Puhdistus

En ole koskaan lukenut Sofi Oksasen kirjoa, enkä ole pahemmin perehtynyt hänen aihioihinsa. Puhdistus ei elokuvana minua aluksi mitenkään kiinnostanut, tiesin vain sen voittaneen monia palkintoja ja että elokuvaohjaaja oli tehnyt aiemmin paljon musiikkivideoita. Kiinostus Puhdistuksen näkemiseen kuitenkin kasvoi, kun uutena vuotena katsoin siitä pätkiä televisiosta. Muistin äitini omistavan tämän ja nyt kotona käydessä sain tämän nähtyä.

Puhdistus elokuvajuliste

Katkeroitunut ja mäkkihöperöitynyt Aliide asuu Viron maaseudulla, kunnes eräänä yönä hänen tuvallensa saapuu nuori Zara huonokuntoisena ja resuisissa bilevaatteissa. Zara pyytää saada jäädä Aliiden luoksepiiloon, sillä hänen "omistajansa" ilkeät miehet on etsimässä häntä. Aliide ottaa Zaran luokseen aluksi vähän vastahakoisesti ja vainoharhaisesti, mutta heidän välilleen syntyy positiivinen jännite. Kumpikaan ei toisillensa avaudu, mutta katsojille näytetään heidän elämänsä kokemat yhtänäisyydet: Zaran kärsimykset huoratalossa on selvästi verrattavissa Aliiden nuoruuden kokemuksiin. Zaran päätymistä huorataloon ei selvästi kerrota, kun taas Aliiden historiasta paljastuu mitä julmempia tapahtumia, mitkä kaikki johtaa siihen katkeruuteen mitä hän nykyään on.
Antti.J.Jokisen musiikkivideotausta on elokuvassa selvästi näkyvissä; on paljon kauniita yksittäisiä tunnelmakuvia ja hienosti toteutettuja kohtauksia, joissa pahin ajatus jätetään katsojan varaan, eikä selitetä kaikea loppuun. Paljon on myös käytetty symbolisia merkityksiä, jotka on "helppoja" työkaluja tiivistetyissä musiikkivideoissa. Ne toimi elokuvassakin yllättävän hyvin. Siltikin tämä oli selkeämpi elokuva (vaikka saman teemainen) kuin uudempi Kätilö. Musiikki oli valitettavasti ihan liian maalailevaa, joka häiritsi minua aika paljon. Takautumat oli toteutettu selkeästi ja Aliiden ja Zaran välisen sukulaisuuden tajusin heti. Tapahtumat oli kaikkine ällötyksineen realistisia, paitsi se viimeinen: oisi se Aliide vihdoinkin lähtenyt sinne Tallinnaan, eikä polttanut itseään talonsa mukana!

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Viroon, mutta minusta on hyvä ratkaisu jättää näyttelijät puhumaan suomea, eikä kääntää ja opetella kaikkea viroksi. Minulle se oli siltikin uskottavaa. Liisi Tandefelt tekee todella upean roolin vanhana Aliidena, hän osaa todellakin saada sen katkeruuden ja pettymyksen pienitunteisesti esille. Laura Birn on näyttelijänä viime vuosina kokenut suuren inflaation (varsinkin Leijonasydämessä), joten olin ihan hämmentynyt hänen roolisuorituksestaan. Nuori Aliide kasvaa silmissä kohsiten ja Birnin näyttelijäntyö myös. Ensimmäisissä kohtauksissa, missä Aliide on nuori ja hän tapaa elämänsä suuren rakkauden Hanssin (Peter Franzén), joka päätyykin hänen siskolleen, Birn näyttelee jotenkin amatöörimäisen naivisti, mutta hahmon kasvaessa Birnin näyttelijäntyökin paranee entistä enemmän. Hänen itkupotkuraivarinsa viimeisissä nuoren Aliiden roolissa on uskottava, vaikka näin olisi vaikea kuvitella. Hänen keskittymisesnä, ilmehtiminen ja jopa itkunkatkeruudenäänimaailmalla on päästy niin aitoon tunnelmaan. Nyt voin sanoa, että Birn oli naispääosapystinsä tästä elokuvasta ansainnut. Zaraa näyttelevä Amanda Pilke jatkoi mielestäni samaa roolia, mikä alkoi jo Vuosaari elokuvassa. Molemmissa jopa hahmo kasvoi siitä naiviuden viattomuudesta yli. Ihmettelen vain aina, miten vieläkin Amanda Pilke näyttää niin lapselta. Kun Zara oli leikannut hiuksensa niin ikää lähti samalla 10 vuotta.

Aliide löytää Zaran pihaltaan

Tämä oli mielenkiintoinen elokuva ja hyvä, että sain sen katsottua. Aihe oli kuitenkin niin synkkä ja minua inhottaa katsoa sotaa, tappamista, raiskauksia, huoria, mätänemistä väkivaltaa ja kaikkea tälläistä inhorealistista, joten siksi tämä varmasti olikin se ensimmäinen ja viimeinen kerta kun Puhdistukseen tartun (ja kirjan jätän suosiolla lukematta). Kätilössä koin ihan samanlaista ällötyksen tunnetta, joten ehkä jätän Antti J.Jokisen seuraavan elokuvan väliin, jos se on yhtään saman teemainen. 

Love Records - Anna mulle lovee

Love Records tuo minulle mieleen sen, kun olin jotain yläasteikäinen ja löysin äitin hyllystä Love Records 30v. levyn, jonka kansi oli todella kuivan oloinen. Jotenkin oletin sen olevan joku kokoelma levy, siihen tyyliin mitä omassa nuoruudessani oli siskollani Hittibuumit sun muut ja siksi ihmettelinkin, kun takakannessa olikin suomibiisejä. Juice Leskisen Syksyn sävelen kuuntelin siltä cdltä ensimmäisen kerran. Love Recordsin nimi on itelleni tullut tutuksi, kun on suomimusiikkia tullut kuunteltua, luettua Poko Recordsin histroria ja pelattua Suomircok Triviaa moneenkin otteeseen. Siltikään en tiennyt, enkä osannut odottaa paljon mitään Love Records elokuvalta.

