Tv suosikkejani: The Joulukalenteri

Elokuvien ohessa on tullut monenmoisia televisiosarjoja vuosien varrella seurattua. Jotkut niistä on painautunut ikuisesti mieleeni koskettavien tarinoiden tai herkyvän huumorin takia. Tässä osiossa esittelen suosikkisarjojani ja koitan pohtia, mitkä asiat kyseisessä sarjassa vetoaa minuun, niin että vuodesta toiseen haluan katsoa samoja jaksoja, joita olen niin monen monta kertaa jo elämäni aikana nähnyt.
Ensikäsittelyssä on jokavuotinen jouluperinteeni: The Joulukalenteri

Juoni: Kauan kauan sitten tontut asuivat kaukaisessa maassa nimeltä Suomi. Pahat Näsät karkoittivat tontut maanpakoon. Iki-iäkäs lähettää kolme tonttua; Toivon, Kaukon ja Handen hakemaan Suomesta luolasta soittorasian avainta, joka soittaa hänen elämänsä sävelmää, joka on pysähtymäisillään. Hän antaa tontuille mukaan Viisasten Kirjan, jossa on vastaus kaikkiin kysymyksiin. Kirja ei missään nimessä saa joutua Näsien käsiin.  Tontut päätyvät Suomeen ja löytävät luolan ja sieltä avaimen. Heidän lentokoneensa potkuri vääntyi kuitenkin pahasti pakkolaskussa. Kauko veistää uutta potkuria puusta, että tontut pääsevät takaisin Iki-iäkkään luo. Luolan lähellä on maatila, jossa asuvat Olli Santanen, hänen vaimonsa Kerttu, sekä heidän koiransa Vikki, jotka ovat autuattomaan tietämättömiä tästä kaikesta. Eräänä iltana heidän ovelleen tulee kauppaedustaja Pentti Niikseen ja loput selviää sillä kun katsot huomisen jakson...

The Joulukalenteri pohjautuu alunperin Tanskalaiseen The Julekalender nimiseen joulukalenteri sarjaan, joka on valmistunut vuonna 1991. Myöhemmin Norjassa tehtiin tästä sarjasta myös oma versio. Suomalaisen käännöksen on tehnyt Jukka Virtanen ja sarjan sisäkohtauksen on kuvattu samalla studiolla, missä Tanskalaisen sarjankin kohtaukset. Ulkokuvaukset sarjaan tehtiin Rukalla marraskuussa 1997 hyvin nopeasti, sillä sarjan ensimmäinen jaksohan näytettiin MTV3 kanavalla 1.12.1997, sponsorina toimi tuolloin Felix.

Mitä sinä olet mennyt ostamaan Kerttu?

Mä.. mä.. mä olen kauppamatkustaja. Myyn kenkiä ja sukkia ja silleen.

 Ensikosketus: Katsoin ohjelmaa vuonna 1997, eikä se silloin mitenkään vahvasti mieleeni jäänyt, mutta siskollani jäi. Vuonna 1998 hän pyrki nauhoittamaan kaikki jaksot videolle ja sitä videota onkin tullut katottua hyvin ahkerasti. Sarjasta tuli minun, siskoni ja meidän molempien kavereiden suosikkisarja. Muistan joskus, kun siskon ja hänen kaverinsa kanssa "näyteltiin" sarjan kohtauksia porukoillemme sun muuta. Lapsena tykkäsin eniten Olli Santasesta ja käytin silloin hyvin usein "Seikka on saletti" -lausahdusta.

Näyttelijät: The Joulukalenterissa (kuten alkuperäisessäkin sarjassa) näyttelijät tekevät mahtavat kaksoisroolit: Näsä/Toivo tonttu - Kari Lehtomäki, Olli Santanen/Kauko tonttu - Seppo Korjus ja Kerttu Santanen/Hande tonttu - Raimo Smedberg. Kaikenlisäksi suomalainen ohjaaja ja kääntäjä Jukka Virtanen toimii kertojana ja Iki-Iäkkäänä. Vikki koira taasen on suoraan tasnkalaisesta ohjelmasta otettu. Pidän ihan valtavasti kaikista rooleista, eikä kukaan hahmo ole liian samanlainen toistensa kanssa. Suosikkini on kuitenkin varmaan Korjuksen näyttelemät Olli ja Kauko, ehkä sen nostalgia-aspektin takia.

Now we have a suunitelma, let's go saman tien!

Miksi juuri The Joulukalenteri:  Yksinkertaisesti, The Joulukaenterissa on niin absurdia huumoria (oletko koskaan nähnyt tontun pissaavan in the joulukalenteri what), hauskat, mutta hyväntahtoiset hahmot ja nerokas juoni. Se käyttää samanlaista kaavaa, mitä normaalit lasten joulukalenterit, mutta vie tarinaa aina ääripäästä ääripähän. Lopuksi tulee vielä aina tämä klassinen koukku; katso huominen jakso. Näin "aikuisten" joulukalenterissa on hienoa nähdä tonttuja, jotka ovat laiskottelijoita, itsekehujia, murtovarkaita ja muutenkin vähän erikoisia "perus" tonttuihin ajateltuna. Positiivisena pidän myös sitä, että huumori tässä ei ole nykypäivän alapäähuumoria, eikä kiroilla kun muutama sana engalnniksi. Ollin ja Kertun elämä maaseudulla on todella tavallista, joten heidän viljelemä huumori ja tapahtumien toistot saa komedian kukkimaan.

