitkin elokuvaa muutama ristiriitaisuus. Ensinnäkin prinssi Hirviömme ikä. Kun Be Our Guest laulun sanoissa mainitaan, että 10 vuotta ollaan oltu nyt vankina ja ruusu taas menettää terälehtensä kun Hirivö täyttää 21 vuotta, niin näin ollen tarina alkaisi siitä kun prinssi on 11 vuotias. Alun mosaiikkitaideteoksessa prinssi kyllä näyttää vanhemmalta, ehkä enemmin 16-17 vuotiaalta. Sen lisäksi ei kait kukaan voi olettaa, että 11 vuotiaalla olisi vielä sellaiset kyvyt ja tunnetaidot, että pystyisi rakastamaan ja saamaan vastarakkauta ihan tällä tasolla, mitä alun loitsun langettanut haltija odottaa. Tämä jäi minua kovasti vaivaamaan. Toinen seikka on se, että kuinka pitkä välimatka tästä linnasta on kylään, jossa Belle asuu. Kukaan kyläläisistä ei tiedä tätä linnaa ja Mauricella kestää pitkään löytää sinne, mutta lopussa Gaston ja kyläläiset lähtevät hyökkäämään suoraan sinne ja tietävät vielä reitinkin. Miten se on mahdollista? Vielä mietin sitä kauanko Belle on linnassa vankina? Bellen kylässä on loppukesä, Mauricen löydettyä Hirviön linna on syksy ja yhdessä vaiheessa Bellen oltua linnassa on talvi. Kun Belle lähtee linnasta lumi on jälleen sulanut. Onko hän siellä ollut koko vuoden ja isä koittanut sen saman ajan tulla pelastamaan Belleä? Tälläiset käsikirjoitukselliset seikat jäi nyt viime katselukerralla itseäni mietityttämään.

Kaunotar ja Hirviö tutustuvat kauniissa talvimaisemassa

Kaunotar ja Hirviö on kauniin värikäs elokuva. Mikään väri ei hallitse, eikä dominoi liikaa. Bellen sininen mekko valkoisella liinalla on yksinkertainen ja hänellä on kauniit suklaanruskeat hiukset. Hirviön ulkomuodosta tykkään kovin, eikä ihmekkään että hän voitti Aku Ankan Mr.Disney tittelin 90-luvulla nimen omaan tässä Hirviö muodossa, sillä ihmisenä tämä prinssi on todella mitättömän näköinen. Mauricen sarjakuvamaisesta tyylistä pidän kanssa kovasti. Gaston on hahmoista ulkomuodolta lempparini, vai tiedättekö te toista Disneyhahmoa, jolla on noin komeat rintakarvat. Animoidut huonekalut ovat todella hauskoja ja nyt vasta huomsin vähän kaksisuunatisen vitsin, tuon loppukahakan kohdalla. Joku tyyppi repii pöyhuiskun alapäästä sulkia. Jos tämä tyttö olisi ihmismuodossa, mitä tyyppi silloin vetelisi. Niimpä! Lumottu linna ja maalaiskylä ovat todella viehättäviä ja Bellen kodin lähellä on uskomattoman kaunis kukkula, missä kasvaa voikukkia. Tämä näky ja laulukohtaus on yksi elokuvan kauneimpia.