Love Records elokuvan mainosjuliste

 Tämä taitaa olla ensimmäinen Aleksi Mäkelän elokuva, jonka hän on tehnyt ilman tuottajamoguli Markus Seliniä. Sen jotenkin huomaa, sillä tässä elokuvassa on ihan eri henki kuin Mäelän aiemmissa elokuvissa. Tavallaan tositapahtumiin perustuvaa, osiltaan komiikkaa, muttei enää sitä veijarikomediameininkiä, mitä Mäkelän muissa elokuvissa on ollut havaittavissa. Mukavaa tavallaan myös, ettei tässä ole hänen perusluottonäytelijöitään mukana (mitä nyt tietty Kari HItalahti vilahti ihan pikku roolissa). Päähahmot Atte Blon, Otto Donner ja Christian Schwindt oli osittain nimenä joskus minulle kuultuja, mutten kyllä yhtään todellakaan tiennyt millaisista henkilöistäö oli kyse. Elokuva on tietysti kärjistetty ja dramatisoitu alkuperäisitä tapahtumista rankasti. Eräs tuntemani Oululaisen levykaupan pitäjä sanoikin kuulemma, että hän tunsi kyseiset herrat aikoinaan ja alkoholilla ei ollut lainkaan näin isoa vaikutusta Love Recordsin toimintaan, mitä elokuva antaa ymmärtää.

Tarina on kiva kasvukertomus siitä kuinka herrojen unelmat saatiin toteutettua ja kuinka suomalaista musiikkimaailmaa haluttiin muuttaa. Lavastukset oltiin saatu 70-luvun henkeen ja yleistunnelma oli muuten sellainen kepeä. Juonesta ei jäänyt mitään suureksi mieleen, eikä tämä ollut mitenkään juonella koskettava elokuva. Hahmojen välisiä tuntemuksia ja konflikteja kuvattiin ihan aidosti ja Peteliuksen esittämä Toivo Kärki sai hienosti kasvuaan näytettyään, kun hän lopulta pystyi antamaan sympatiansa uusille yrittäjille. Elokuvaa mainostettiin draamakomediana ja sitä se pitkälti olikin. Vaikka monessa kohassa tulikin naurettua, niin puhdasta komediaa tämä ei ollut. Itse viihdyin varmasti parhaiten niiissä kohdissa kun eri muusikot oli tekemässä Lovella levyjään. Badding esim. oli ihan mahtava, kun koitti saada aikaan Fiilaten ja Höyläten biisiä. Siinä missä Badding oli sitten kesäfestareilla esiintymässä ja fanit hyökkää kimppuun ja tämä menee levy-yhtiön autoon karkuun ja joku näytti persettä toimittajille oli ihan suoraan otettu kyllä Ganes leffasta. En sitten tiedä, onko se ihan oikeasti 70-luvun musiikkipiireissä ollut tuollaista meininkiä.

Crisu (Riku NIeminen) ja Otto (Tomi Alatalo)

 Ennakko-odotuksena ainostaan näyttelijävalinnat oli pienesti itsellä haitallisesti mielessä. Olen nähnyt Jarkko Niemen monia roolisuorituksia ihan vanhimmasta Hymypojasta aina Siskonpedin sketsirooleihin ja joku hänesssä mättää, kun en hänestä vaan pidä. Jotenkin hänen jokainen roolihahmonsa on minulle vähän vastenmielinen, vaikka kuinka koitan antaa mahdollisuuksia. Tässäkin Atte Bloomina hän oli minusta elokuvan tylsin hahmo, vaikka olikin tarinan keskiössä. Sain paljon enemmän irti Chrisua esittävästä Riku Niemisestä ja tyksätyin oikein kovasti Otto Donneria näyttelevään Tomi Alataloon. Häntä näkisin mieluusti enemmänkin elokuvissa. Oton hahmo olikin minusta kaikista mielenkiintoisin, ehkä siksi kun hän on niin kaukana itsestäni, oikein sellainen tarkka ja analyyttinnen. Pienistä roolista tykkäsin Jukka-Pekka Palosta (vaikka hän on kyllä vanhentunut ihan silmissä), Jon Jon Geitelin tunnistin heti saksofonistiksi ja Robin Svartström (hitto kuinka vaikea sukunimi) oli kanssa pitkästä aikaa mukava näky.

Ei tämä nyt kotimaisteni ykköslistalle nouse, mutta Mäkelältä kyllä todella roima ylöspäin nousu sen kamalan Kummeli V viritelmän jälkeen (joka on kyllä paskinta Kummelia ikinä, sillä kaikki muut Kummelijutut on itselleni joko loistavia (ekat tv-kaudet, Kultakuume) hyviä (Jackpot) tai edes siedettäviä (viimeiset tv-kaudet, Alivuokralainen), eikä tuo ollut mitään niistä. 

Disney Klassikot 41: Lilo & Stitch

Näin Lilon ja Stitchin ensimmäistä kertaa vissiin siinä 11 vuotiaana. Tykästyin siihen valtavasti ja jotenkin se antoi tukea paljon omaan elämään. Perheteema tuntui itselleni todella tärkeältä ja koin sen myös avaavan joitain lukkoja omassa, pienessä vähän rikkinäisessä  perheessäni. Mutta niin kuin Lilolla ja Stitchillä, meidänkin perheessä ollaan saatu selvitettyä välit ja ollaan onnellisina.

Elokuvan alku on vähän tylsä ja sakava, varsinkin kun olin heti kannen perusteella odottanut sitä Hawajia. Yhtäkkinen avaruusseikkailu tuntuu siksi hiukan kummalta, mutta hyvä sekin, niin Stitchin hahmo ei jätä ylimääräisiä kysymyksiä. Avaruusalku on kyllä makuuni jo liian pitkä, kun se vaan kertoo taustoja. Itse elokuva alkaa vasta siellä Hawajilla Lilon seurassa.

Lilo & Stitch elokuvan mainosjuliste

Lilo ja Stitch on todella koskettava elokuva. Siinä on herkkyyttä vaikka muille jakaa. Stitchin kasvu ja kehitys on elokuvan hellyyttävintä antia, alun pentuhirviöstä hän kasvaa kunnolliseksi, tunnolliseksi kaveriksi. Samaistun hyvin vahvasti Lilon temperamenttiseen luonteeseen. Hän ei luovuta, vaikka Stitchin kanssa on kuinka vaikeaa. Lilo osaa ihanasti antaa myös Stitchille mahdollisuuksia: "Mutta jos sä haluut lähtä, niin kyllä sä saat. Mä kyllä muistan sut, muistan kaikki jotka menee pois." Kun Stitch pihalla lukee yksinään Rumaa Ankanpoikasta ja huutaa olevansa hukassa on elokuvan teema kaikista syvimmillään. Stitchin kasvua (ja söpöyttä) kuvaa varmasti parhaiten se, että halussa hän on raakalainen, joka on ohjelmoitu tuhoamaan kaikki ja lopussa kohtelias ja ystävällinen, joka hienotunteisesti kysyy avaruusolioilta "Pitääkö Stitchin lähteä? Saako sanoa hei hei? Kiitos". (Vielä sillä Jukka Rasilan niin söpöys äänellä!)