Parhaat kohtaukset/ letkautukset: Näitä on niin paljon, heitän tähän muutaman jokaiselta  mitkä heti alkuun tulee mieleeni;
"Oollii, minä seison mistelinoksan alla." "Oollii, voisitko lyödä naulan tälle. Eei, eei, ju."-Kerttu
"Paljonko pannaan. Niin paljon? En mi nä mitään kuittia, en minä semmosista yleensä." "Niiden atk-laitteet on rikki ja siksi... kuunnellaan radiota." - Olli
"Seikka on salaatti." "Haistakaa perrruuunalaatikko. Hähähää. Hämäläinen, imelletty!" - Näsä
"Hömötiäinen, hyypiö, harmonikka, hapero, tässä se on hankkia bensaa!" "Kauko, voisitko antaa jonkun summittaisen arvion siitä, koska se mahdollisesti voisi olla valmis. Se oli hieno ilmaisu, mutta minähän sanoinkin sen self." - Toivo tonttu
"This is a tosi mätä jakso temppuilla." "Hei look, farmarinrouva menee vuoteeseen." - Hande tonttu
"Let's go ja annetaan sille turpiin." " Now I perhana näytän sille the munat of a närhi!" - Kauko tonttu

Erikoista: Sarjasta on vuonna  1997 julkaistu soundtrack Songs from the Joulukalenteri.
Levyllä ei kuitenkaan ole kaikkia sarjan lauluja, mm. Niskatuskamies ja A long time a go in Beetlehem siitä puuttuvat. Levyn uusi painos julkaistiin samaan aikaan kuin ensimmäinen dvd painos, eli vuonna 2007, jossa on kuitenkin nämä loputkin laulut mukana.

Vasemmalla vuoden 1997 painos ja oikealla 2007 painos

 Bonus: Olen kerran käynyt katsomassa 7 seinähullua veljesten jouluesityksen ja siellähän Toivo, Kauko ja Handekin vierailivat

Disney Klassikot 5: Bambi

Bambi muuttui minulle yhdellä näytöksellä lapsuusiän inhokista aikuisiän suosikiksi. En pienenä ikinä tykännyt katsoa elokuvia, joissa jokin hyvä hahmo kuolee ja Bambissahan niin tapahtuu Bambin äidin kohdalla. Tämän takia Bambi oli itselläni hyvin monta vuotta pannassa. Lapsena muutenkin pidin sitä vaan tylsänä elokuvana, siihen ikään halusin elokuvista huumoria, väriä ja menoa ja vähän meininkiäkin. Bambi on aika vastakohta tuollaiselle.

Vanha Bambin mainosjuliste

Vuonna 2009 oli Finnkinon elokuvateattereissa jokin kamppanja menossa, missä eri puolilla suomea olevissa Finnkinon elokuvateattereissa esitettiin vanhoja Disneyn klassikkoja. Kun niitä aikoinaan selailin, niin harmittelin alukisi kamalasti, kun asun Oulussa, sillä siellä pyöri vain Bambi. Kauemmissa kaupungeissa oli nähtävillä ainakin Kaunotar ja Kulkuri sekä Kaunotar ja Hirviö. Menimme kuitenkin siskon kanssa katsomaan Bambia. En ollut nähnyt elokuvaa vuosiin, enkä siitä muistanutkaan mitään muuta, kuin äidin kuoleman. Se  elokuvakerta muutti käsitykseni sanasta animaatio ja elokuva.

Rakastan Bambin herkkää luontokuvausta. Bambin metsä on lumoava tummalla, rosoisella, usvaisella, hailakalla tavallaan. En ole tätä nähnyt (enkä haluakkaan nähdä) teräväpiirtona, vaan minusta Bambiin kuuluu tälläinen vanha ja ajan kuluma jälki. Koko metsä on täynä uskomattomia taiteellisia puita, pensaita, vesiputouksia, pienenpiniä lammikoita, risuja, mutaa, ihan kaikkea mitä luonnosta löytyy. Tämä rauhoittaa minua jopa paremmin kuin rentouttavat luontodokkarit. Olen lukenut muutamaan otteeseen Felix Saltenin Bambi kirjan, mihin elokuva perustuu ja minusta tämä on hyvin uskollinen versio kirjalle. Kirjassa on mm. kohtaus jossa kaksi lehteä keskustelevat keskenään, kun he tippuvat puusta alas. Vaikka elokuvassa ei tälläistä kohtausta sanatarkasti ole, niin tässä on panostettu hyvin paljon luonnon kuvaamiseen, mitä kirjakin pääasiassa sisältää upeilla kielikuvillaan.

