Tuntematn sotilas

Myönnän, että koska en pidä sotaelokuvista, niin aikaisempia Tuntemattomia en ole koskaan kokonaan katsonut. Edvin Laineen Tuntemattomasta olen nähnyt pätkiä varmasti peruskoulun historian tunnilla ja Mollbergn Tuntemattoman katsoin teatterialaa opiskellessani. Tai siis meidän piti katsoa, minä nukuin koko elokuvam läpi koska mielestäni se oli helvetin tylsä. Aku Louhimiehen Tuntematon Sotilas on siis ensimmäinen jonka katsoin kokonaan virkeänä hereillä ja vielä leffateatterissa. Aikaisemmat kokemukseni kun olivat Tuntemattomista Sotilaista negatiivisia, niin toivoin Aku Louhimiehen tuoreen version antavan minulle tästä teoksesta poitiivisen kuvan. Ja siinä onnistuttiin.

Tuntematon Sotilas elokuvan mainosjuliste

Tuntemattomassa Sotilaassa kirjaimellisesti ollaan sotimassa Neuvostoliittoa vastaan. Pyssyt paukkuvat ja ammuskellaan pöpeliköissä. Ihmisiä kuolee, päästään välillä eteenpäin valloitusmatkalla ja toivotaan saavan Karjala takaisin. Kun ei olla ampumassa, niin sotilaat viettävät yhteistä aikaa ja ystävystyvät. Vaikka komentajat katselvat sotilaiden huultenheittoa ja iloisenmielistä juttelua pahalla, niin niiden voimilla sotilaat jaksavat taistella isänmaansa puolesta. Tuntemattomasta Sotilaasta en itse löydä varsianista juonta, vaan kerrontaa ja kuvailua sodassa olemisesta. En tiedä onko itse alkuteoksessa eli Väinö Linnan kirjassa oikeastaan juonta,  sillä kirjaa en ole koskaan lukenut. Takakannen olen saattanut silmäillä joskus läpi.  Tarinaa tärkeämpää elokuvassa ovat hahmot, heidän kautta päästään kokemaan sodan kamaluus. Päähahmoja on monia ja toiset ovat isommassa roolissa kuin toiset. Pidän kovasti siitä, että hahmot puhuivat omia murteitaan ja toivat persooniaan esille. Monenkaan sotilaan nimeä ei mieleeni jäänyt, mutta koska kotimaisesta tuotannosta on kyse, niin näyttelijäpärstät olivat meikäläiselle aikas tuttuja. Murteiden puhuminen kuulosti monien hahmojen kohdalla hyvin luontevalta, mutta olisi tarvinnut tekstitykset avukseen. Edes minä, joka on todella tottunut kotiamisten leffojen kattomiseen , ei meinannut millään saada kaikesta puheesta selvää varsinkin kun on murteista kysymys.

Koskela  (Jussi Vatanen) ja Rokka (Eero Aho) ovat vahvimmin elokuvassa esillä ja heidän roolinsa jäi minulle suurimpana positiivisesti mieleen. Jussi Vataselta en ole aikaisemmin yhtä vakuuttavaa draamaroolia nähnyt. Eero Aho ei kuulu suosikkinäyttelijöihini, mutta hänen Rokkansa oli lähes koko elokuvan ajan todella positiivisella mielellä ja sellainen turvallinen hahmo, johon voi luottaa. Rokan perheen näyttäminen oli ihan kiva asia, mutta Paula Vesala ei ollut lainkaan uskottava sota-aikaisen maalaistalon pitäjän akkana. Hän oli ihan liian rimppakinttu ja naamasta liian kepeän näköinen ollakseen uskottava monen lapsen äiti. Koskelalta nähtiin myös vilahdus perhepiiristä ja Kariluoto meni kirkossa naimisiin. Tämä Kariluodon hahmo oli minusta vähän jöpäkkä, niin kuin monet muutkin sivunäyttelijät, jotka eivät kaikki jääneet mieleeni. Aku Hirviniemen Hietanen oli ihan sympaattisen oloinen ja pidin hänen positiivisuudestaan, mutta kyllä järkytyin hahmon kokemasta traagisesta kuolemasta. Omalle pienelle mielelleni se oli varmasti dramaattisin tapahtuma, mitä Tuntematon minulle antoi. Hannes Suomisen Vanhala nousi pitkin elokuvaa yhdeksi suosikkihahmokseni. Hän osasi suhtautua sotaan pirullisella huumorilla ja varmasti juuri sen takia selvisi pitkälle. Noin puolivälissä elokuvaa esittäytyi Honkajoki ja Hauhia, jotka jäivät heti mieleeni. Juho Milonoffin Honkajoki oli mukavasti vakava ja poppari Robinkin pääsi nauttimaan hetken oikeasta elokuvan teosta. Hauhia kuolee pian ensiesiintymisensä jälkeen.

Sotilaat kahvitauolla

Sotaelokuvasta kun on kyse, niin päävihollinen on Neuvostoliitto. Itse Venäläisiä sotamiehiä ei montaa elokuvassa näy ja muutenkin katsojalle on haluttu näyttää enemmänkin se Suomen puoli ja näkemys sodan kulusta. Vastapaino elokuvan sotilaille on isommat päättäjät, joita elokuvassa olivat ainakin Samuli Vauramon esittämä Lammio ja Janne Virtanen, jonka roolinimestä ja tittelistä en saanut selkoa. Nämä tuovat tasapainon meidän hyville sotilaille, joiden puolella katsojat ovat. Elokuva on kuvattu niin, että katsojat ovat tavallaan kokoajan hahmojen takana seuraamassa tapahtumien kulkua. Näin päästään hyvin tuntemaan ja näkemään se kun maa tärisee räjähdysten alla ja puista putoilee lunta lähes katsojankin päälle. Kuvaus on oikein onnistunutta, mutta värimäärittelyssä olisi mielestäni saanut olla rohkeampi. Elokuva on sävyiltään liiankin harmahtava minun makuuni. Luontokuvia tappeluiden välissä onneksi on, sillä ne tasapainottavat muuten räiskintäpainotteista filmiä. Erikoistehosteet ovat ihan uskottavan näköisiä, mutta en nyt tiedä oliko järkeä laittaa rahaa palamaan niiden takia niin paljon, sillä ne eivät kuitenkaan anna ainakaan minulle katsojana mitään. Enemmänkin olin otettu näistä aidonoloisista sotavälineistä, ne loivat minulle enemmänkin tämän sodan uskottavuuden.