Huumorihahmoista, niitä on vissiin olevinaan nämä avaruustyypit, mutta eipä ne minua kamalasti naurata. Flinck oli lapsena varmaan ainoa suosikkini näistä, hänkin sen ällötyksen takia, kun miljoonat pikkuötökät peittää hänet. Hyi, se on niin ällöö! Ravintolakohtauksessa minua kanssa naurattaa, kun kukaan ei tajua hänen eroaa tavallisiin ihmisiin. Haloo, sillä on vain yksi silmä! Cobra Bubbels on kanssa kova jätkä (Pertti Koivula!), vaikka vilahtaakin vaan muutamissa kohtauksissa. Se viimeinen keskustelu niitten avaruusolioitten kanssa hänellä on kyllä vähän tarpeeton.

Olen tainnut jossain mainitakkin, etten liiemmin Disneyllä välitä viittauksista muuhun populaariseen tuotantoon, mutta Liloon ja Stitchiin sopii Elvis musiikki ihan loistavasti. Se antaa tunteen, että tämä tarina voi tapahtua ihan aidosti, vaikka mukana onkin avaruusolioita. Ja tiettyhän Elviksen kautta on mainio tapa opettaa Stitchille kunniaillisia käytöstapoja. Viittaus SanFranSiscoon ja Gozillaan tulee kanssa esille, joka on vähän kummallinen. Varsinkin kun elokuvassa näytetään hetki Stitch katsomassa tv:tä, jossa on Gozilla. Se jotenkin näyttää kummalta tässä animaatiossa.

Nyt Stitch on virallisesti Lilon

Lilon ja Nanin vanhemmista ei kerrottu, miksi ne ovat poissa. Ovatko he matkoilla, kuolleet vai hyljänneet lapset? Nanin ja Lilon sisaruus on hyvin uskottavaa ja muutenkin on ihanaa, että kuvataan vaihteeksi sisarusparia. Sisarusteemaa ei tätä ennen Disneylä paljoa olla käsitelty, mutta  myöhemmin Frozenissa ja Big Hero 6 elokuvassa nämä on taas kantavia teemoja. Nani ja Lilo eivät ole vielä kauaa asuneet kahdestaan yhdessä, sillä Nani ei ole vielä oppinut kuinka olla sisko ja yksinhuoltaja samaan aikaan. Lilo itsekkin sanoo, että tykkää  Nanista enemmän siskona, kuin äitinä. Molemmilla on vahva kaipuu vanhempia kohtaan, mutta Lilo ja Nani purkavat ne eri tavoilla. Heidän siskotappelut on todella uskottavia kiivaita riitoja ja huutoja ja myös anteeksiannot ovat todellisia. Nani haluaisi piilottaa heidän perheensä ongelmat enemmän maton alle, kun Lilo taas temparementtisempana nostaa ne esille.

Lilo on yksi Disneyn suosikkihahmoistani sen aidon uskottavuuden takia. Pystyn hänen samastumaan hyvin; ulkopuolisuuden tunne, muiden kutsuma outous, yksinäisyys ja oman porukan löytäminen. Myös Lilon valokuvausharrastus on tärkeä piirre hänen persoonaansa ja siitäkin häntä varmasti kiusataan, kun muut elokuvan hahmot eivät sitä harrastusta ymmärrä. Omissa harrastuksissani olen saanut ulkopuolisilta yhtä kummastuttavia kaseita. Lilon koulukiusaamiseen ei varsinaiseti kerrota syytä muuta kuin, että muut pitää häntä outona. Tässä koulukiusaajaporukassa on silmälasipäinen tyttö johtajana ja muut seuraajina. Ilmeisesti ryhmäpaine on tämmöisen dominoinnin saanut aikaan, ettei kukaan uskalla, saa ja halua tutustua Liloon. Varmasti vanhempien poismeno ja nämä yksinäiset leikit ja harrastukset vaikuttaa siihen, että häntä pidetään erillaisena, kuin muita.  Koulukiusaus vielä tähän rikkinäisen perheteeman päälle on todella rankka aihe.

Koko O'hana kasassa

Kun Lilo saa Stitchin lemmikikseen, niin hänen keskittymisesnsä menee kokonaan siihen ja valokuvaharrastus loppuu. Aluksi Lilo rukoilee tähdenlennolta itselleen kivaa enkeliä ja kun hän hakee Stitchin niin hänestä tulee Lilolle enkeli, vaikka se "kivuus" ei heti aluksi tule esille. Stitch on aluksi Lilon seurassa vain väistelläkseen Jumbaa, ettei häntä viedä takaisin avaruuteen. Kiintymys Liloon ja perheessäoloon tulee vasta ajan ja kokemusken kanssa. Sinänsä siis on hyvä, että Lilo ns."saarnaa": O'hana on perhe, perhe on ketään ei jätetä yksin tai hylätä. Lilo pitää heti Stitchiä perheenjäsenenä, eikä pelkästään lemmikkinä. Hänelle Stitch on yhtä rakas kuin Nani sisko ja myöhemmin enemmän perheeseen tuleva Nanin miesystävä David (joka on muuten aika komia hurmuri). Nani ja David on selvästi tuntenut jo pidemmän aikaa, mutteivät ole uskaltaneet olla yhdessä, varamasti juuri sen takia, kun ovat pelänneet sitä miltä se Lilosta tuntuu.

Musiikista mainitsin jo Elviksen ja muuten tälläinen Hawajilaistyylinen musiikki on oikein istuvaa, perinteiset hahmolaulut ei tähän sopisikaan. Animaatio on kaunista, värit aitoja, mutta värikkäitä. Lilosta on tehty todella lyhyen kokoinen, hän joutuu kunnolla kiipeämään perushuonekaluillekkin. Tykkään tästä perheteemasta todella paljon, mutta elokuvassa minua häiritsee nämä pitkät toimintajaksot ulkoavaruudessa. Vaikka ne on huumorillisia, niin ei se minua pahemmin kiinosta. Elokuvan loppu sulkeutuu siinä mielessä, että nyt Lilolla ja Stitchillä on oma O'hana, muttei kerrottu tästä koulukiusaamisesta. Päättyikö se Stitchin tultua, vaan jatkuuko se entistä ilkeämpänä. Enkä usko että tähän saa jatko-osista selkeää vastausta.

