Harry Potter ja Azkabani vanki

Kaikista Pottereista Azkabanin vanki on minulle läheisin, niin kirjana kuin elokuvana. Heti kirjan luettuani se nousi suosikikseni, sillä rakastuin valtavasti Reamus Lupinin hahmoon. Odotin innolla elokuvaa ja toivon niin, että elokuvaversion Lupin olisi samanlainen kuin kirjassa. Eikä tarvinnut pettyä, rakastuin David Thewlisin esittämään Lupiniin täysin. Azkabanin vanki on ensimmäinen Potter elokuva, jota osasin odottaa etukäteen ja hypettää TOSI paljon, niinkin nuoreksi kuin 13 vuotiaaksi. Laskin päiviä ensi-iltaan ja myöhemmin dvd-julkaisuun. Nauhoitin viikkoa ennen suomen ensi-iltaa televisiosta tulleen dokumentin mtv3 kanavalta ja katsoin sen viikon aikana varmaan 20 kertaa, ihan vain siksi koska en voinut odottaa. Näin unia Potterista, latasin tietokoneen täyteen promokuvia ja odotin ja odotin. Ensi-illassa olin ihan häkeltynyt ja hyvällä tavalla. Tämä on niin erilainen, kuin Chris Columbuksen tekemät; tunteikkaampi, syvällisempi ja synkempi. Rakastuin täysin. Kun elokuva viimein saapui dvdeelle, lintasin koulusta että pääsin ostamaan elokuvan Anttilasta klo.8 aamulla. Siihen aikaan fanaattisuuteni taisi olla aika lailla huipussaan.

Harry Potter ja Azkabanin Vanki elokuvan mainosjuliste

Itse elokuvaan: huomattavan eron tämä tekee kahteen aikaisempaan Potteriin nopeampi tempo, synkkäsävyisyys ja hahmojen kasvu. Enää he eivät ole lapsia, vaan teinejä ja se näkyy ihan puvustuksessa asti. Kun Salaisuuksien kammio noudatti lähes kohtaus kohtaukselta kirjan juonta, niin tässä on sooloiltu enemmän, mikä on vaan hyvä, niin ei tule liian heti mitään tuttuuden tai ennalta-arvattavuuden tunnetta. Vaikka kirjan suosikkikohtauksiani on poistettu ja muokattu ihan erilaisiksi, niin pidän tästä silti. Elokuvassa suosikkikohtaukseni nousee se, kun Kalkaros on Lupinin sijaisena ja pyytää oppilaas avaamaan kirjansa sivulta 394. Alan Rickman sanoo ne sanat niin lumoavasti.

Azkabanin vangin kuvaus on vähän erityyppistä, kuin aikaisemmissa elokuvissa ja se vaikuttaa tunnelman luontiin. Kamera kulkee tässä mielestäni enemmän liikkuvammin ja kohtauksen leikkaukset ovat aika veikeitä. Paljon on vain Harryn mietintä ja ulkoilmakuvia, mitkä rytmittävät tiivistä juonta mukavasti. Musiikki on taattua Potter laatua ja Tylypahkaan saapuessa oleva Double Bouble laulu on todella iskevä. En yhdistä Harry Potter elokuvia mitenkään paljoa laulettuun musiikkiin, mutta tässä ja seuraavassa elokuvassa on todellakin yksi laulettu laulu.

Näyttelijät ovat kehittyneet valtavasti. Harry ja Ron on jo pikkupoikamaisuudestaan ja pahimmasta äänenmurroksestaan päässyt yli ja Draco ns."höllännyt nutturaa", eli tukka ei ole enää yhtään niin sliipattu kuin ennen. Uudet tulokkaat Reamus Lupin ja Sirius Musta sopeutuvat täydellisesti tähän maailmaan. Gary Oldman ei sanonut minulle aikaisemmin näyttelijänä mitään, mutta Mustan hahmossa hän on oikein vakuuttava. Siltikin hänen roolinsa jää tässä vielä vähän pinnalliseksi ja lyhyeksi. Vasta Feenixin killan aikana löydän hänestä aidon Sirius Mustan. Mutta tuo Lupin, hän vakuuttaa minut asenteellaan heti junassa tarjotessa pääkolmikolle suklaata. Yhtä väsynyt, mutta silti niin rento ja huoleton siinä, ihana. Eikä pidä unohtaa lipevää juomamestariamme, joka on yhtä valloittava, kuin aina ennenkin. Kirjassa suosikkikohtaukseni on se, jossa Harry jää Kalkarokselle kiinni Kelmien kartta kädessään. Elokuvaan on sama kohtaus typistetty ja sijoitettu eri kohtaan, mutta ite asia tapahtuu, eli kartta alkaa haukkumaan Kalkarosta. Kalkaroksen reaktiot siinä ovat juuri oikeat.

Take the page 394.

 Kolmannessa elokuvassa kuvataan entistä vähemmän koulunpenkeillä istumista ja vaikka Salaisuuksien kammion kohdalla sanoinkin, että ne kohdathan on nimen omaan mielenkiintoisimpia, niin Azkabanin vangissa mielenkiintoisuus syntyy nimen omaan hahmojen tunteista. Kuinka he pelkäävät Sirius Mustaa, kuinka Harry järkyttyy saadessaan tietää Mustan olevan hänen kummisetänsä ja kuinka lopussa hämmentyvät, kun saavat tietää mustan olevan syytön. 13-vuotiaalle minulle tämä elokuva antoi samaistumispintaa enemmän kuin mikään muu elokuva silloin aikaisemmin ja nimen omaan tunteiden osalta.

 Alfonso Cuaron osasi todellakin hakea aivan uutta kulmaa Pottereihin. Hän sai nuoret näyttelijät tekemään entistä enemmän töitä hahmojen löytämiseksi ja antoi niinkin yksinkertaisia vinkkejä ja toiveita, että hahmot pitäisivät koulukaapuja rennompin päällään. Kellä on kravatti löysällä ja kellä tiukkana ja vakavana. Lastenelokuvaksi en tätä kategorioisi, sillä pelottava, jopa ahdistava tunnelma välittyy hyvin katsojalle, vaikka ankeuttaja ei ruudun läpi katsojan onnea voikkaan ottaa pois.