Aku Louhimiehen Tuntematon Sotilas on ihan hyvä elokuva. Kestoltaan se on liian pitkä ja olisin reippaasti leikannut ainakin 30 minuuttia pelkkää räjähdyksiä ja ammuskelua pois. Ne ovatkin elokuvan suurin heikkous. Eniten tässä kiinnostaa hahmot ja heidän kertomat tarinansa. Ja sain myös selville itselleni kuka tässä nyt on oikeasti se Tuntematon Sotilas. Jo elokuvajulisteesta tunnistin kuvan sotilaan Max Ovaskaksi (Rat King, Laura tv-sarjan Niko). Elokuvaa katsoessani seurasin hänen hahmoaan tarkasti ja ihmettelin kun äijä selvisi sodasta, mutta tyyppi ei lähes sanaakaan sanonut, enkä minä ainakaan huomannut että hän olisi edes esitellyt itseään. Kuulemma hahmon nimi on Määttä ja minulle kyllä tämä Määttä on Tuntematon Sotilas.

Tv-suosikkejani: Salatut elämät

Elokuvien ohessa on tullut monenmoisia televisiosarjoja vuosien varrella seurattua. Jotkut niistä on painautunut ikuisesti mieleeni koskettavien tarinoiden tai herskyvän huumorin takia. Tässä osiossa esittelen suosikkisarjojani ja koitan pohtia, mitkä asiat kyseisessä sarjassa vetoaa minuun, niin että vuodesta toiseen haluan katsoa samoja jaksoja, joita olen niin monen monta kertaa jo elämäni aikana nähnyt. Esittelyssä on nyt suomen ensimmäinen virallinen saippuasarja Salatut Elämät eli Salkkarit.

Pihlajakadun alkuperäiset asukkaat: Laura Kiviranta, Aki Nikkinen, Markus Ekholm, Jenni Vaino, Toni Veijalainen, Katja Vainio, Ismo Laitela, Hanna Salin, Jukka Salin, Seppo Taalasmaa, Ulla Taalasmaa, Silja Salin, Miia Laitela. Saku Salin, Aleksi Salin, Elina Taalasmaa ja Kalle Laitela

Ensikosketus:
Salatut elämät alkoi tammikuussa 1999 eli olen tuolloin ollut 7 vuotias. Silloin apinoin isosiskoa kaikessa: pukeutumisessa, musiikissa ja niin myös tv-sarjoissa. Aloin katsomaan salkkareita heti kun se MTV3 alkoi tulemaan ja arvata jo saattoi että nuorten osasto, eli Laiteloiden Miia ja Kalle, sekä Salinien Saku ja Silja oli heti lempihahmoni. Monesti Vainion siskojen jutut meni minulta ihan ohi, eikä Kivirannan Laura kiinnostanut sitten pätkääkään, mutta aina kun Laiteloilla tai Salineilla tapahtui piti keskittyä. Siskon kanssa katottiin salkkareita ja ystävien kanssa katottiin salkkareita. Monesti saatoin olla kaverila käymässä ja soittaa pikapuhelun kotia, että tuun Salkkarien jälkeen. Jos en soittanut niin äiti saattoi soittaa kaverilleni ja kysyä onko Severus siellä. Joo täällä, tytöt tuolla kattoo salkkareita. Laitan kotia tulemaan kun loppuu.

Salkkarit tosiaankin rytmitti elämääni, aina piti olla arkisin 19.30 tv:n ääressä ja jos niin ei käynyt, niin sitten pisti vihaksi. Viikonloppuna täytyi katsoa uusinta, ellei jaksoa ajastimella nauhottanut, tai pyytänyt jotakuta nauhottamaan. Niin kova salkkarifani olin. Seurasin sarjaa erittäin aktiivisesti hyvin pitkään, vaikka sarjan kiinnostavuus väheni kokoajan hahmojen vaihdon myötä. Koko sarjassa minulla on ollut kaksi suosikkihahmoa: Saku Salin ja paljon myöhemmin ihastuin Romeo Aroon. Romeon lähdön jälkeen harkitsin jo sarjan seuraamisen lopettamista, mutta lopulta sarjsta irtauduin vasta joskus vuosina 2010-2012. Aluksi lopettamisen syy oli kun opiskelukämpässä ei ollut tv:tä ja netistä katsominen päivittäin tuntui liian vaivalloiselta. Myöhemmin katselin joitain jaksoja, mutta nyt olen ihan tippunut kärryiltä siitä mitä hahmoja sarjassa edes nykypäivänä on.

Salkkareitten ensimmäinen jakso Pihlajakadun asukkaat kokoevat järkytyksen. Seppo on murtautumassa Puustiselle.

Nämä Salkkarit joihin nyt keskityn sijoittuvat vuosiin 1999-2002 Saku Salinin lähtöön salkkareista. Julkaisu dvdistä ja sarjan vanhoista jaksoista youtubessa on tuonut juuri tämän ajan vahvasti mieleeni ja nämä on ne oikeat salkkarit, joita minä olen fanittanut.