Belle on minulle vähän ristiriitainen hahmo. Hän on mukavan itsenäinen, jopa yksi ensimmäisistä Disneyn feministihahmoista ja tykkää lukemista. Hän tietää olevansa vähän outo, muttei välitä siitä. Hän kaipaa jotain omaa ja uutta jossain muualla. Tavallaan Belle on niin aito hahmo, johon on niin helppo samaistua, että se jopa ärsyttää minua. Hän on liiankin aito, niin että se tarvittava särmä ja kulmikkuus puutuu hänestä. Siksi Belle ei ole suosikkiprinsessani, niin kuin monilla muilla. Tykkään Bellen alkuperäisestä äänestä, sekä myös suomiversion Mervi Hitusesta. Hirviöstä on helppo pitää, sillä hän kasvaa leffan aikana niin selkeästi. Hän myös luo tahatonta huumoria kiukuttelemalla. Hirviön noustua kylvystä on komea näky, kun hänen turkkinsa kiharretaan. Englanniksi Hirviön ääni ei jäänyt mieleeni, mutta auta armias kun rakastan tätä Matti Olavi Raninin madallettua ääntä Hirviönä. Hänen lauluäänensä myös Mä Ihastuin kappaleessa on jotain niin komeaa. Mauricen suomiäänenä kuullaan itse suomidubin ohjaaja Matti Raninia ja hänen äänensä takia, tai sen vuoksi, Maurice pääsee samaan kastiin hahmona kuin Pinoccion Gepetto, vähän hössähtänyt isä. Gastonin ääntä voin kehua niin alkuperäisessä kuin suomiversiossa, sillä hän todellakin osaa laulaa komeasti ja itsevarmasti.

Trailerikamaa

Laulut elokuvassa ovat hyviä ja suurin osa niistä jää helposti mieleeni. Ne saavat vietyä hyvin juonta eteenpäin, mikä on musikaalielokuvissa laulujen tarkoitus. Tunnettu Vieraamme laulu on itselleni se kaikista turhin, enkä myöskään tykkää yhtään tästä lisätystä Human Again laulusta. Onneksi ostin itselleni sellaisen blu-ray version elokuvasta, jossa on mukana alkuperäinen elokuvateatteriversio ilman tätä laulua. Tyttö sekä hän on nätti slovari, Gaston  hyvä kapakka laulu, Belle hyvä esittelylaulu ja oma suosikkini on talvella laulettu Bellen ja Hirviön ajatusduetto Mä Ihastuin. Jotenkin heidän äänensä sointuvat nätisti samaan kipaleeseen ja kohtaus on mielestäni  todella tunnepitoinen. Ei ihmekkään, että talvi  on suosikki osioni Kaunottaresta ja Hirviöstä.   

Disney Klassikot 29: Bernand ja Bianca Austraaliassa

Bernand ja Biancan jatko-osaan minulla on aika lailla samanlainen suhde, kuin alkuperäiseenkin Bernand ja Biancaan. Elokuvaa en omistanut lapsena ja itse filmin näin vasta noin 17-vuotiaana. Tiesin elokuvasta kuitenkin enemmän, kuin ensimmäisestä Bernand ja Biancasta, sillä Australiassa elokuvan traileri on tullut tutuksi omista vhs-kaseteista. Mara kotka on näissä ollut jo silloin vaikuttava näky.

Bernand ja Bianca Austraaliassa elokuvan mainosjuliste

Bernand ja Bianca sijoittuu nimensäkkin mukaan Australiaan. En aikaisemmin tiennyt, että Down Under on ihan yleinen lempinimi Australialle. Elokuva alun kamera-ajo niittypellon poikki on komea näky ja tuo mieleeni Basil Hiiren tietekoneanimaation Big Benin kellotornin sisällä. Tyyli on lähempänä sitä, kuin viime klassikkoa Pientä Merenneitoa. Niittyvilloista päästään kohtaamaan päähenkilömme Tony, joka elää äitinsä kanssa Australian takamailla. Hän lähtee tutkimaan lähiympäristöä ja löytäää kopallisen harvinaisia kotkanmunia emoineen. Tony kommunimoi jättkotka Maran kanssa ja ymmärtää, että isilintu on poissa. Kotka ottaa Tonyn siipiensä suojaan ja yhdessä he lentävät pivien yllä. Liidon jälkeen Mara antaa ydhen sulkansa Tonylle muistoksi. Tonyn kipittäessä kotia häntä suraa salametsästäjä. Tämä on tehnyt ansan, johon Tony menee lankaan. Hän on pelastamassa pikku hiirtä kun tipahtaa kuoppaan, josta salametsästäjä kaappaa hänet. Tonylla kun on Maran sulka, jota metsästäjä on etsinyt jo kauan. Isikotkan hän on jo saanutkin. Tony viedään lukkojen taakse, mutta onneksi pelastettu hiiri keksii otta heti yhteyttä Pelastusjärjestöön.