Se hetki kun tapasit ensimmäisen kerran parhaan ystäväsi...

Elokuvalippuja toivottaa kaikille ihanaa ystäväniltaa!

Solar Films Elävän kuvan legenda

Vuonna 2015 julkaistiin Solar Filmssin 20- juhlavuoden kunniaksi kirja Elävän kuvan legenda. Oletin kirjan sisältävän Solar Filmssin historiaa ja tarinoita heidän klassikkoelokuvien synnystä. Kun nyt sain kirjan kirjastosta käsiini, niin lukukokemus oli kyllä ihan erilainen mitä odotin. Osittain hyvällä tavalla ja osittain huonolla. Solar Filmssin leffojen fanina kyllä kahlasin koko kirjan yhessä illassa läpi.

Minulle tuotantoyhtiö Solar Filmssistä tulee mieleen isoimpana kolme nimeä: tuottaja Markus Selin, ohjaaja Aleksi Mäkelä ja näyttelijä Jasper Pääkkönen. Jotenkin kirjaa lukeissa olin niin yllätynyt, kuinka vähän näistä henkilöistä oli juttua, vaikka kaikki toki mainittiin kirjassa useampaan otteeseen. Tästä taas huomaa kuinka vähän elokuvantaustatekijöistä esiintyy julkisuudessa, kun puolienkaan henkilöiden nimet ei ollut itselleni lainkaan tuttuja. 

Kirjan sisältö oltiin jaoteltu mielestäni aika mielenkiintoisesti, ei ollut mitään kronologista järjestystä mitä helposti olettaisi, vaan kappaleet oltiin jaoteltu eri ihmisten muisteluiden mukaan. Monien eri Solarin henkilöiden kertomana kerrotaan eri näkökulmista Solarin toiminnasta, bilettämisestä ja nippelitietoa elokuvista. Nämä kaikki ovat keskenään tekstissä sekaisin ja siksi lukijna oli vähän hankalaa löytää sitä itseäni kiinostavaa leffatietoa kaikkien kirjassa kerrottujen jekkujen ja kaljanjuonnin muisteluiden välissä. Oman osuutensa kirjassa on myäs saanut Ravintola Coloradon Pöytä, Kätilö elokuvan lavastussuunnitelmat ja kaksi elokuva-arvostelua elokuvasta Vares, toinen tietysti viiden tähden arvoinen ja toinen yhden tähden arvostelu. 

Itseleni mielenkiintoisimpina kohtina kirjassa oli Markus Selinin kertomana Solarin synty, kun siinä sivuttiin sitä, kuinka hänellä ja Renny Harlinilla meni sukset ristiin ja kumoon mennyt Nintendo bisneskin mianittiin (tästä Nintendo bisneksestä pitää joskus ottaa selvää enemmän, kuulemma Selin on siis ollut Nintendon maahantuojana 80-luvun lopulla). Ikuisuusprojektista Mannerheimista on kanssa mielenkiintoista lukea, vaikka sitä kuinka yritettiin saada kasaan niin ikinä se ei onnistunut. Elokuvaa on yritetty tehdä 14 vuotta, tuhlattu miljoonia euroja ja yksi firma jopa joutui konkurssiin. On ollut ihan hauska nähdä kuinka Mannerheim elokuvahanke on ollut Solar Filmssille pakkomielle, kun sen vaiheita on vuosien mittaan seurannut. Itse kun en ymmärrä sotaelokuvia, enkä näe Mannerheim elokuvalle minkäänlaista  pakollista tarvetta.

Markus Selin väännettynä Aku Ankka lehdessä Markos Seniliksi.

Kaikista paras luku kirjassa on Jasper Pääkkösen kertomaa; siinä hän suoraan sanoo miten oli sattumankaupalla ollut samaan aikaan Levillä ja törmännyt siellä Markus Seliniin, joka vei hänet elokuvanäyttelemisen maailmaan. Valitettavasti Aleksi Mäkelä ei ole omaa lukuaan kirjaan kirjoittanut, sillä hän on yksi tärkeimpiä ja pitkäaikaisia ohjaajia Solarilla. Tosin Mäkelän pari viimeisintä elokuvaa (ja nyt en laske uutta Love Recordsia tähän, koska se ei ollut vielä ilmestynyt tämän kirjan julkaisuaikaan) Kotirauha, Kaappari ja Kummeli V eivät tuottaneet läheskään samanlaisia lipputuloja mitä Pahat Pojat ja Matti aikoinaan, niin ken tietää, jos sen takia hänellä ja Selinillä on mennyt sukset ristiin, kuten Renny Harlinin kanssa aikoinaan? Näihin kysymyksiin kirja ei valitettavasti anna vastausta.

Kirjassa puidaan myös hyvin Solar Televisionin tuotantoa. Olin itse jopa hieman yllättynyt, että minullekkin monet tutut vanhat, jopa vähän nolot ohjelmat on tämän tuotantotiilim tekemää: Voitto kotiin, Haluatko filmitähdeksi, Mallikoulu, Heikoin lenkki ja tietenkin kaiken pohjanoteeraus Miljonääri Jussi. Haluatko filmitähdeksi voittaja Hanna Karjalainen päätyi minirooliin elokuvassa Levottomat 3 ja sen jälkeen muutamiksi vuodeksi Salkkaripestiin. Miljonääri Jussi ei edes oikealta nimeltään ollut mikkään Jussi, vaan joku saakelin Stadilainen Ville. Suomen ensimmäinen kunnon reality tv ohjelma. 

VR:n mieslaulajat Tenori Huttunen (Kari Hietalahti) ja Basso Pasanen (Santeri Kinnunen) Harlin & Selin Productionsin/Solar Televisionin sarjassa Vintiöt/Vintiöt 10 years after

Kirjaan on laitettu kattava luettelo Solar Filmsin ja Solar Televisionin tv-tuotannoista vuosilta 1995-2009. Näistä sarjoista itse on tullut katsottua ainakin seuraavia: Fiksumpi kuin koululainen, Halautko filmitähdeksi?, Heikoin Lenkki, Ihana mies, Jussi Gaala, Kaunis mies, Mallikoulu, Meidän isä on parempi kuin teidän isä, Miljonääri Jussi, Olet mitä syöt, Peltiheikit, Rikas Mies, Studio Impossible, Suurin Pudottaja, Trabant Express, Vintiöt 10 years after, Voitto Kotiin ja Äkkiä Anttolassa. Tästäkin listasta huomaa, että 90-luvulla ja 2000-luvun taitteessa Solarilla tehtiin hyviä sketsiohjelmia, jotka lopulta vaihtuivat kilpailu ja reality ohjelmiin. Studio Impossible on kyllä suosikki sketsiohjelmani kautta aikojen. Teräsvilla ja "Haluutsä koskee mun kyttyrää" mies on mahtavia!