Juoni:
Pihlajakatu 27. Tyyne Puustinen on löydetty kotoansa murhattuna ja murhaajaa ei tiedetä. Onko se talkkari Taalasmaan Seppo, hölösuuvaimo Ulla tai ravintolaopiskelija Elina? Vaiko Puustisen seinänaaurit Vainion sisarukset Katja tai Jenni? Yläkerrassa vielä elää juristi Kivarannan Laura yksinään, sekä Laitelat ja Salinit. Ulla ja Seppo sekoilee ja sählää sinne tänne ja kuulee kaikki juorut talkkarihommiensa takia. Elina pääsee töihin ravintola Barbaariin, jonka on perustanut Markus Ekhom ja Aki Nikkilä. Nämä muuttavat Puustisen asuntoon. Laura deittaa Akia ja Markusta, Vainot ovat heidän kavereitaan ja sattumalta siskokset saavat alivuokralaisen Tonin. Laitelan Ismo on yksinhuoltaja, joka pinnan palaessa lyö lapsiaan ja Salinin nuoriso muodostaa koplan Laitelan lasten kanssa. Salinien vanhin poika Aleksi taas ihastuu ilkeään äitipuoleensa Hannaan ja tekaisee tälle vielä lapsenkin. Salinien Jukan ex-vaimo juoppo Maarit käy välillä sekoittamassa perheen pakkaa.

Jakso Kari on selityksen velkaa. Kahvilaravintola Barbaarin avajaiset. Barbaari oli ksi keskeisimpiä sarjan tapahtumapaikkoja.

Juonta ja tarinaa riittää sarjan joka hahmolle ja saippuatyyliin tässä on paljon pettämistä ja kieroiluja. Isoimpia ja mullistavimpia juttuja tässä sarjan alkuvaiheessa oli Kallen homouden paljastuminen. Eihän minun ikäiseneni alakoululainen perustyttö edes tuohon aikaan tiennyt mitä homous oli, mutta Salkkareissa sitä käsiteltiin hienolla tavalla. Sitä ei tuomittu, sitä ei alleviivattu, sitä ei korostettu. Perheväkivalta ja yksinhuoltajuus oli kanssa mielenkiintoisia teemoja mitä Laiteloilla koettiin. Miian abortti, eli teiniraskaus jäi kanssa jo tuolloin mieleeni. Suurn ällötyksen aihe taasen oli Aleksin ja Hannan, eli pojan ja äitipuolen suhde ja lapsi. Minusta se oli niin kuvottavan todentuntuista, että sopi oikein hyvin tälläiseen sarjaan. Hanna ja Aleksi muutenkin olivat inhokkihahmojani. Miian selvittyä abortista ja liittyminen Nooalaisiin oli äärimmäisen jännittävää ja huisin ahdistavaa kanssa. Koko sarjan ajan kun halusin Miian ja Sakun päättyvän yhteen, niin Nooalaisten jälkeen Saku menee armeijaan ja sieltä tullessaan Miia saa aivokasvaimen. Miian kuoleman kuvaaminen salkkareissa sai minut kunnolla itkemään, mikä on todella harvinaista kun tv-sarjasta on kyse. Miian ja Sakun rakkaustarina kun on minusta ollut koko alun salkkareiden paras juoni.

Näyttelijät:
Vanhoissa salkkareissa oli ammattinäyttelijöitä, sekä amatöörejä. Nuoriso-osasto Jasper Pääkkönen (Saku), Venla Saartamo (Miia), Pete Lattu (Kalle) ja Jonna Keskinen (Silja) on sarjaa tehdessä ollut tietääkseni vielä lukiolaisia, Maija-Liisa Peuhu (Ulla) ja Jarmo Koski (Seppo) taasen ovat konkarinäyttelijöitä. En tuota aiemmin paljon ollut kotimaista tv-tarjontaa seuranut, joten en osaa sanoa onko Salisnäyttelijät olleet enemmän tv- vai teatteriproduktioissa, mutta kehun näyttelijöitä siitä, että vanhoissa salkkareissa jokainen hahmo on selkeä persoona. Hahmot eivät mene sekaisin keskenään, niillä on omat juttunsa ja omat tarinansa. Kun nykysalkkareita vähän silmäilin, niin puolet naisita oli toistensa kopiota: blondeja ja täysin saman äänisiäkin vielä. Nykysalkkareihin ero on myös se, että siinä huomaa näyttelijöiden ammattitaidottomuuden. Puhutaan luonnottomasti ja pidetään pitkiä taukoja puheessa. Näissä vanhoissa salkkareissa puhutaan luontevaa puhekieltä, vaikkakin osittain stadin slangia. Nyt kun vanhempana sarjaa seurasin niin Markus Ekholm aikuishahmoista nousi yhdeksi suosikikseni, samoin kuin Jukka Salin. Heistä molemmista löytyy kunnolla charmia.

Jakso Kalle rakkauden lumoissa. Kalle on kokeillut Karilta saamiaan huumeita.

