Cry Baby

En ole ikinä välittänyt erityisemmin musikaaleista, sillä niissä yleensä laulut ovat tärkeämpiä kuin juonenkulku, näytteleminen ja tarinan loogisuus. Cry Babysta olen kuitenki pitänyt, sillä se on ensimmäinen näkemäni Johnny Depp elokuva. Leffa on kuulemma jotain parodiaa Greecelle, jota en myöskään ole katsonut. Cry Baby on vasta myöhemin noussut jonkun sortin kulttiklassikon asemaan, mutta itselleni se on enemminkin kepeä kesäinen teini-elokuva fiftarityyliin.

Cry Baby leffajuliste

Eletään Amerikassa Elviksen maassa, jossain pienessä esikaupungissa. Kaupunki on kahtia jakautunut: on tavikset ja rasvikset (rasvatukat). Tavikset kauhistelee rasvisten puhetyyliä ja ihailua mustien musiikkiin ja ravikset taasen eivät siedä tavisten puhtoisuutta ja siilitukkia. Rasvisten kovin jatkä on Wade "Cry Baby" Walker, joka ihastuu tavisten kauneimpaan likkaan Allison Vernon-Williamsiin. Allison myös pikkuisen kiinnostuu Cry Babysta ja kun Cry Baby kutsuu Allisonin rasvisten Jukeboxi-Jamboreehen, saa Allison anella lupaa isoäidiltään. Hän ei mielellään päästä tyttöä lähtemään, mutta Allison hyppää silti Cry Babyn prätkän kyytiin. Muut tavikset kauhistelevat tätä ja varsinkin Allisonin ihastus Baldwin, katsoo Cry Babya halveksuen. Jukeboxi-Jamboreessa Allison tapaa Cry Babyn porukan, jotka ottaa mimmin siipiensä suojaan. Cry Babyn sisar Pepper on tuhdissa kunnossa odottaessaan lasta, pari mukulaa hänellä valmiiksi jo onkin. Vahvasti meikattu Wanda saa miesten päät kääntymään, Mona "Teilaajalla" on kasvot vääristyneet ja porukan toinen mies Milton on vain täysin aivoton. Cry Baby ja Pepper ovat orpoja, heidän vanhemmat tapettiin sähkötuoliin. NIinpä he elävät Ramona-tätinsä ja Belvedere- setänsä kanssa, joista jokainen rasvis pitää. Jamboreessa pidetän hauskaa, tanssitaan ja lauletaan ja lopulta kuherrellaan. Allison ja Cry Baby rakastuvat salamanlailla toisiinsa ja muhinoivat puistossa, kertoen onnettomina toisilleen olevansa orpoja.

Cry Babyn jengi: Milton, Teilaaja, Cry Baby, Pepper ja Wanda

Samaan aikan tavikset, Baldwin etunenässä, järjestävät jättimäisen tappelun, mistä syntyy sekasorto. Rasvikset viedään tästä syystä oikeuteen, jossa kaikki armahdetaan, paitsi Pepperin lapset ja Cry Baby. Lapset sijoitetaan orpokotiin ja Cry Baby pidetään syyllisenä joukkojen kiihottamista kohtaan. Juuri ennen kun Cry Baby heitetään vankilaan, rasvisten isoin hutsu kuuluttaa lehdistölle olevansa Cry Babylle raskaana. Tämän Allison kuulee vasta aamulla radiosta, ensin itkeyttyään ilalla monta tuntia kyyneleitään juoden. Cry Baby itkee itsekin yhden kyynelee joka päivä vanhemmilleen. Vankilassa hän tatuoi itselleen ikuisen kyyneleen Allisonin muistolle. Sieltä hän myös yrittää karata huonoin menestyksin, vaikka Teilaaja ja Milton yrittävätkin olla avuksi.  Pepper, Ramona ja Belveder päästävät lapset vapaaksi orpokodista aseella uhaten.