Loppuun vielä listaus Solar Filmssin elokuvista:
Esa ja Vesa - Auringonlaskun ratsastajat: (oikeastaan Harlin & Selin Productionin ainoa elokuva, mutta lasketaan tätä nykyä Solar Filmssiin). Ihana elokuva, tästä täytyy kirjottaa oma postaus.
Kummeli Kultakuume: klassinen komediaelokuva niin illan etkoille, kuin jatkoille, kuin vaikka seuraavaan aamuunkin.
Häjyt: Juha Veijosen ihana takatukka!
Levottomat: en ole koskaan päässyt tän leffaan kunnolla sisälle. Turku on kuvattu ihan kauniisti, mutta en saa elokuvan ideasta kiinni. Mistä tässä halutaan kertoa? Louhimiehen kommenttiraita on ihan mielenkiintoinen. 
Lomalla: Mäkelän yksi heikoimmista ohjauksista. Ei mikään erikoisen hyvä raina. 

Häjyt Jussi Murikka (Samuli Edelman) ja Antti Karhu (Juha Veijonen)

 Minä ja Morrison: Vasta vähä aikaa sitte tajusin et tuo nimihän tulee Jim Morrisonista! En oikein tämänkään "Levottomat" elokuvan teemaa ymmärrä, varsinkin se huumesotkeilu vaan sekottaa.
Pahat Pojat: Oi oi, se kultainen lapsuus kun fanitin tätä niin kovasti!
Levottomat 3: Vaikka onkin Suomen paskimmaksi leffaksi tituuleerattu niin olen tänkin nähnyt, ihan vaan Pääkkösen takia. 
Vares: En tän ekan Vareksen juonta kunnolla ymmärrä mutta Tetsuo Sinkkonen ja Hillosilmä Munkc on ihan parhaita. "Linda Lampeenius vaatteet päällä!"
Populaarimusiikkia Vittulajänkältä: Tämä onniitä leffoja, joita en ihan ymmärrä, mutta on kuitenkin "ihan jees" kastia.
Paha maa: Pitäisin tästä, jos Sulevi Peltolan ja Mikko Koukin roolit leikattaisiin pois. Kaiken muun voin katsoa, mutta en niitä kahta. 
Matti: Pelkän Pääkkösen takia tämäkin on nähty. Enemmän Matti on komedia, kuin draama. 
Valkoinen kaupunki: Huonoin Suomalainen elokuva mitä olen ikinä kattonut, enkä katso toiste. 
V2: Itselleni tämä on selvästi tärkein ja paras Vares elokuva. Selkein juoni ja loistavaa huumori.
Tummien perhosten koti: Jotenkin tämä yllätti, eikä ole lainkaan niin tylsä mitä etukäteen odotti. 
Dark Floors: Yhen kerran katsoneena ja nauroin vaan näitä "kauhukliseitä".
Kummeli Alivuokralainen: Kummeli elokuvien heikoimmasta päästä, vähä liiankin farssi. 
Rööperi: Mäkelän veijarimaisuutta olinkin jo ehtinyt kaipaamaan ja tässäpä sitä on roppa kaupalla. Täytyis katsoa Rööperi pitkästä aikaa uudestaankin. Muutama hahmo vähän kuivia, muttei se mitään.

V2 - Jäätynyt enkeli, Kullervo Visuri (Kari Hietalahti) ja Jussi Vares (Juha Veijonen)

Reindeerspotting: Tätä ei ole tullut lainkaan katsottua.
Sisko tahtoisin jäädä: Aivan liian epäuskottava elokuva. Ei vastannut lainkaan odotuksiani. 
Veijarit: Tää on niin tylsä ja päämäärätön raina. Edes Leppilampi ei pelasta tätä syvältä suosta. 
Vares Pahan Suudelma: Reinin ensimmäinen Vares ja koukuttava. En arvannut murhaajaa heti. 
Elokuu: En tykännyt sitten yhtään, suoraan snaoen pelkkä pettämisleffa. 
Vares Huhtikuun tytöt: Hukkui vähän Pahan Suudelman alle, en käynyt katsomassa edes teatterissa.
Vares Sukkanauhakäärme: Tähän taas tykästyin, vähän monimutkaisempi juoni.
Kotirauha: Tullut nähtyä vain kerran ja siitäkään muista mitään. Mäkelän heikoin teos. 
Vares Kaidan tien kulkijat: Vaihtelua Turulle käydä Pohjanmaalla. Vähän itsestään selvä juoni. 
Hulluna Saraan: Oli todella tylsä komediaksi. Ei naurattanu,t eikä mitenkään jäänyt mieleen. 
Kulman pojat: Vain kerran myös nähty, muistaakseni oli hauska. Täytyy katsoa uudelleen. 
Vares Uhkapelimerkki: Kaikista heikoin Reinin Vares, en muista tästä mitään. 
Puhdistus: Tätä ei ole tullut katsottua, vielä. Kiinostusta kyllä olisi. 
Vares Pimeyden Tango: Tänkään juonta enää pahemmin muista, mutta Veikko Hopea is back!
Imaginaerum & Robin: Näkemättä, ei tälläinen musiikki ole omintani.
Kaappari: Mielipiteeni elokuvasta löytyy täältä. 
Kekkonen tulee: Samanlaisia ajatuksia mitä Vittulanjänkässä. Ihan jees, muttei kuitenkaan enempää.
Tumman Veden Päällä: Kaunis kuvaus lapsen näkökulmasta. Tykästyin todella.
Kummeli V: Huonointa Kummelia ikinä. Täysin ala-arvoista.
Kesäkaverit: Mielipiteeni elokuvasta löytyy täältä.
Mielensäpahoittaja: Kyllä minä nyt pahoitin mieleni, kun tämä elokuva oli niin tylsä!
Vares Sheriffi: Oikein loistava ja menevä uusi Vares, olen tykästynyt.. 
Luokkakokous: Mielipiteeni elokuvasta löytyy täältä.
 