Miksi juuri vanhat Salkkarit:
Vanhat salkkarit ovat jännittäviä, realistisempia ja mielenkiintoisempia. Samaistuttavia hahmoja on paljon ja hahmot oikeasti vaikuttavat oikeilta ihmisiltä. Sarjan alussa ns.ristiinnaimista ei ole läheskään niin paljon kuin myöhemmin. Hahmoista kerrotaan heidän taustojaan ja myös näytetään kuinka toisiin tutustutaan, eikä vain heti olla kavereita. Sarjan leikkaustyyli ja välikuvat kuvaavat hyvin aikaa, eikä hahmojen näyttelijät vaihdu lennosta kesken kaiken toisiin näyttelijöihin. Vanhat salkkarit oli enemmin draamasarja, nykyään se on saippuasarja. Salkkareissa ei ollut erityisemmin huumoria, vaan se tuli hahmoista itsestään ja heidän jutuistaan. Esim. Seppo on luonteeltaan vähän hömelö ja kun hän teetti käyntikortteja autonkorjausfirmaansa, niin hän oli vahingossa tehnyt niihin teksi Suppo Taalasmaa. Siitähän Sepon poika Kari sai mahtavan tekosyyn kutsua isäänsä herra peräpuikoksi.

Mieleenpainuvimmat tapahtumat:
- Miian ja Sakun ensimmäinen pusu kellarissa ja treffit Tyyne Puustisen häissä
- Nuorisojoukko uimassa ja Miian ja Sakun kunnon suudelma

Miian ja Sakun suudelma Serenassa

- Barbaarin avajaiset
- Toni, Katja ja Jenni pelaamassa twisteriä
- Kari tilaa Barbaarissa siskoltaan ohrapirtelöä
- Laura kivirannan valepolttarit, joissa on strippari
- Hanna ja Jukka häämatkalla. Hotellissa heidän huoneessaan on hirvenpää, joka kuvaa kaiken mitä makkarissa tapahtui. Hanna ja Jukka saa videon itselleen, mutta kasetit menee sekaisin ja Barbaarissa hääjuhlavideon sijaan katsotaankin Jukan ja Hannan intiimiä videota.

Jakso: Jukan ja Hannan kuherruskuukausi. Hotellin seinällä olevan Klaus hirven sisällä on kamera, joka on kuvannut Jukan ja Hannan intiimejä hetkiä.

 - Silja ihan missä vain. Silja oli ihana hahmo ja harmitti kovasti, kun hän poistui sarjasta.
- Kalle huomaa homoutensa
- Saku ja Kalle hiihtämässä. Saku putoaa ja loukkaa jalkansa ja joutuu olemaan pitkään sairaalassa.
- Hanna ja Aleksi kuhertelemassa ja vahongossa soittavat Jukalle, joka kuulee tämän
- Hanna ja Aleksi saa lapsen, Sofian
- Miia Nooalaisten lahkossa
- Lauran ja Markuksen vaunuajelu ensimmäisillä treffeillä

Jakso Miian Romanssisuunnitelmat säröilvät. Markus ja Laura ovat romanttisella vossikka-ajelulla.

- Kaikki kohtaukset jossa perheet syövät yhdessä
- Miian kuolema ja hautajaiset

Jakso Maarit laskee yhteen 1+1. Kaverukset Silja ja Miia hengaavat Ismon Valinnassa.

+ Tämä menee jo kyseisen ajanjakson yli, mutta on jäänyt kovasti mieleeni. Eli Aamun ja Inkan tappelut iljttävästä Ilarista. Varmasti salkkarikirja Aamu, Inka ja Ihana Ilari tämän on nostanut mieleenil mutta yäh, kun se Ilari on niin ilettävä!

Rendel

Rendel elokuva tuli minulle vähän puskan takaa. En ollut kuullutkaan kyseisestä leffasta, ennenkuin avomieheni oli käynyt katsomassa Sen tai Mustan Tornin ja mainosti minulle Rendeliä, jonka oli nähnyt jomman kumman trailerissa. Kyllä heti kiinnostus heräsi, kun kyse on kotimaisesta elokuvasta, jossa seikkailee jokin supersankari. Kävimme katsomassa Rendelin Finnkinon superpäivillä eräänä torstai-iltana ja olin hyvin hämmentynyt siitä, että Plevnan sali oli loppuunmyyty. Liekö mainostus tehonnut, tai superpäivä sitten houkuttanut ihmisiä elokuviin.

Rendel elokuvajuliste

Rendel kertoo Rämö miehestä, joka löytää töissään salaisia asiakirjoja ja saa kannoillensa Rotikan ja Lahtaajan, jotka tappavat Rämön vaimon ja lapsen. Rämö tekee itselleen voittamattoman kuoren/panssarin jostain ihme aineesta ja näin hänestä tulee lähes voittamaton Rendel. Juoni kulkee kahdessa tasossa, joita en edes aluksi tajunnut yhdistää toisiinsa. Vasta loppupuolella hoksasin kokoajan toisen tarinan olevan Rendelin syntyperän takaumaa.  Nykyhetkessä Rendel jahtaa Rotikkaa ja Lahtaajaa ja tekee selvää kaikista heidän muista miehistään. Rotikan isä Herra Eerola on mafioso, joka pyrkii tuomaan maahan joitain ihme lääkkeitä, mitä ei ole kunnolla testattu. Eerola pitää poikaansa Rotikkaa ihan täytenä luuserina, eikä anna tälle arvoa sitten lainkaan. Todistaakseen isälleen ja samalla myös itselleen oman arvonsa Rotikka ampuu isänsä. Supersankarileffojen tavoin tämänkin  tavallaan päättyy hyvin, kun lopulta Rendel saa pamautettua Rotikan räjähdyksellä ilmaan.