Sieni sateensuojana

Pidän suuresti Bambin hahmoista ja heidän vähästä puheliaisuudestaan. Bambin äidillä on hyvin lempeä ääni ja pikku Bambi on todella suloinen, kun koittaa ottaa ensiaskeleitaan. Suloisin Bambi on kuitenkin nukkumaan mennessään ja hyvää asentoa siinä hakiessaan. Kalle Kaniini tömistelee suloisesti ja hänen äänensä (Tällä Reino Bäckmanin tekemällä dubbauksella, muuta en suostu katsomaan) on minusta juuri oikeankuuloinen ääni pikkukaniksi, vaikka ääninäyttelijä onkin tyttö. Yhdessä haisunäätä Kukan ja Bambin kanssa he luovat kivan pikku triion, vaikkei elokuvassa näytetäkkään loppujen lopuksi erikoisen montaa kohtausta, jossa he olisivat yhdessä. Bambin isä, metsän ruhtinas on todella jylhä ja hänen etäinen roolinsa sopii Bambin kasvuutarinalle erinomaisesti. Minna ja Bambin kilpakosija (muissa elokuvissa tunnetaan muistaakseni nimellä Rollo) ainoastaan jää vähän etäisiksi. Tarinan alun, keskikohdan ja lopun kertojahahmoksi Pöllövaari on sopivan arvokas.

Elokuvassa minulla on kaksi suosikkikohtausta. Ensimmäinen on "Pieni huhtikuinen sade" -laulu. Laulun aikana näytetään ihanasti ihan yksittäisiä pieniä vesipisaroita ja metsän otuksia, hiiriä, ankkoja ja lintuja kuinka ne suojautuvat sateelta. Minusta on ihana kun pikkuinen hiiri ottaa sadepisaran käteensä ja laittaa poskeensa ja juoksee sienen alta toisen sienen alle sadetta pitämään. Ukkoseniskuista näkyy välkkyy salamat ja kuinka kukat, pensaat, lehdet, puiden oksat heiluvat vahvasti tuulessa. Kaikki nämä pienet yksityiskohdat hurmaavat minut.

Toinen suosikkini on "Sävelmä tää" ja nimen omaan Jukka Kuoppamäen esittämänä. Tämä kohtaus sai minut elokuvateatterissa kunnolla ihan odottamattomasti itkemään. Kun kappale alkaa, siitä kilpakosijan tappelun jälkeen, niin sen ensimmäiset sävelet saa minulle kylmät väreet aikaan. Tässä sävel, sanat, kuva ja luonto ja draamankaari huipentuu hetkeksi mitä unohtumattomapiin sfääreihin. Tätä katsoessani silmäni avautui elokuville ihan uudelta näkökulmalta ja tuli oikeasti ymmärretyksi kuinka upea taiteenlaji animaatio on. Tätä kohtausta ei olisi mitenkään voitu kuvata oikeassa luonnossa niin kauniisti, mitä tässä elokuvassa. Se saa minut nykyään aina herkistymään. Kaikista kuulemistani elokuvalauluista Sävelmä tää on nykyään suosikkini ja tämän kohtauksen ja sen aiheuttaman tunnevyöryn takia Bambi on kanssa tuon näytöksen jälkeen pysynyt suosikki Disney elokuvanani.

Harry Potter ja Azkabani vanki

Kaikista Pottereista Azkabanin vanki on minulle läheisin, niin kirjana kuin elokuvana. Heti kirjan luettuani se nousi suosikikseni, sillä rakastuin valtavasti Reamus Lupinin hahmoon. Odotin innolla elokuvaa ja toivon niin, että elokuvaversion Lupin olisi samanlainen kuin kirjassa. Eikä tarvinnut pettyä, rakastuin David Thewlisin esittämään Lupiniin täysin. Azkabanin vanki on ensimmäinen Potter elokuva, jota osasin odottaa etukäteen ja hypettää TOSI paljon, niinkin nuoreksi kuin 13 vuotiaaksi. Laskin päiviä ensi-iltaan ja myöhemmin dvd-julkaisuun. Nauhoitin viikkoa ennen suomen ensi-iltaa televisiosta tulleen dokumentin mtv3 kanavalta ja katsoin sen viikon aikana varmaan 20 kertaa, ihan vain siksi koska en voinut odottaa. Näin unia Potterista, latasin tietokoneen täyteen promokuvia ja odotin ja odotin. Ensi-illassa olin ihan häkeltynyt ja hyvällä tavalla. Tämä on niin erilainen, kuin Chris Columbuksen tekemät; tunteikkaampi, syvällisempi ja synkempi. Rakastuin täysin. Kun elokuva viimein saapui dvdeelle, lintasin koulusta että pääsin ostamaan elokuvan Anttilasta klo.8 aamulla. Siihen aikaan fanaattisuuteni taisi olla aika lailla huipussaan.

Harry Potter ja Azkabanin Vanki elokuvan mainosjuliste

Itse elokuvaan: huomattavan eron tämä tekee kahteen aikaisempaan Potteriin nopeampi tempo, synkkäsävyisyys ja hahmojen kasvu. Enää he eivät ole lapsia, vaan teinejä ja se näkyy ihan puvustuksessa asti. Kun Salaisuuksien kammio noudatti lähes kohtaus kohtaukselta kirjan juonta, niin tässä on sooloiltu enemmän, mikä on vaan hyvä, niin ei tule liian heti mitään tuttuuden tai ennalta-arvattavuuden tunnetta. Vaikka kirjan suosikkikohtauksiani on poistettu ja muokattu ihan erilaisiksi, niin pidän tästä silti. Elokuvassa suosikkikohtaukseni nousee se, kun Kalkaros on Lupinin sijaisena ja pyytää oppilaas avaamaan kirjansa sivulta 394. Alan Rickman sanoo ne sanat niin lumoavasti.