Tieto Austtraliasta kulkee Havaijin kautta New Yorkiin, juuri Bernandin ja Biancan treffeille. Bernand on kosinta-aikeissa, mutta kömpelönä pudottaa sormuksen h-hetkellä. Kosinta siirttyy  myöhempään, kun lähdetään taas albatrossin kyydillä lentäen matkaan. Tosin nyt on vuorossa viime elokuvan albatrossin veli. Hauska idea muuten, että nämä albatrossiveljekset ovat saaneet nimensä lentokoneen keksijöiltä. Lento on pitkä, mutta onneksi lentäjä hyödyntää lentokonetta. Perillä saadaan nähdä kaunis ja vanhanaikainen tietokoneella tehty kamera-ajo Sydneyn Oopperatalon läheltä ja upeita Aussien maisemia. Lentokentällä pääparimme vastassa on Australialainen vahvistus ja oppaamme Jake. Hän tulee Bernandin ja Biancan kanssa pelastustiimiin käytänön mieheksi. Albatrossi päätyy paikalliseen sairaalaan, jossa häntä parannellaan kyllä hyvin epätavallisin keinoin.

Tony ja Mara kotka

Tony seikkailu on jäänyt siihen vaiheeseen, että salametsätäjä uhkailee häntä. Pojalta täytyy saada tieto missä Mara on. Kun Tony ei puhu, hänet heitetään kellarihäkkiin. Viihdykkeenä siellä on muitakin harvinaisia eläimiä ja yhdessä tehdään pakosuunnitelmaa. Se melkein onnistuukin, mutta salametsästäjän Jonna lisko on askelta edellä. Metsästäjä keksii, että Mara on Tonyn heikko kohta. Siksi metsästäjä päästää hänet pois ja lähtee itse seuraamaan, minne Tony menee varoittelemaan Maraa. Silloin Bernand, Bianca ja Jake tutustuvat Tonyyn ja yhdessä kehitetään suunnitelma avuksi. Metsästäjä saa ideallan Maran, Tonyn, Biancan ja Jaken kiikkiin, mutta Bernand on ollut piilossa, kun metsästäjä käskee Jonnan syömään kotkanmunat. Bernand on ollut ovela ja vaihtanut munat kiviksi. Albatrossi saapuu sopivasti paikalle ja joutuu lastenvahti hommiin, kun Bernandin pitää joutua pelastustehtävään. Tietenkin munat kuoriutuvat ja poikaset luulevat albatrossia isikseen. Bernand laittaa pökkyä pesän, matkii vähän Jaken Indiana Jones tyyliä ja saapuu suht ripeästikkin maasturirekan luo, jossa vangit ovat. Metsästäjä on laittanut Tonyn roikkumaan krokotiilijoen ylle, ja on häntä aseella jo tähtäämässä, kun ovela Bernand saa petkutettua Jonnan tönäisemään hänet jokeen. Molemmat putoavat sinne. Kiireessä vielä avataan häkki, jotta Mara, Bianca ja Jake saavat hätää kärsivän Tonyn turvaan. Siinä onneksi onnistutuaan ja ylhäällä pilvien päällä Bernand saa vihdoinkin Biancaa kosittua. Hänen onnekseen Bianca vastaa kyllä. Onnellisen lopun huipentumaksi Tonykin pääsee kotiin, vaikka äiti jo luuli hänen menehtyneen.

Jake - hiirimaailman Indiana Jones

Voisin jopa omaksikin yllätyksekseni kehua kuinka hyvä elokuva oli pitkästä aikaa, Viime kerralla pidin tätä Aussiseikkailua aivan turhana jatko-osana. Maisemat ja lämpö oikein huumaannuttaa minut ja ihailin suunnattoasti jättimäisen Mara kotkan animaatiota. Elokuvan tunnelma on aivan erilainen  mitä edellisessä Bernand ja Biancassa, vaikka samantyylisellä pelastustehtävällä ollaankin. Värimaalma on myöskin runsaampi. Tony ei ole yhtä herttainen kuin Penny, eikä Tonyn ja Maran  suhde ollut kovin syvällinen, mutta se vaikuttaakin enemmän aatteellisesti voimakkaalta.