Rendel sisältää paljon juttuja, jotka ovat tyypillisä supersankarileffoille. Lennot ja kattokuvat ovat Batmanista haettuja, mäiskintää ja räiskintää, verta lentää ja tyyppejä kuolee. Mafioso sivutarina on epämääräinen ja Herra Eerolan lukaali on juurikin niin kaikesta poikkeava kuin vain voi. Siltikin Rendelissä on paljon jotain kotikutoista ja ehkä juuri siksi se minuun vetosikin. Tässä ei eletä missään fantasiamaisessa Gothamcityssä, vaan hyvinkin synkässä supisuomalisessa Mikkelissä. Huorat ovat paikallisesta baareista haettuja katutyttöjä, tapahtumat sijoittuvat yksinäisiin tehtaisiin ja käydään snägärillä. Rämön perhesuhteita kuvataan kauniisti takaumissa ja kyllä ne osittain vertautuvat ja kietoutuvat Herra Eerolan ja Rotikan isä-poikasuhteeseen. Puujalkavitsejä viljellään yllättävänkn paljon ja ainakin Mikä helvetin Rendel? lausahdus jäi minulle mieleen, kun trailerin ensikerran elokuvasta näin. Eniten varmasti leffassa minua häiritsi se, kun alussa vietettiin isänpäivää ja Rämö olisi halunnut viedä tyttärensä Visulahteen. Hyvä että mainittiin paikallinen Visulahti jonkun Linnanmäen sijaan, mutta isänpäivä on marraskuussa, eikä Visulahti ole silloin auki.

Rotikka ja Eerola autossa

Suomielokuvafanina en voi olla kehumatta näyttelijöitä. Rami Rusanen Rotikkana on lipevä, aivoton luuseri ja sopii rooliinsa erinomaisesti. Enemmänkin radiosta tuttu Renne Korppila on Lahtaajana juuri sellainen iljettävä sikaniskakaappi. Häntä kuvataan voimakkaana ja väkivaltaisena ja toimii Rotikan vasempana nyrkkinä. Päärooli Rendel on Kris Gummerrus, joka pitää puolet leffan ajasta maskia päässään. Itse Rendelinä hänestä ei saa oikein mitään irti, mutta perheeisänä Rämönä  hän on lempeän oloinen. Rotikan isä Herra Eerola onkin  Matti Onnismaa ja hänen kaverinaan Marsalkkana toimii Aake Kalliala. Nämä miehet olivatkin minulle paljon tutumpia tapauksia ja roolisuoritukset molemmilta oikein onnistuneita. Eerola sai vakuutettua katsojalle miksi Rotikka on niin täysi paska ja Marsalkka oli hänen peesaajansa. Rendelissä ei naisia isoissa rooleissa ole, mutta yhden huoran tunnistin salkkari Jenniksi eli Anu Pelavaaraksi. Vaikka rooli on pieni ja suht vaatimaton, niin häntä on kyllä kiva nähdä valkokankaalla. Rendelin käsikirjoittajana toimi idolini Pekka Lehtosaari ja täytyy myöntää, että minuun tämä käsis upposi. Ainoastaan olisin poistanut kokonaan sen vaiheen, kun Eerola kutsui ulkomailta palkkamurhaajia kohtaamaan Rendelin. Se tuntui jotenkin hyvin älyttömältä ja tarpeettomalta juonenkäänteeltä. Nostetaan vielä yhden nimen esille eli Ari Savosen, joka on tehnyt elokuvan tehostemaskeeraukset. Ihan vain sen takia, että ollaan Arin kanssa vanhoja opiskelukavereita. Hyvä Ari!

Rendel on pienen budjetin elokuva ja ohjaaja Jesse Haajan kokonaan luoma oma hahmo. On hienoa että tämmöisiä indie-elokuvia, jotka ei saa elokuvasäätiön tukea, pääsee Finnkinon ohjelmistoon ja näin ollen suuren yleisön tietoon. Se osoittaa sen, että leffa ei tarvi taakseen isoa tuotantoyhtiötä. Kova työ, palava halu, into ja usko ovat tärkeämpiä työkaluja elokuvan luomisessa.

Disney Klassikot 3: Fantasia

Fantasia on mahtava nimi elokuvalle, mutta kun sen pienenä ekan kerran katsoin rämisevältä kirppari vhs-kasetilta, minua ei kyllä kiinostanut elokuva yhtään. En osannut ymmärtää miksi tämmönen sekasotku oli muka Disneyn klassikko. Mikki Hiiren Noidan oppipoika oli minulle tuttu joltain telkkarista nauhotetun Disneyohjelman takia ja siksi varmasti oletin aluksi nassikkana Fantasian sisältävän samankaltaisia juttuja. Oikeastihan Noidan oppipoika on Fantasia elokuvassa se ainoa poikkeus muista. Fantasiaan olen perehtynyt vasta palon myöhemmin dvd muodossa ja aina pitänyt sitä vähän pitkästyttävänä elokuvana. Koitan sille nyt antaa uuden mahdollisuuden. Fantasia 2000 on minulle jotenkin paljon läheisempi ja siitä olen pitänyt kovastikkin.

Fantasia elokuvan vanha elokuvajuliste

Elokuvan nimi näytetään äärimmäisen yksinketaisesti alussa. MInulla on elokuvasta ensimmäisen suomenkielinen dvd julkaisu ja sehän on dubattu suomeksi. ihmetyksekseni ei missään lue dubbaajan /kertoja nimeä. Tällä katsomiskerralla käytin alkuperäistä ääniraitaa. Pohjustetaan vielä nyt sekin, että klassista musiikkia en yleensä kuuntele, joten enemmän keskityn tässä animaatioon, niiden luomaan tunnelmaan ja miten ne mielestäni toimivat musiikin kanssa.