Azkabanin vangin kuvaus on vähän erityyppistä, kuin aikaisemmissa elokuvissa ja se vaikuttaa tunnelman luontiin. Kamera kulkee tässä mielestäni enemmän liikkuvammin ja kohtauksen leikkaukset ovat aika veikeitä. Paljon on vain Harryn mietintä ja ulkoilmakuvia, mitkä rytmittävät tiivistä juonta mukavasti. Musiikki on taattua Potter laatua ja Tylypahkaan saapuessa oleva Double Bouble laulu on todella iskevä. En yhdistä Harry Potter elokuvia mitenkään paljoa laulettuun musiikkiin, mutta tässä ja seuraavassa elokuvassa on todellakin yksi laulettu laulu.

Näyttelijät ovat kehittyneet valtavasti. Harry ja Ron on jo pikkupoikamaisuudestaan ja pahimmasta äänenmurroksestaan päässyt yli ja Draco ns."höllännyt nutturaa", eli tukka ei ole enää yhtään niin sliipattu kuin ennen. Uudet tulokkaat Reamus Lupin ja Sirius Musta sopeutuvat täydellisesti tähän maailmaan. Gary Oldman ei sanonut minulle aikaisemmin näyttelijänä mitään, mutta Mustan hahmossa hän on oikein vakuuttava. Siltikin hänen roolinsa jää tässä vielä vähän pinnalliseksi ja lyhyeksi. Vasta Feenixin killan aikana löydän hänestä aidon Sirius Mustan. Mutta tuo Lupin, hän vakuuttaa minut asenteellaan heti junassa tarjotessa pääkolmikolle suklaata. Yhtä väsynyt, mutta silti niin rento ja huoleton siinä, ihana. Eikä pidä unohtaa lipevää juomamestariamme, joka on yhtä valloittava, kuin aina ennenkin. Kirjassa suosikkikohtaukseni on se, jossa Harry jää Kalkarokselle kiinni Kelmien kartta kädessään. Elokuvaan on sama kohtaus typistetty ja sijoitettu eri kohtaan, mutta ite asia tapahtuu, eli kartta alkaa haukkumaan Kalkarosta. Kalkaroksen reaktiot siinä ovat juuri oikeat.

Take the page 394.

 Kolmannessa elokuvassa kuvataan entistä vähemmän koulunpenkeillä istumista ja vaikka Salaisuuksien kammion kohdalla sanoinkin, että ne kohdathan on nimen omaan mielenkiintoisimpia, niin Azkabanin vangissa mielenkiintoisuus syntyy nimen omaan hahmojen tunteista. Kuinka he pelkäävät Sirius Mustaa, kuinka Harry järkyttyy saadessaan tietää Mustan olevan hänen kummisetänsä ja kuinka lopussa hämmentyvät, kun saavat tietää mustan olevan syytön. 13-vuotiaalle minulle tämä elokuva antoi samaistumispintaa enemmän kuin mikään muu elokuva silloin aikaisemmin ja nimen omaan tunteiden osalta.

 Alfonso Cuaron osasi todellakin hakea aivan uutta kulmaa Pottereihin. Hän sai nuoret näyttelijät tekemään entistä enemmän töitä hahmojen löytämiseksi ja antoi niinkin yksinkertaisia vinkkejä ja toiveita, että hahmot pitäisivät koulukaapuja rennompin päällään. Kellä on kravatti löysällä ja kellä tiukkana ja vakavana. Lastenelokuvaksi en tätä kategorioisi, sillä pelottava, jopa ahdistava tunnelma välittyy hyvin katsojalle, vaikka ankeuttaja ei ruudun läpi katsojan onnea voikkaan ottaa pois.

Idoleitani: Mikko Leppilampi

Suurin osa kaikista idoleistani on elokuvista ja/tai televisiosta tulleet minulle tutuiksi. Yleensä nämä ovat olleet näyttelijöitä/ääninäyttelijöitä tai taustatekijöitä, joita aloin pikkuhikjaa tunnistamaan. Monet suosikkieani tärkeimmät roolit ovat jo takana päin, mutta onneksi heidän jälkensä elää vanhoissa julkaisuissa. Näillä "esittelyillä" pyrin hahmottamaan mitkä tekeleet ovat saaneet kyeisen tekijän itselleni merkityksellisiksi.

Esittelyvuorossa on tällä kertaa suuri esikuvani näyttelijä laulaja Mikko Leppilampi!