Elokuvassa ei ole lainkaan lauluja, muttei se niitä oikein tarvinnutkaan. Metsästäjä on pahiksena uskottava, mutta liskoapurin nimi oli tosi hölmö, Jonna (alunperin Joanna). Se ei jotenkin vain istunut. Uusi hahmo Jake flirttailee pitkin elokuvaa Biancalle ja on minusta aika turha. Aiemmin suomidubilla katsoessani hahmo ihan ärsytti. Nyt alkuperäistä katsoessa ei niinkään, mutta tuntui vain tarpeettomalta hahmolta. Bianca jää kokonaan Bernandin varjoon tässä seikkailussa. Bernand yrittää kosia Biancaa muutamaankin otteeseen, mutta aina Jake tulee rehentelemään, mikä vetää Bernandin mustasukkaiseksi. Tämä piiirre on ymmärrettävä, mutta vähän liian aikuismainen tarinaan. Viime osassa ilmi tullut pelko epäonnen juttuja kohtaan on kokonaan hävinnyt, mikä on sääli, sillä kyseessä kuitenkin on sama vanha Bernand.

Bernand kosii Biancaa

Mukavaa, että Bernand ja Bianca Australiassa antaakin ihan uudenlaisen kokemuksen tällä katsomiskerralla. Sain katsomisesta enemmän irti, vaikka Jakesta tuleekin minulle mieleen Indiana Jones. Ehkä nekin elokuvat pitäisi joskus katsoa.

Disney klassikot 27: Oliver ja kumppanit

Oliverin seikkailut kuuluvat minulle samaan kastiin Bernand ja Biancan sekä Basil Hiiren kanssa, eli minulla ei ole siitä lapsuudesta mitään tunnesidettä. Jokin muistikuva on, että olen katsonut elokuvan sivusilmällä ensimmäisen kerran perhetuttumme luona joskus pienenä, mutta vasta lähempänä täysi-ikäisyyttä katsoin elokuvan ensimmäisen kerran kunnolla. Se ei saanut minua imuunsa, joten Oliver on jäänyt minulle hyvin vähäiselle katsomiskerralle. En ole myöskään ikinä lukenut alkuperäistä lähdeteosta Oliver Twistiä.

Oliver ja kumppanit elokuvan vanha mainosjuliste

New York ja 80-luvun loppupuoli. Kadulla myydään pahvilaatikossa söpöjä kissanpentuja, mutta oranssia Oliveria ei kukaan ole huolinut. Muut pennut on jo otettu ja Oliveria kaupataan ilmatteeksi, mutta eipä kukaan resuista kattia halua huolia. Oliver lähtee laatikosta omille teillensä ja löytää ihanan tuoksuvan makkaraketjun. Samaa makkaraa himoitsee myös kulkukoira Filuri, joka swengaa New Yorkin kaduilla kuin kotonaan. Oliver seuraa Filuria ja päätyy sattumalta tämän koiraporukkaan, joiden seurana asuu myös spurgu Pösö. Koditon Pösö on velkaa kaupungin suurimmalle gangsterille ja hengailee siksi kulukoirien keskellä, saahan hän heistä seuraa. Oliver hyväksytään Filurin, Titon ja muiden koirien jengin yhdeksi jäseneksi. Yksi päivä Oliver päätyy rikkaan auton kyytiin ja sieltä hänet löytää Jenni tyttönen. Jenni asuu hovimestarinsa kanssa, sillä hänen vanhempansa ovat työmatkoilla. Jenni ottaa Oliverin omaksi kissakseen ja antaa tälle rakkauttaan, enemmän kuin hionostokoira Rusetillensa. Rusetti on Oliverista heti mustasukkainen ja koittaa savustaa tätä ulos. Jenni antaa Oliverille nimikyltin ja pitää hänestä huolta. Koirat kuitenkin hakevat Oliverin takaisin jengiinsä ja siellä Pösö saa idean. Hän kidnappaa Oliverin ja lähettää uhkausviestin Jennille, että saisi häneltä lunnasrahoja, joilla voisi maksaa velkansa gangterille. Suunnitelmaa tehdään pitkään ja hartaasti. Pösö hämmentyy, kun lunnasrahoja tuo pikkutyttönen ja siitä alkaa kohellus. Gangsteri ottaa Jennin vangiksi ja kilpaa ajetaan sinne sun tänne. Pösö, Tito, Filuri, Rusetti ja muut koirat ovat vauhdikkaissa meiningeissä, mutta lopulta gangsteri on mennyttä. Oliver saa jäädä asumaan Jennin luokse ja Tito ja Rusettikin koittavat saada lemmenliekkiä leimahtamaan, mutta tulinen Tito ei kylpyyn suostu. Lopulta Jenin synttäreille kutsutaan kaikki koirat ja Pösö ja he viettävät iloiset juhlat yhdessä. Vanhemmatkin ovat seuraavana päivänä tulossa kotiin.