Toccata ja fuuga d-molli
Jylhä musiikki heijastaa alussa soittajia eriväreissä ja heijastuksina. Tämä osio on minusta aika tylsä ja harmikseni se ehkä myös tekee sen, miksi Fantasiaan ei ole helppo tarttua. Jos tämä olisi alkanut samanlaisella animaatioloistolla kuin Fantasia 2000, niin katsojan kiinnostuneisuus oltaisiin saatu paremmin hereille. Kunnon animaatioon onneksi siirrytään niin kuvataan taivasta, pimeyttä, varjoja ja valoja. Nämä muuttuvat muodoiksi, tähtisateeksi ja äänien kuvaamiseksi. Eniten tässä osiossa harmittaa se, ettei olla edes yritetty luoda tarinaa, eikä tunnelmaa, vaan pelkästään kuvittaa musiikkia.

Tähtisadetta

Pähkinänsärkijä
Pähkinänäsärkiä on näistä musiikkina itselleni tuttuin. Pidän sen kevyestä melodiasta ja siihen sopii äärimmäisen ihanasti nämä luonnossa lehdillä ja hämähäkinseitetillä kujeilevat kauniit keijut. Luontokuvaus on Pähkinänäsärkijässä äärimmäisen kaunista ja kertoo tarinaa luonnon voimista ja sen omaavasta taiasta. Varsinkin kiinalaisten Sienten kohtaus on yltiösöpö ja tämä sävellys on minulle läheisein. Huilu kuulostaa niin pikku sienten askelilta. Osiot Pähkinänsärkijässä sopivat hyvin yhteen, eivätkä tunnu irrallisilta. Kukkasten baletti on jotenkin hauska yhdistelmä, kun Pähkinänräskijä tunnetaan parhaiten balettina. Näistä kukista päästään vesielementtiin, joka tuo vahvasti mieleen aikaisemman klassikon Pinokkion tapaa kuvata vettä. Kaloissa on paljon Cleon ulkomuotoja. Kukkasten tanssi on aikamoista karkelointia ja siitä palataan jälleen keijuihin, tosin vähän erinäköisiin kuin alussa. Nämä keijut kuvaavat ihanasti vuodenaikojen muutoksen luomalla syksyä ja hiljentymään talveen. Värikkäiden lehtien ja kirkkaiden lumihiutaleiden leijutus on kevyttä ja ilmavaa.

Keijut luovat talvea

Noidan oppipoika
Mikki Hiiren ensiesiintyiminen Disneyn klassikoissa. Tämä Noidan Oppipoika Mikki on minulle rakkain vanhassa Disneyn Home Video logossa. Mikki Hiiri on tässä kyllä vähän hutiloija, jollaiseksi häntä en miellä. Yensid  (Disney väärinpäin) velho on pelottavan näköinen. Pidän siitä, että tämä animaatio on tehty suoraan niin tähän musiikkiin. Sitä kuvaa luudan askeleet, veden haku ja MIkin leikkisyys. Musiikin taso nousee sitä isommin mitä enemmän Mikki saa taiallansa tuhoa aikaan. Se, että Mikki unissaan alkaa taikomaan kosmista voimaa, on minulle koko Fantasia elokuvan ydin. Symbaalit  vaan soihuaa kun Mikki saa veden aallot yltämään vuorille. Hädässä Mikki ei tietenkään saa luutia lopettamaan vedentuontia ja kirveellä luudan tuhoaminen on suuri virhe, kun armeija vaan kasvaa siitä entisestään. Juuri viimeisillä hetkillä kun Mikki on hukkumaisillaan, Yensid tulee jylhästi sammuttamaan kaiken. Loppusilaus vielä tapahtuu, kun Mikki saa luudasta selkäänsä.

Mikki on tehnyt tuhmia

Kevätuhri
Punateemaisen alun jälkeen päästään asian ytimeen eli tulivuorten purkauksiin. Nämä punasävyiset laavojen loiskeet eivät herätä minussa mitään tuntita, eikä edes mielestäni kuvaa tätä musiikkia. Luonnonvoimia on saatu ihan hyvin piirrettyä, mutta ne eivät vain minussa herätä mielenkintoa. Värit ovat kanssa liian yksitoikkoiset, pelkät punertavan sävyt. Tästä osiosta hypähdämme yhtäkkiä sinertävään maailmaan veden alle. Täällä ei olekkaan enään suloisia siroja Cleo kaloja, vaan enemmän realistisempaa vedenalaista elämää. Veden päällä ovat dinosaurukset aamunkajossa, joka on aika komea näky. Alkukantaiset hirviöt elävät rauhassa ja hienoja maisemia on taustalla. Pikkuhiljaa tietenkin heilläkin tappelut alkaa ja kohtaus tuo mieleeni Maa Aikojen alussa elokuvan, jonka joskus pienenä olen nähnyt. Ei dinot ja hirmulistko ole vaan se mun juttuni.

Dinosaurukset heräävät

Vuorossa on pieni huumorihetki kun esitetään ääniraita. Raita liikkuu musiikin mukana. Se on kuin sähkölinja, joka kirjaimellisesti kuvaa musiikkia, vähän kuin ääniaalto tai vastaava. Tämä on toinen juttu, jonka olen aina yhdistänyt Fantasiaan ja jotenkin se sopii tähn leffan tyyliin.