Ensikosketus: Kylmänä lokakuun iltana  vuonna 2003 kävimme äitini ja kahden ystävämme kanssa elokuvateatterissa katsomassa elokuvan Helmiä ja Sikoja. Mainosjulisteessa lupailtiin: "Naurat tai itket ja naurat." Ainakin minä tuli salista ulos kyyneleet silmissä. Varmastikkaan mulle ei edes puolet vitseistä auennut silloin 12-vuotiaana, mutta rakastuin elokuvaan. Sen vhs-julkaisua katsoin monta kertaa päivässä ja se oli yksi ensimmäisiä elokuvia, joita päivitin dvdlle ja joista aikoinaan katsoin kaikki ekstrat kommenttiraitoineen. Leppilammen esittämä Läde oli ihana tarinan keskushahmo, vaikkei hänellä olekkaan elokuvan perheessä niin selvästi omaa juttuaan, mitä muilla veljeksillä. Helmiä ja Sikoja jälkeen tuli hyvin vahvana Keisarikunta, joka oli pitkään kiakkien aikojen suosikkielokuvani. Kävin sen katsomassa teatterissa kahdesti ja silloin Leppiskauteni taisi olla ihan kuumimmillaan. Seinäni oli tapetoitu hänen julisteillaan ja keräsin kaikki vastaantulevat lehtileikkeet sun muut leikekirjaani. Kävin katsomassa myös Helsingin Kaupunginteatterin Hairspray näytelmän, ihan vain Leppilammen takia. Ja vaikka Leppilampi ei ole pitkään aikaan näytellyt missään, en yhtään epäile, ettei hänellä ole taitoja tallella. Minua harmittaa suunattomasti, kun hän tekee nykyään vaan Tanssiitätienkanssa juontoja. Päästäkää Leppilampi takaisin elokuviin!

 Muistettavimmat työt: Helmiä ja Sikoja Läde, Keisarikunnan Rempo, Tyttö sinä olet tähden lipevä levytuotantotyyppi D.T, Pahan Maan Tuomas, Madacasgarin Marty, Saippuaprinssin Kalle/Antero, Joulutarinan Hannus, 8 päivää ensi-iltaan Lauri, Härmän Esko ja uusimpien Varesten Ruuhio. Jokainen näsitä rooleista on vahvasti painunut mieleeni.

 Miksi juuri Leppilampi: Aluksi itsekkin epäilin (ja niin varmasti mediakin epäili) että jääkö Leppilampi nyt vain nuoremmaksi versioksi Tauno Palosta, joka tekee pelkkiä ensirakastajan rooleja. Härmässä tämä teki vihdoinkin sen poikkeuksen ja minusta loistavan roolisuorituksen. Leppilampi tekee siinä täysin erilaisen roolin, mitä häneltä oisi voitu odottaa ja se vain kuvastaa hänen lahjaansa ja kykyään muuntautua. Hänen roolinsa Ruuhiona myös uudemmissa Vareksissa on mukavan erilainen hänen alkupään symppisrooleihin. Leppilampi on todistanut osaavansa muuntautua. Hänellä on hyvä rytmi näytellä, mikä varmasti johtuu hänen musikaalisuudestaan. Onhan hän levyttänyt oman soololevynkin vuonna 2006.

Kyllä Leppikselle vaan sopii parta!

Suosikkini: Hyviä rooleja on niin paljon. Otan nyt suosikikseni sellaisen roolin, missä Leppis on ehkä lähimpänä omaa itseään ja varmasti juuri sen takia tässä vetoaa minuun. Eli Lauri 8 päivää ensi-iltaan elokuvassa. Siinä pystyn myös samaistumaan hyvin Laurin intohimoon näyttelemistä kohtaan.

Romeo & Julia näytelmä menossa 8 päivää ensi-iltaan elokuvassa

BONUS

Yhteiskuva Leppilammen kanssa. Yksi elämäni ikimuistoisimmista hetkistä

Idoleitani: Pekka Lehtosaari

Suurin osa kaikista idoleistani on elokuvista ja/tai televisiosta tulleet minulle tutuiksi. Yleensä nämä ovat olleet näyttelijöitä/ääninäyttelijöitä tai taustatekijöitä, joita aloin pikkuhikjaa tunnistamaan. Monet suosikkieani tärkeimmät roolit ovat jo takana päin, mutta onneksi heidän jälkensä elää vanhoissa julkaisuissa. Näillä "esittelyillä" pyrin hahmottamaan mitkä tekeleet ovat saaneet kyseisen tekijän itselleni merkityksellisiksi.

Esittelyvuorossa on tällä kertaa mestaridubbaaja/suomentaja/ohjaaja/käsikirjoittaja/Episodi lehden kolumnisti Pekka Lehtosaari.

Ensikosketus: 90-luvun alussa syntyneenä Disneyfanina katselin piirettyjä usein, ehkä useammin kuin normilapset ja aina suomeksi. Jossain vaiheessa niitä katsoessa aloin tunnistamaan eri ääninäyttelijöitä ja nimiä roolihahmojen takana. Videot pyörivät tiuhaan tahtiin aina lopputeksteihin asti ja Lehtosaaren nimen bongasin niistä jatkuvasti. Kiinostuis hänen kaikista ohjauksistaan lähti noilta ajoilta ja myös hänen omat ääniroolinsa tunnistin muiden joukosta. Ensimmäisiä filmiejä mitä muistaakseni Lehtosaaren ohjauksella näin oli Aristokatit, Lumikki, Aladdin, 101 dalmatialaista, Nalle Puh, Pinokkio ja Joulupukki ja Noitarumpu. Tykkään Lehtosaaren tekemistä suomennoksista hurjasti, niissä on nerokkaita letkautuksia ja laulujen sanat sopivat hyvin säveleen. Voin vain kuvitella kuinka vaikeaa laulujen kääntäminen juurikin on. Lehtosaari on kyllä saanut kritiikkiä siitä, että hän ohjaa näyttelijöitä puhumaan "amerikkalaisittain" ja painottamaan joitain sanoja hassusti. Itselläni suurimpina tälläisinä virheinä on "Sianko sydän" Lumikin noidan suusta kuultua ja "on kiiva kaikenlainen kala, joka paistetaan" (venyttää hassusti kiva sanaa) Thomas O'malleylta Aristokateissa.