Tumman Veden päällä, Pete (Olavi Angervo)

Elokuvalippujen vuosi

Elokuvalippuja blogi on nyt vuoden ollut pystyssä. Jopa omaksi yllätyksekseni olen saanut joka kuukausi edes jotain aikaan ja elokuva-arvostelujen/juttujen kirjoittaminen on edelleenkin ollut nautinnollista. Elokuvavuosi 2016 on alkanut itselläni ihan mielenkiitnoisesti, Creed ja Pixarin Kunnon Dinosaurus oli oikein hyviä teoksia, saattaa olla että jossain vaiheessa jaksan niistäkin kirjoittaa. Tälle vuodelle odotan elokuvia Love Records, Tappajan näköinen mies, Onnenonkija, Teit meistä kauniiin, Zootropolia ja Doria etsimässä.

Teit meistä kauniin- elokuvaa mainostettiin myäs Helsingin matkamessuilla.

Tänään julkaistiin vuoden 2015 Jussigaalan ehdokkaat. Olin vähäsen pettynyt, kun niin samat elokuvat oli monissa kategorioissa ehdolla. Viime vuonna kuitenkin ilmestyi todella paljon hyviä elokuvia, joista moni jäi ilman minkäänlaista ehdokkuutta, kuten Elämältä kaiken sain, Onnelin ja Annelin talvi, Vares Sheriffi ja Me Rosvolat. Omalta osaltani vuoden paras kotimainen oli ainakin Elämältä kainen sain. Mitä luin ehdokkaita, niin yksi joka ehdottomasti oli ansainnut ehdokkuudensa ja ansaitsee voittonsa on Anna-Leena Sipilä naissivuroolistaan elokuvassa Viikossa Aikuiseksi. Maaliskuussa nähdään annetaanko hälle kunniaa loistavasta roolityöstä. Itse rakastin hänen herkkää  hahmoaan Allia.

Kyypakkaus (Jasper Pääkkönen) ja Vares (Antti Reini) elokuvassa Vares - Sheriffi

Elokuvateatterikäyntini vuonna 2015:
Eila, Rampe ja Likka (ilmestyi jo vuonna 2014)
Vares - Sheriffi
Viikossa Aikuiseksi
Big Hero 6
Backstreet Boys (dokumentti & suora akustinen keikka)
Cinderella (Dubattu)
Luokkakokous
Armi elää!
Me Rosvolat
Mission Impossible - Rogue Nation
Pixels 3D
Inside Out 3D
Elämältä kaiken sain
Kätilö
Marnie - Tyttö ikkunassa
Onnelin ja Annelin talvi
Napapiirin sankarit 2
Disneyn Pieni Merenneito
Tenavat elokuva 3D

Yhteensä 19 elokuvaa vuoden aikana, joista 10 kotimaisia, 5 animaatiota ja 4 muuta sekalaisempaan makuuni sopivaa elokuvaa, hyvin tyypillistä siis minulle.
Vuoden yllättäjät olivat Big hero 6, uusi Vares, Marnie, Elämältä kainen sain ja Tenavat. Pettymytkset taas Luokkakokous, Cinderella ja Me rosvolat. Muut päätyivät ihan jees kastiin.

Tenavien yksi parhaimpia hetkiä itelleni oli nähdä elokuvassa Ressun suoskki alteregoni: Joe Cool

Vuoden parhaimmiksi elokuviksi palkitsen Tenavat ja Disneyn klassikon Big Hero 6. Miksikö? Molemmat oli koskettavia, suomidubbaus upeasti laadittu (erityiskiitos Roope Salmiselle Tadashin roolista Big Hero 6:essa), tarina eteni ylättävästi, mutta johdonmukaisesti ja kumpikin sai monesti elokuvassa itkemään. Tenavat kaivatulla nostalgisuudellaan ja Big Hero niin upealla veljestarinalla. En voi kait muuta sanoa kuin animaatio on lumoava elokuvakeino!

Tadashi esittää Hirolle keksintönsä Baymaxin

Yhteiskuvassa Tadashin suomiäänen Roope Salmisen kanssa

Disney Klassikot 28: Pieni Merenneito

Tämä kuuluu itselläni  näihin ihan ensimmäisiin näkemiini elokuviin. Alunperin tämä löytyi mieltä joltain tutun tutulta kopioituna videona, jossa alussa on  noin minuutti nauhotettu päälle Kauniita ja Rohkeita. Koska tämän Raninin dubin kanssa olen kasvanut, en vain pysty kuuntelemaan sitä uutta. Minusta Johanna Nurmimaan ääni on täydellinen, niin puheena kuin lauluna Arielille. Olen koettanut kyllä antaa tälle uudelle dubillekkin mahdollisuuden, mutta koska Nina Tapiota en vain voi sietää ja hänen pärstänsä hyppää kokoajan Arielin naaman tielle (kutsun tätä Lauri Tähkä efektiksi) en pysty sitä katsomaan. Huuto.netistä sain ilmaiseksi tämän vahan videon Raninin dubilla, niin että enään kesken elokuvan ei pyörähdä kaunarit käyntiin. Tämän videon lopussa on ihana mainos juuri avatusta EuroDisneystä, miksi Pariisin Disneylandia silloin kutsuttiin.

Pienen Merenneidon suomenkielinen mainosjuliste

Vedenalainen maisema on kaunis ja pidän perinteisistä alkuteksteistä. Vaikka suurin osa toiminnasta on veden alla, niin ei kumminkaan pelkästään sinisen sävyt hallitse, kun kasvillisuus, kalat ja merenneidot on niin värikkäitä. Veden liikehdintä on saatu hienosti kuvattua. Maanpäällisissä kohtauksissa vesi kimaltelee niin kauniista, että tekee mieli suoraan hypätä uimaan sinne. Max koirakin on karvasena ja kuolaavana yllättävän söpö.

Ihan alun Erikin laivasta tapahtuva kalan heitto mereen  on hyvä leikkaus ja näin ollen saadaan heti alkuun nähdä prinssi ja siitä pidempi jakso merenelämää, ettei prinssi tule yhtäkkiä vaan ylläyksenä. Kierosta ja Lierosta tehty leikaus Ursulan ensinäkemiseen on kanssa ovela.  Ursula on kyllä aikamoinen Arielin stalkkeri, kun vahtaa hänen tekemisiään ja käyttää hänen herkkää itkuhetkeään hyväksi. Erikin linna on todella hieno. Linnan kokki on kyllä tämän elokuvan yksi friikeimpiä hahmoja, ja Ranin vetämä Les Poissoons on niin järkyttävän hauska, ettei mitään rajaa. Jos itse olisin ollut Sebastian siinä kohtauksessa, olisin varmasti pyörtynyt kun kalojen vatsaa vedetään auki niks naks.