Pastoraalisinfonia
Tämä sijoittuu kreikan mytologiaan. Yksisarviset ja kentaurit ovat ihania. Heidän liikkeensä on sulavaa ja pidän kovasti siitä, että väriä on kylliksi. Ei liian kirkasta, vaan enemmän pastillisia sävyjä. Luonto ja eläimet ovat sulassa sovussa ja hahmot ovat ehtää Dinseytä. Näistä oisi ihan oman lyhytelokuvan helposti saanut aikaan. Jotenkin tämä musiikki sopii äärmmäisen hyvin tähän lentäviä hevosia maailmaan. Yksinkertaisesti tämä on vain niin kaunista katsottavaa. Veden heijastukset, taivaan vaihtuvat värit ja taustat ovat kaikki harmoniassa keskenään. Aluksi esitellään kentaureja ja muita hamoja, sitten pikkuenkelit saavat heidät pariutumaan. Vähän isompi pylleröukko alkaa näitä naiskentaureita jahtaamaaan, tulee ukkonen ja ilmojen kuninkaat tappelevat luonnonvoimilla. Pikkuenkelit, yksisarviset ja kentaurit kipittävät myrskyä pakoon ja pyllerö innostuu jostain marjamehusta. Tappelutkin saadaan tapeltua ja mennään pilven sisälle nukkumaan. Myrskyn jälkeen saateenkaari levittäytyy taivaalle ja kaikki on kuten ennenkin. Yhdessä kokoonnutaan kukkulalle katsomaan. Kun auringon jumala ratsailee ja lopulta pimeyden verho peittää kaikki uneen.

Upeat mytologian maisemat

 Tuntien tanssi
Tämä tanssi vie meidät katsomaan Strutsin ja Iines Ankan välimaastoisia elukoita, jotka ovat opetelleet balettia. Nämä strutsit kukkoilevat toisilleen ja tekevät ihan näyttäviä balettiliikkeitä. Tämän osion sisältö on enemmin koominen, kuin taiteellinen tai kaunis. Strutseista siirrytään pihan puolelle katsomaan hippojen tanssia. Tämä onkin vähän tutumman näköistä ja koomisuutta on tietty näilä  hipoilla koitettu saada. Jokaien hippo on iso kuin mikä ja päällä on ohuet pyörähtävät hameosat ja balettitossut. Mutta kuka väittää, ettei iso hippokin voi liikkua sirosti. Seuraan liittyy myös elefantteja ja heidän tekemistä kuplista saaaankin yksi hippo ihan ilmoille asti. Pahaentesyyttä ja vastapainoa tuovat viekkaan oloiset krokotiilit, joista yksi päätyykin hipon kanssa hippasille. Lopulta show kietoo kaikki eläimet yhteen.

Yhteistä balettia

 Yö autiolla vuorella / Ave maria
Yö autiolla vuorella nimi kuvaa tätä osiota oikein hyvin. Pahuuden ilmentymä tuhoaa kaikkea mihin osuu ja kutsuu luokseen luurangot, kummitukset, tuulen ja kaiken pahan oloisen.  Maailman ilkeimmät mönkijät joutuvat tulipätsiin ja savun seassa myös tuhotaan tulineidot häiriintyneiksi piruiksi. Kirkkaat, tummat ja uhoavat värit ovat tässä vahvana, samoin kuin kiemuraiset lieskojen, liekkien ja tuulen muodot. Synkistely päättyy kirkkojen kelloihin, joka karkoittaa pahan paikalta. Ilkeät mönkijäiset palaavat takaisin luoliinsa ja ruumiit paikoileen hautausmaille omille paikoilleen ja värit muttuvat takaisin rauhallisemmiksi. Pahuuden ilmentymä köyristyy takaisin vuoreensa, kun aamu-usva nousee. Munkkikuoro on kynttilöiden kanssa hartaana kulkemassa kohti kirkkoa ja he laulavat samalla Ave Mariaa, joka  on elokuvan ainoa laulu. Muissa osiossa ei laulua ole lainkaan. Kynttiläjono on komea näky pimeässä aamussa.

Viimeinen osio rauhoittaa mielen

Fantasia on äärimmäisen komeaa käsinpiirrettyä kuvaa. Se sopii sinfoniamusiikin kanssa erinomaisesti, mutta juuri sen takia siihen on hankala tarttua uudelleen. Vajaa parituntia kestävä Fantasia on raskas kokonaisuus kerralta katsottavaksi ja se potentiaaliset animaatiot jäävät oman ideansa varjoon. Nykydisneytuotoksin verrattaen tämä on suklaata silmille, sillä käsinpiirretty on uskomattoman kaunista, mitä ei nyky tietokoneanimaatioista voi sanoa tähän verrattaen. Fantasian alku on vääränlainen, sillä se ei houkuttele katsojaa. Vaikka se onkin tuollaisen tervetulaispuheen oloinen, niin Tuntien tanssi olisi siihen sopinut mielestäni paremmin. Yksittäisenä osiona Kevätuhri on minusta huonoin, Noidan oppipoika minulle taas liiankin tuttu. Pähkinänsärkijästä pidin eniten ja Pastrolaaisinfonia oli kaunein, mutta aivan liian pitkä. Ave Maria antaa onneksi Fantasialle arvokkaan ja rauhallisen lopetuksen.  

Beetlejuice

Tämä Tim Burtonin kauhukomediaklassikko iski minuun jo joskus kymmenn vuoden iässä. Tässä kauhu on juuri sellaista positiivisesti hirvittävää, eikä yhtään äklöttävää, mitä tuohon aikaan moni muu leffakavereistani halusi seurata. Nautin niin suunnattomasti tästä Burtonin kauhutyylistä, joka on osittain niin gootahtavan karmaisevaa ja osittain niin lapsenmielistä. Tätä elokuvaa ennen olin nähnyt vain Tim Burtonilta Painajainen ennen joulua elokuvan, johon myös olen rakastunut suunnattomasti. Kun aloitin katsomaan tätä Beetlejuicea ensimmäisen kerran, odotukseni olikin hyvin samanlaiset kuin Painajaisella ennen joulua elokuva eikä se haitannut. Näissä elokuvissa on tyylilisesti hyvin paljon samaa, sekä myös samanlaisia hahmoja. Luuranko Jackissä ja gootti Lydiassa huomaan paljonkin yhtäläisyyksiä. Täydellisen Saksikäsi Edwardin näin vasta tämän jälkeen, jolloin Burton nousi kultajalustalle minun silmissäni.