Lehtosaaren äänirooleista päälimmäisenä on juuri Thomas O'malleyn rooli ja karhu Baloo Viidakkokirjassa.

Lehtosaaren ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus tuli vastaan Pahat Pojat elokuvan myötä. Olin PItkään elokuvan suuri fani, kunnes vasta osasin yhdiatää rakastamani  Disneydubbaajan elokuvan käsikirjoituksen taakse. Tämä osoittaa Lehtosaaren lahjakkuutta ja uskaliaisuutta tehdä erilaisia projekteja. Lehtosaaren ensimmäinen kokoillan piiroselokuvaohjauksensa Röllin sydän on suomalaisen elokuvan mittapuulla merkittävä teos.

Lehtosaari on ohjannut Santeri Kinnusta tekemään John Smithin roolin urhealla, mutta niin hellyyttävälä äänellä

Muistettavimmat työt: Upeimpia Lehtosaaren ohjaamia dubbeja ovat Aladdin, Hopon Poppoo, Joulupukki ja Noiarumpu, Tuhkimo Keisarin uudet kuviot, Maija Poppanen, Notre Damen Kellonsoittaja, Pocahontas, Toy Story ja Tarzan. Näistä elokuvista löytyvät ihan loistavimmat Disneyäänet, laulut ja sanonnat. Saan oikein kylmiä väreitä aina kuunellessani Aina soi näin Notre Damn -kappaletta. Batman ohjauksissa Lehtosaari tekee todella hasukaa äänityötä Batmanina ja Röllin Sydämessä Isona Röllinä, joka nyt ei varsinaisesti puhu. Ulisee vain lähinnä.

Miksi juuri Lehtosaari: Lehtosaari on tehnyt kunnian arvoista työtä, kun on kääntänyt 90-luvulla ilmestyneet Disneyn kultakauden klassikot ja siinä samassa tehnyt ja ohjannut suomenkieliset versiot vanhoista Disneyn elokuvista, joiden ääniraitaa ei voitu enää siirtää vhs-muodolle. Tuon rupeaman aikana (1992- 2002) hän ehti kääntää kymmeniä elokuvia ja olemassa itse vielä mukana osassa. Siltikään dubit ei tunnu liukuhihnatavaralta, vaikka varmasti niitä on tehty todella kiireessä.  Arvostan suuresti Lehtosaaren tekemiä persoonalisia käänöksiä ja hänen tyyliään ohajata ääninäyttelijöitä elokuviin. On myös osittain Lehtosaaren idea ollut pyytää suomen tunnetuimpia näyttelijöitä animaatioon ääneksi. Ilman Lehtosaarta ei Vesa-Matti Loirikaan olisi ollut Lampun Henkenä.
Viimeisimpien Disneylle tehtyjen dubbiohjauksien jälkeen Lehtosaari ei todellakaan ole jämätänyt paikoilleen, vaan tekee elokuvakäsikirjoituksia ja dubbaa Ghiblin anime-elokuvia. Röllin Sydämestä tehty animaatiohanke oli jo pelkkänä ajatuksenakin uhkarohkea, mutta Lehtosaari sai sittenkin siirettyä Röllin maailman animaatioksi.

Lehtosaari on sanut ohjattua Veli-Matti Rannalle todella ujon ja sympaattisen Quasimodon äänen

Suosikkini: Yksittäistä suosikkia on mahdotonta nostaa jalustalle, joten tässä on kaksi tärkeintä roolia, mitä Lehtosaari on ohjannut dubbeihinsa. Eli Veli-Matti Rannan rooli Quasimodona elokuvaan Notre damen kellonsoittaja ja toinen Santeri Kinnunen Pocahontasin John Smithinä.
Nämä kaksi roolia ovat niin upeita, upeimpia koko suomenkielisen Disneyn historiassa.  

Saksikäsi Edward

Näin tämän elokuvan noin 9-vuotiaana ja ihastuin Burtonin tyyliin leikkiä gotiikalla, huumorilla ja oudoilla hahmoilla. Johnny Depp teki myös ensimmäisen vaikutuksen tässä minuun ja on kantanut titteliään yhtenä suosikkinäyttelijänäni tästä lähtien.