Matti Olavi Raninin Erik on ihana. Tuollaisesta prinssistä sitä itekki pienenä haaveilin. Ulla Tapanisen Ursula on aivan maino, sen käheys on jotain semmosta mitä kukaan muu ei osaa tehdä. Kaikki elokuvan laulut on upeita, mutta ehkä koskettavin niistä on Arielin Kanssasi Sun, jota hän laulaa rannalla Erikille pelastettuaan hänet. Tämä dubbi soljuu niin sujuvasti eteenpäin ja on täynnä hauskuutta. Präsky sanoo "en ole mikään muikku" ja Aalloissa siis laulussa "Simpukat jammaa, ei muista mammaa." Arielin ja Erikin laguniveneilyn romantiikka toimii, vaikka "Ah niin nyt jo pussaa tyttöä" on ehkä oudoin käännös tässä dubissa.  Se onkin varmaan ainoa kappale jota tykkään kuunnella uudemmalla Antti Pääkkösen versiolla.

                                         Yksi Disneyn upeimmissta pahislauluista suomeksi

En ole nähnyt Pieni Merenneito kolmosta, missä käsittääkseni kerrotaan tarkemmin Arielin ja hänen siskojensa historiasta, mutta tuntuu että Triton ei pidä lapsistaan tasapuolisesti, vaan että Ariel on hänelle tärkeämäpi kuin muut. Tai sitten se vaan johtuu siitä, että muut sisarukset on tottelevaisempia ja Ariel saa huomiota enemmän, kun on sellainen kapinojaluonne. Tässä ei kyllä mielestäni tarpeeksihyvin perustella sitä, miksi siellä pinnan päällä on niin vaarallista. Siksi Tritonin reaktio löytäessään Erik patsaan ja sen rikominen on vähän yliampuvaa. Minusta Arieln nopea rakkaus Erikiä kohtaan on ihan uskottavaa, olen itsekkin sellainen nopea rakastuja.

Pienenä itseasiassa Erikin kokema myrsky ja Ursulan kanssa käyty loppukahakka meni minulta ihan ohi, mutta näin vanhempana katsottuna on kyllä vakuuttava katsottavaa. Hienosti saatu kuvattua se katstrofaalinen tunnelma. Erikin ja Vanessan häiden pilaus on myös semmonen hulinakohtaus, mistä en välittänyt. Nyt kun katsoo lopun  Ursulan jättimäistä kasvua ja  valtava lonkeroita, niin ihmettelen miten olen tätä oikeasti uskaltanut katsoa  jo alle 5 vuotiaana.

Arielin kaunein mekko

 Kun lopussa vihdoin Triton antaa Arielille toivomansa jalat niin tulee taas Disneyhistorian yksi kauneimpia mekkoja, se millä Ariel nousee vedestä Erikin syliin. Harmikseni sitä mekkoa näytetään ihan liian vähän. Ja vaikka olen katsonut tämän elokuvan älyttömän monta kertaa, niin aina Arielin viimeiset sanat "Rakastan sinua isä"saavat minut herkistymään.

Tämä arvostelu on kirjoitettu jo monia vuosia sitten, mutta sihtautumiseni elokuvaan ei ole muuttunut, päinvastoin; taidan rakastaa sitä nyt jopa enemmän. Viime syksynä minulla oli upea mahdollisuus päästä näkemään Pieni Merenneito Helsingin Orion elokuvateatterissa valkokankaalla tällä ihanalla Raninin vanhalla dubbauksella ja kyllä herkisti kunnolla, vaikka elokuvanauha oli hyvin roskainen ja kulunut, äänikin meni välillä vähän puuroksi. Hienoa kuitenkin huomata, miten jotkut kohtaukset tuntui isolla valkokankaalla paljon voimakkaammalta, mitä videolla. Esimerkiksi kun alussa Erikin laiva kohtaa haaksirikon, se ei videolla tunnu yhtään niin mahtipontiselta, mitä elokuvassa katsoessani. Oikeasti havahduin siihen, että laiva on kunnolla tulessa ja Erikin Max koira on hengenvaarassa. Tälläisistä pikkuasioista huomaa kyllä kuinka vakuuttava elokuvateatterikäynti on omaan kotiteatteriin. Tunneside elokuvaan nousi taas muutamalla potenssilla. Suosittelen kaikille menemään katsomaan vanhoja klassikkoja elokuvateatteriin jos ja kun ne siellä pyörivät.

Se tunne, kun elokuvat alokivat vielä tällä vanhalla, vähän rosoisella Disneyn linnalogolla...

Muistokirjoitus Alan Rickmanille

Viime viikolla saimme kaikki kuulla hyvin surullisen uutisen rakkaan näyttelijän poismenosta. Itse järkytyin uutista lukiessani, enkä vain voinut uskoa sitä todeksi. Suuri suru valtasi minut, maailma menetti niin lahjakkaan näyttelijän.

Laskeskelin, että Alan Ricmanin roolisuorituksia olen nähnyt yhteensä 12 elokuvassa. 8 elokuvaa niistä on Harry Pottereita, sitten Love Actually, Sweeny Todd paholaisparturi ja äänenä elokuvissa Hain Tarina ja Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa. Love Actuallystä on tullut jo kirjoitettua ja Pottertekstien yhteydessä olen maininnut suuren rakkauteni Rickmania kohtaan. Tässä tekstissä kuitenkin pyrin vielä syvemmin pääsemään Alanin suosikkiroolini Severus Kalkaroksen kelmeän ihon alle. (Huom! Teksti sisältää paljon Potter maailman spoilereita)

Alan Rickam ei ole kuulemma sanonut itse näin, vaan teksti on jonkun fanin kehittämä. Hällä väliä, kuva on lumoava.

Ensikohtaamiseni Alan Rickamania esittävän Severus Kalkaroksen kanssa tapahtui noin 10 - 11 vuotiaana. Sisko katseli siinä olohuoneessa semmosta elokuvaa, kun Harry Potter ja Viisasten Kivi. Minua ei voinut vähempää kiinostaa. Pari kertaa kävelin olohuoneen ohi, jossa oli ovi auki ja kurkistelin elokuvaa. Kun Kalkaros alkoi pitää ensimmäistä liemituntiaan, otin muutaman askeen ovensuusta takaisin, kävelin suoraan olhuoneen lattialle ja istuuduin matolle jalat ristissä ja silmäni ihan sädehti Severuksen lumoavaa olemusta. Olin kerralla myyty.