New Yovrk 80-luvulla

Oliver ja Kumppaneiden suurin ongelma on sen tunteettomuus. Elokuva ei saa minussa mitään tunteita liikkeelle. Johtuuko siitä, että Oliver ei jostain kumman syystä saa minulta kissapisteitä, kun ei ole niin suloinen mitä Disneyn muut kissat, vai se, että koiria on tarinassa liikaa minun makuuni. Itse juoni kun alkaa Jennin lunnasrahoista, niin minusta se on äärimmäisen tylsä. Koko elokuvan kohokohta on sellainen, ettei minua katsojana se kiinnosta lainkaan. Hahmojen kehitykselle on jätetty jotenkin liian vähän aikaa. Tarinallisesti Oliver ja Kumppanit ei siis anna minulle mitään, enkä osaa sanoa kuinka hyvin tämä noudattaa alkuperäistä tarinaa. Visuaalisesti Oliverin tarina taasen on kiehtova. New York on tuohon aikaan uudella tietokoneanimaatiolla saatu todella hienosti luotua, siinä on suurkaupungin elämä  ja vilinä vahvasti läsnä. Eläinten animointi ei jotenkin vakuuta minua ja Jennikin on lähes suoraan kopioitu Bernand ja Biancan Pennystä.

Olen katsonut elokuvan sekä suomeksi ja englanniksi. Alkuperäiskielellä elokuvan laulut toimivat ihan mukavasti ja pidän suomenkielisessä versiossa siitä, että on käytetty sellaista aika stadlaista puheenvartta: "Jos et sä kliffaa, et siis syö", se kanssa luo suurkaupungin tuntua.  Suosikkilauluni on Jennin laulama You and me alkuperäiskielellä, joka on minusta elokuvan paras ja kaunein kohtaus, sääli vain että se on niin lyhyt. Kyseisen kappaleen aikana nähdään kuinka Jenni ja Oliver kiintyvät toisiinsa. Jenni on kuitenkin aika yksinäinen tyttö, kun hänen vanhemmat eivät ole ikinä paikalla. Siksi Oliverin tuleminen hänen elämäänsä on niin tärkeää. Tämä laulua on yksinkertiasesti todella kaunis.

Jenni laulaa Oliverille kuinka paljon pitä hänestä

Harmikseni Oliver ja Kumppanit saa minulta saman kohtalon kuin Basil Hiiri, katson sen ainoastaan tälläisten Disneymaratonien yhteydessä. Jos olisin nähnyt elokuvan lapsena ja saanut siihen silloin jonkun nostalgia-aspektin, voi olla että kohtelisin elokuvaa ehkä kauniimmalla kädellä. Värikäs ja vilkas New York tuollaisella, nykypäivän mittakaavassa vanhalla,  tietokoneanimaatiolla luo kyllä oman kivan kasarityylin ja tunnelman Oliverin ja Kumppaneiden tarinalle. Plussaa saa myös elokuvan rehellinen nimi, kyseessä on tarina Oliver kissasta ja kaikista hänen kumppaneistaan, niin koirista kuin ihmisistäkin.