Avonin jälleenmyyjä Peg ei saa pikkukaupungissaan tuotteitaan kaupaksi ja keksii käydä katsomassa onko läheisessä linnassa asukkaita, joille voisi tuotteitaan myydä. Sieltä hän löytää Edwardin, saksikätisen hylkiö. Peg kutsuu Edwardin kotiinsa asumaan miehensä ja kahden lapsena luokse. Edwardilla kestää hetki ennen kuin hän tottuu uuteen asuinympäristöönsä ja tottakai hän rakastuu Pegin tyttäreen Kimiin (Winona Ryder) Kimillä kuitenkin on jo suhde poikaystävänsä Jimin kanssa. Edward tietää jäävänsä Jimille toiseksi ja hyväksyy asian. Koko Pegin naapurusto on kiinostunut Edwardista, kun tämä on niin erikoinen saksikäsineen. Edward muotoilee saksillaan puutarhojen pensaisiin kuvioita ja siittä innostuu trimmaamaan koiria ja lopulta on suunitelmissa oma kampaamo. Ed ei kuitenkaan saa pankista lainaa sen perustamiseen. Samaan aikaan Jim kehittää juonen; hän pyytää Ediä murtautumaan vanhempien asuntoonsa ja lupaa siitä palkkiota Edille. Suunitelmat kuitenkin menee mönkään ja Edward jää kiinni ja siksi naapuruston rouvat kääntävät äkkiä takkinsa Edwardille ja koko Pegin perheelle. Kim kuitenkin pitää Edin puolia ja heidän molemminpuoleinen rakkautensa alkaa kukoistaa. Edward vahingossa haavoittaa Kimiä ja tämän pikkuveljeä Keviniä ja itsekkin ymmärtää kuinka vaarallinen on muille ihmisille. Hän pakenee takaisin linnalleen, jossa tapahtuu lopulta elokuvan lopputaistelu, Ed vastaan Jim. Vain Jim kuolee, mutta paikanpäällä ollut Kim väittää muille myös Edwardin kuolleen. Näin hänen annetaan jäädä linnaansa rauhaan.

Saksikäsi Edward elokuvan mainosjuliste

Saksikäsi Edwardista huokuu pastellinsävyinen 80-luku, joka sekoittuu ihanasti tähän hänen gotiikkateemaansa. Burtonin elokuvaksi tämä on jopa yllättävänkin värikäs ja minusta ihan yksi hänen parhaista elokuvistaan. Johnny Depp on Edwardina luomoavan herkkä, surumielinen ja näyttelee niin pienillä eleillä outoa hylkiötä. Rakastan hänen hahmoaan. Winona Ryder on lumoava vähän ujona, mutta elämänmakuisena teininä. Peg äiti on taas mukavan "normaali" avonin leidi tässä hössähtäneiden kotiäitien naapurustossa. Edwardin takaumat hänen menneisyydessääb keksijäisänsä kanssa ovat todella hellyyttäviä ja Burtonmaisia, mutta toisaalta kamalan surumielisiä. On kauheaa kun isä kuolee, juuri kun on antamassa oikeat kädet Edwardille, eikä tämä voi tehdä mitään sen hyväksi ja vahingossa lävistää kädet.Burton on kirjoittanut tarinan kulkevan mukavasti eteenpäin, ei jäädä jankkaamaan tai junnailemaan missään kohtaa. Ainoa minkä olisin halunnut jätettävän pois on Joycen mauttoman iskuyritykset. Siinä vaiheessa koen niin vahvaa myötähäpeäää Edin puolesta. Tavallaanhan hän on puolustuskyvytön, kun ei tiedä mitä tulee tapahtumaan ja samalla myös juurikin siksi vaarallinen, kun ei voi hallita omia liikkeitään paniikin aikaan. Olisi voinut käydä vaikka kuinka vaaralliseksi, jos Ed olisi saksillaan osunut Joyceen.

Pikkukaupunki, mihin elokuva sijoittuu on tarkoitukella haettu symmetriseki ja pastellinsävyiseksi, täysin päinvastaiseksi mitä Edwardin linna on. Sinne sijoittuvat tapahtumat on myös valaistu muita synkemmin ja dramaattisemmin. Puvustuksessakin se on otettu huomioon. Kun Peg alussa hakee Edwardin seiltä hän on puettu pelkistetysti lilaan ja lopussa Kim valkoiseen. Ei kotiäitien värikkäitä kukkaiskuoseja tai räikeitä pinkkejä aamutakkeja. Danny Elfman on tehnyt loistavat tunnelmalliset musiikit elokuvaan, linnaan sijoittuvat ovat surullisia ja kaupungin tapahtumat keveämpiä. 

Kim tanssii

Elokuvan kaunein hetki on hilajiset joulujuhlat, kun Kim menee tanssimaan Edwardin veistämän jääveistoksen alle. Kohtaus on musiikkeineen, liikkuvine kameroineen ja Edwardin tekeminen lumihiutaleineen yksinkertaisesti lumoava. Niinkuin kokonaisuudessaan koko elokuvakin. Tällä on aina paikka minun sydämessäni. Lopun pieni rakkaudentunnustus kruunaa kaiken.  Vaikken yleensä liiemmin piittaa tarinoihin väkerretyistä kehyskertomuksista, niin tähän sopii tyyli "mummo kertoo lapselle iltasatua".

Lapsena kun tätä katsoin, kuvittelin itseni usein Kimin tilalle. Olisin niin toivonut heidän päätyvän lopulta yhteen. Vaikka lopussa Kim vanhana sanookin, ettei ole nähnyt Edwardia enää, niin haluan kuvitella Edwardinkin muistelevan Kimiä yhtä lämmöllä.