Elokuvan jälkeen luin muutamassa kuukaudessa Potterkirjat Liekehtivään Pikariin asti, kun Feeniksin Kiltaa ei ollut vielä ilmestynyt. Lukiessani mielikuviini sekoittui paljon hahmojen ulkomuotoa ja miljöötä elokuvassa, mutta Severus pysyi minulla aina ihan puhtaana Alan Rickmanina. Hänen elokuvaan luotu ulkomuoto kunnioittaa kirjan kuvauksia todella tarkasti.

Severus Kalkaros on minusta Pottermaailman mielenkiintoisin hahmo; heti alussa hänet nostetaan pelottavalle, inhottavalle, vaaralliselle ja jopa uhkaavalle asemalle. Jotenkin kuitenkin heti alussa tiesin hänen olevan hyvä. Vaikka monissa kirjoissa pääkolmikko uskoi Kalkaroksen olevan vahvasti Voldemortin puolella, niin en itse voinut sitä koskaan uskoa, en edes lukiessani Dumbledoren murhasta. Voldemort edustaa hahmona niin syvää pahaa, ettei Kalkaroksesta ollut siihen. Viimeinen kirja todisti teoriani oikeaksi.

Kalkaros hämmentyneenä kaksintaistelukerhossa elokuvassa Salaisuuksien Kammio

Viisasten Kiven aikana Severus pelastaa Harryn pariinkin otteen pulasta, ilman tietenkään tämän tietämättä ja ymmärtämättä. Salaisuuksien Kammiossa taas Alan esittää niin ihanan julmasti, kun Severus antaisi heti Ronille ja Harrylle potkut, jos nämä vain olisivat hänen tuvassaan. Alan näyttää myös hivenen hahmonsa huumoria pienellä hymynrippeellä Malfoylle, kun he taistelevat kaksintaistelukerhossa Harrya ja Gilderoytä vastaan. Azkabanin Vanki elokuvassa taas Alan näyttää minulle ihan uuden puolen, kun hän on pääkolmikon, Sirius Mustan, Lupinin ja Kutkan kanssa Rääkyvässä Röttelössä. Se puhdas viha ja katkeruuden tunne välittyy minulle erinomaisesti! Myös täytyy mainita ihan elokuvan suosikkikohtaukseni, joka on aika paljon muokattu kirjan suosikkikohtauksestani. Eli Harry on kävelemässä Tylypahkan käytävilä keskellä yötä Kelmien Kartan kanssa ja törmää sattumalta Kalkarokseen. Kun Kelmien Kartta haukkuu Kalkarosta on se mitä parhain näky. Siinä niin pystyn nauramaan suosikkihahmolleni, hyväntahtoisesti.

Liekehtivä Pikari ja Feeniksin kilta elokuvssa Severuksella ei ole erikoisen merkittävää roolia, mutta kun päästään Puoliveriseen Prinssiin niin jopas kasvaa. En hetkeäkään kirjaa lukiessa voinut aavistaa Prinssin olevan Kalkaros! Kun Harry ja Draco ottaa poikien vessassa mittaa toisistaan ja Harry käyttää Prinssin loitsua, niin Alanin Kalkaros tulee avuksi ja hänen reaktionsa ovat taas ihan uusia. Hämmennystä, irvailua ja jopa pelkoa Harrya kohtaan. Tunne on molemmin puolinen, kun Harrykaan ei voinut ymmärtää, että taika oli niin vaarallinen. Heti jo tässä huomaa Severuksen ja Voldemortin eron: Volde olisi jättänyt Dracon kuolemaan, kun Severus taas heti alkoi lukemaan parannusloitsua. Kaikista tyrmäävin kohtaus elokuvassahan on Kalkarosken tekemä Dumbledoren murha. Harry on kangistuneena, eikä voi tehdä mitään Kalkaroksen osoittaessa Dumbledorea kohti. Hänen viimeiset sanasa oli: "Severus, please". Vasta seuraavaa kirjaa/elokuvaa katsoessa selviää mitä Dumbledore tällä tarkoitti ja kaikki aika viimeistä kirjaa odotellessa oli yhtä tuskaa pohtia tätä.

Alan Rickmanin koskettavin roolityö ikinä, mitä olen nähänyt on kohtaus, jossa hän kuolee isäntänsä tappamana. Hän pyytää Harrya katsomaan tätä kerran vielä hänelle ikuisesti rakkailla silmillään, ennen viimeistä henkäystään. Harry saa kerättyä Kalkaroksen viimeisen muiston, johon minusta koko tarina huipentuu. Kuinka pyyteettömästi Kalkaros on tehnyt, kun on suojellut vihaamansa ja rakastamansa ihmisten poikaa. Severuksen rakkaus Harry äitiin Lilyyn ei missään vaiheessa, kaikkien vanhojen ja nykyisten aikojen saatoksissa ole kuihtunut. Kuinka ikuista rakkaus voi olla ja vaikka se on jo menetetty, kuinka siitä pitää palkita. Upea kohtaus, jota ainakaan minä en voi katsoa kyynelehtimättä. Alan Rickmanin näyttelijäntyön taidonnäyte!

J.K.Rowling on tarkoituksella kirjoittanut Kalkaroksen monisyiseksi hahmoksi, mutta välillä kirjaa lukiessa tulee esille Kalkaroksen turhamaisuus, mikä ei minusta mitenkään sovi hahmon luonteelle. Otetaan nyt esimerkkinä Azkabanin Vangin loppukohtaus, kun pääkolmikko makaa sairaalasiivessä. Taikaministeriö puhuu Kalkarokselle paikkaa Merlinin Ritarikunnassa ja rahallista palkkiota. Kalkaroksen käytös siinä muuttuu oikein yltiölkohteliaaksi, mikä ei minusta sovi hahmon luonteelle. Severus ei piittaa maalisesta mammonasta, senhän näkee jo hänen ikiaikaisista mustista viitoistaan ja siitä, ettei rasvaista (niin ihanaa) mustaa hiuskuontaloa pestä ikinä.

Muistaakseni Alan Rickman oli joskus itse sanonut, ettei hän ollut kiinostunut Severus Kalkaroksen roolista, ennen kuin J.K.Rowling oli paljastanut hahmon todellisen luonteen hänelle. Luojan kiitos, että näin tehtiin, sillä muuten maailma (ja velhomaailma) olisi paljon köyhempi, ilman maailman upeinta liemimestaria.

Hyvästi Alan Rickman, sinun näyttelijänlahjojasi, ikimuistoista katsettasi ja niin lumoavaa tummaa ääntäsi jään kaipaamaan. 

"After all tihis time?"

"Always"