Baldwin on letkajenkannut kaupungin läpi Allisonin luokse, pyytäen tätä laulamaan paikallisen teemapuiston avajaisissa. Allison tulee mukaan innolla, mutta itse puistossa hänelläkin alkaa mennä Baldwiniin hermot. Belveder-setä kaappaa Allisonin lavalta ja heittää ehdot; tuletko auttamaan Cry Babyn vapaaksi. Baldwin koittaa vielä vedota Allisoniin; mentäisiin yhdessä naimisiin ja muutetaisiin esikaupunkialueelle. Isoäiti kuitenkin pyytää Allisonia seuraamaan omaa sydäntään ja niin lähdetään laulamaan Cry Babya vapaaksi vankilasta. Herra tuomari armahtaakin Cry Baby, ekä hänen fiftarilettiään ehditä leikata siiliksi. Vihainen Baldwinkertoo koko kaupungin läsnäollessa, että se oli hänen isänsä, joka istutti Walkerien isän sähkötuoliin. Ja he vielä nauravat tälle jutulle joka joulu! Cry Baby pistää haasteen. Pelataan pelkuria, eikä vain istuta auton ratissa, vaan ollaan auton katolla. Baldwin ei voi haasteesta kieltäytyä ja niin kaksi autoa kilpailee sitä, kumpi uskaltaa ajaa pahemmin toista päin. Näkeehän sen heti, että jos Belveder-setä on ratissa, niin rasvikset eivät ainakaan luovuta. Takapenkillä Pepper vielä jopa synnyttää Cry Babyn laulaessa kataolla. Tavikset kääntyävt viime hetkellä Allisonin isäidin ollessa takapenkillä ja hehän ajavat tietty kanalaan. Oikein osuvasti vielä Allison lentää kaverinsa moottoripyörän selästä suoraan Cry Babyn syliin. Vielä ennen kameran sammuttua jokainen tirauttaa muutaman kyyneleen.

Allison pelastamassa Cry Babya

Alun määritelmäni mukaan Cry Baby on aika perus musikaali, sillä laulut ovat isossa roolissa, isoimmassa kuin looginen juoni. Paljon soi taustalla hyvää fiftarimusiikkia ja ainakin kolme lauluista esitetään sellaisilla hetkillä, että joku ihan konkreettisesti esittää niitä yleisölle. Musikaalimainen laulut kesken tapahtumien porukassa ja yllättävät koreokrafiat alkaa vasta noin puolivälissä elokuvaa. Leffa ei myöskään ole kovin pitkä, musikaaliksi Cry Baby on yllättävän lyhyt, alle 90 min. Leffan lauluista tykkään eniten King Cry Baby kappaleesta, jota vedetään Jukebox Jamboreessa, sekä Mr. Sandman renkutuksesta, jota esitetään teemapuistossa. Myös Cry Babyn vankilalaulu, sekä vapauttamislaulu ovat ihan toimivia. Laulut eivät ole mitään ikivihreitä, joita leffan jälkeen moni kuuntelisi, mutta itse tykkään sen verran, että soundtrack löytyy hyllystä. Olin myös vähän yllättynyt, kun tajusin että näyttelijäthän eivät laula tässä elokuavssa itse. James Intveld esittää Cry Babyn laulut, vaikka aluksi luulin Johnny Deppin lulavan ne itse. Jamesilla on nimittäin sellainen ääni, että ihan hyvin voisi kuvitella sitä Johnnyn lauluääneksi.

King Cry Baby

Itse musikaalius ei tee tästä minusta hyvää elokuvaa, vaan enemminkin tämä fiftarihenkisyys ja aihe nuorista kapinallisista, jotka ovat loppujen lopuksi aika kilttejä. Taviksethan tässä ovat pahempia, he ovat ilman kunnon syytä tappaneet Walkerien isän. Rasvikset näyttää, että millaista voi olla kun on oma itsensä, ja taas tavikset peittoaa kaiken pyhyyden alle heidän ilkeyden, rasismin ja vihan. Wandan porukat esim. hankkii ruotsalalaisen maitotyön heille vaihtoon ja halauvat lähettää Wandan pois, ilman että kertoo tätä edes etukäteen tytölle. Allisonin isoäiti vielä vanhoilla päivillä osaa muuttaa arvojaan, mutta Baldwinin kaltainen roikale ei selvästi ajattele muuta kuin itseään. Rasviksissa pidän erityisesti siitä, kuinka he ovat oman itsensä herroja ja sinut itsensä kanssa. Varsinkin Ramona-täti on jopa hervoton näky ja niin selvästi ylpeä jokaisesta kasvatistaan, asiat sanotaan lapsille niin kuin ne on. Teilaaja on kanssa mieletön hahmo, sillä hän tiedostaa ruman naamansa, mutta toteaa vain että siinä on luonnetta. Muutenkin tämä rasvisten alue värikkäine persoonineen on se, mikä leffasta tekee kivaa katsottavaa ja mieleeni on erityisesti jäänyt kuva, jossa nainen ui järvellä polttaen samalla tupakkia keltainen uimalakki päässä. Tämä jos mikä on suurinta itsevarmuutta! Komedia syntyy juuri tälläisistä hahmoista, sekä tavisten imelyydestä kaikkeen kiltteyteen ja pehmoiseen. Teemapuiston avajaisissakin lauletaan nukkumatista ja pojat on siinä kyllä niin ällöttävän imeliä, että ei voi kuin hymyillä.