Onnelin ja Annelin Talvi

Onnelin ja Annelin Talvi on itsenäinen jatko-osa viime syksynä ilmestyneelle Onneli ja Anneli elokuvalle. Se voitti Jussin parhaasta pukusuunnittelusta, eikä minusta suotta. Elokuva hurmasi minut ihanilla yksityiskohtaisilla lavasteillaan ja runsaalla, lapsellisella ja mielikuvituksellisella puvustuksellaan. Ensimmäisen elokuvan juoni ei vaan minua vakuuttanut ja varsinkin aikuisten roolisuoritukset oli minulle pettymyksiä.  Tingelstiina ja Tangelstiina oli liian lapsellisia hahmoja, ettei aikuisena niistä pystynyt nauttimaan ja Samuli Vauramon esittämä Arska oli liian ilmiselvä pahis. Onnelista ja Annelista pidin suunnattomasti ja Jaakko Saariluomen poliisista. Näillä ensimmäisen elokuvan kokemuksilla odotin Onnelin ja Annelin Talvesta kaunista, mutta yksinkertaista tarinaa.

Onnelin ja Annelin Talvi elokuvan mainosjuliste

Onnelin ja Annelin Talvi alkaa siitä, kun tytöt leikkivät pihallansa. He tervehtivät nykyään naapurissa asuvaa Urho Ulpukkaa ja tämän vaimoaan, sekä matkoille lähtevää Tingelstiinaa ja Tangelstiinaa. Kotia mennessään he tapaavat pikkuautossa ajavan Vaaksanheimojen perheen. Perhe on joutunut autokolariin ja hakevat tytöiltä apua, kun he etsivät tytöillekkin asuntonsa myynyttä Rouva Ruusupuuta. Onneli ja Anneli majoittaa Vaaksanheimolaistenperheen nukkekotiinsa ja he viettävät yhdessä ikimuistosta talvea ja pikkujoulua. Tarinan pahiksena tällä kertaa toimii ensimmäisestä elokuvasta tutun Arskan (joka on nyt automekaanikko) naisystävä.

Juonellisesti vanhemmalle katsojalle Onnelin ja Annelin Talvi ei antanut mitään syväluotaavaa opetusta. Vaaksanheimolaset oli "kutistettu" hyvin ja he aina puhuivatkin siitä, kuinka pienet pitää ottaa huomioon ensin. Elokuvan tärkein ja alleviivaavin opetus olikin Putti Vaaksanheimon suusta "En ole mikään joku, olen Putti Vaaksanheimo!". Putin kohdalla tapahtui myös hahmon suurin kasvutarina, ei pelkästään fyysisesti, vaan myös henkisesti. Heti elokuvan alussa Putti valitteli pienuuttaan, mutta lopulta isoksi kasvaessaan halusi taas olla oma Putti itsensä. Vaaksanheimolaiset olivat erilaisia muihin ihmisiin verrattuna pienuudellaan ja siksi he joutuivat usein muuttamaan isojen ihmisten välinpitämättömyyden takia. Pientä pakolaisteemaa tähän oli haettu taakse, mutten sitä paljoa löytänyt.

Onnelin ja Annelin talo kauniissa talvessa. Vaaksanheimolaiset etsivät Rouva Ruusupuuta

Vaaksanheimolaiset oli tämän uuden elokuvan mieleenpainuvimpia hahmoja ja elokuva keskittyi ihan täysin niihin, paljon enemmän kuin itse Onneliin ja Anneliin. Vaaksanheimon perhe näytteli loistavasti; herra (Joonas Saartamo) oli kokoajan todella kaino, rouva (yksi uusi suosikkinäyttelijäni Anna-Leena Sipilä) hellä ja huolehtiva, mummo (ikisuosikkini Leena Uotila) persoonallinen, äänekäs ja poikkeuksellisen notkea ja pikku Putti Vaaksanheimo ihana perheen esikoinen. Tykkäsin valtavasti katsoa, kuinka Onneli ja Anneli piti heistä huolta ja nämä elelivät pienessä nukkekodissa.

Vaaksanheimolaisten, ihanan Onnelin ja Annelin, poliisi Urhon ja rouva Ruusupuun hahmojen liäksi tämä elokuva veti mukaansa uskomattomilla kuvauksillaan. Talvi oli ihanan sinertävä ja valkoinen. Jouluvalot oli esillä, käytiin joulutorilla ja alussa näkyi jopa pieni valloittava poni. Onnelin ja Annelin talo oli taas ihanasti sisustettu ja koristeltu jouluisesti.  Hahmojen vaatteet oli todella yksityiskohtaisia ja talveen sopivia, mutten ymmärtänyt tämän Arskan tyttöystävän "nuorekasta" pukeutumista. Hei, ei kukaan pidä legginggsejä keskellä kylmää talvea!

Pikkujouluissa tapahtuva hahmojen lento oli mukava fantasiaelementti tähän elokuvaan ja loi tähän hiukan enemmän taianomaisuutta, kuin ensimmäiseen Onneliin ja Anneliin. Odotukset täyttyi enemmän kuin uskoinkaan.