Beetlejuice elokuvan mainosjuliste

Pariskunta Adam ja Barbara Maitland asuvat isossa omakotitalossa, jota heidän naapurit painostavat myymään. Adam harrastelee kotinsa ullakolla pienosmallien tekemistä ja kun tavarat loppuvat kesken he lähtevät yhdessä ostoksille. Kaupasta tullessa he kuitenkin joutuvat auto-onnettomuuteen, mutta pääsevät ehjänä kotiin. Tai niin he ainakin luulevat, sillä siellä he huomaavat olevansa kuolleita haamuja. Heidän taloonsa muuttaa uusi hullu Deentzin perhe, joka ei jätä aaveita rauhaan, kun saavat niistä vihiä. Adam ja Barbara eivät kuitenkaan siedä heitä, paitsi tätä goottityttö Lydiaa joka voi nähdä heidät, koska on niin erikoinen ja synkkämielinen. Maitlandit kutsuvat biomanaaja Beetlejuicen esiin heidän pienoismallinsa hautausmaalta ja silloin alkaakin tapahtua. Beetlejuice käyttää todella ilkeitä ja kyseenalaisia keinoja häätääkseen Deetzit, mutta Maitlandit ei anna sen sittenkään  tapahtua, kun Lyydiakin meinaa loukkaantua. Adam ja Barbara yrittävät kanssa itse saada Deetzit lähtemään huvittavalla ruokapöytätempulla, mutta eihän se mene kuin nauruksi. Deetzien ystävä Otho päättää sitten eräänä iltana manata Adamin ja Barbaran haamut näkyvään muillekin kuin Lydialle. Manaus nostaa Adamin ja Barbaran heidän hääpuvussa ilmaan ja he vanhenevat siinä hetkessä. Lydia ei kestä tätä katsoa ja kutsuu Beeteljuice apuun sillä luvalla, että hän tulee tämän vaimoksi. Beetlejuicen bigshowtime alkaa, joka päättyy Barbaran neuvokkuuden ansiosta tuhoon. Loppujen lopuksi Deetzit, Adam ja Barbara elävät loppuelämänsä yhdessä samassa talossa.

Beetlejuice sisältää paljon Burtonin viljelemää mustaa huumoria. Kauhun ja kuoleman kliseitä vedetään ihan överiksi manaajien ja kuolleitten avulla. Tätä voi hyvällä omalla tunnolla kutsua kauhuteemaiseksi komediaksi (ja sopii vaikka katsottavaksi tulevaan Halloweenjuhlan aikaan). Beetlejuice on hahmona ihan ääliönpöhkö, eikä hänessä järkeä näytä yhtään viiraavan. Koko hahmokavalkaadi on todella monipuolien ja karikatyyrimäinen; Adam ja Barbara kaikkein tavallisimpina ja samaistuttavimpina hahmoina, Lydia ujo yksinäinen goottityttö, isä Deetz tylsähkö naapurinkyttääjä ja äitipuoli Deetz umpisekopää taiteilija, eli kaikki ihan toisista äärpäistä toisiaan. Hahmot myös luo hauskaa vastakkaisuutta katsojalle, kun elokuvan kuollut pääpari on normaali ja kaikki muut elävät taas vähän enemmän kauempana todellisuudesta. Lydian hahmoon kyllä voi nuori teinikatsoja samaistua, koska hyvin näytetään hänen häpeä ja noloutta omista vanhemmistaan ja yksinäisyyttä, kun ei ole samanlaisia henkilötä lähipiirissä joilla olisi myös kiinnostusta yliluonnollisuuteen. Hahmon ulkopuolisuus perheeseensä myös vaikuttaa siihen, että hän pystyy ainoana näkemään Adamin ja Barbaran. Tietty tämä epätoivoinen lupaus mennä Beetlejuicen kanssa naimisiin on ihan överiä, mutta jos se kerran on ainoa tapa pelastaa Lydian mielestä näiden "kuolleiden henki", niin kyllä sen voi ymmärtää.

Theeo, theeo.... eli se Banana tanssi

Beetlejuice huumori on vähänsellaista ettei se kaikille aukea. Pelleillään kuolemalla, leikitään tyhmästi haamuja, käydään jonottamassa avustajaa kuolman porteilla ja nähdään hulluja sekopää vanhempia. Suosikkikohtaukseni on yllättävä ja jopa vähän säikyttävä Bananalaulu, kun Adam ja Barbara saavat perheen yhtesen illallisen tanssimaan hölmösti. Eihän se ketään säikäytä, vaan päinvastoin saa naurun entistä korkeammalle. Komediallisten elementtien lisäksi tässä halutaan luoda selvästi maailmaa sille, että kaikki ei ole sitä miltä näyttävät. Fantasia on saatu sekoittumaan arkimaailmaan luonnollisesti, eikä kaikkia tapahtumia edes ole pyritty selittämään. Mikä on vain hyvä, eihän kuolemaa oikein voi selittää. Samassa tämä elokuva myös pyrkii antamaan komediallisia vastauksia siihen mitä kuolema on, onko se kauheata vai hupaisaa?

Tunnelmallista halloweenaikaa kaikille!

Disney Klassikot 4: Dumbo

Disneyn klassikko Dumbo on alunperin ollut itselläni telkkarista nauhoitettuna. Olisikohan vuosi ollut 1993 tai jotain vastaavaa, kun tämä on telkkarista tullut tekstitettynä. Siltä videolta olen alunperin Dumboon tutustunut ja jotenkin niin muistan aina ne kohdat, jossa tuli vanhat mainokset esille. Pandan suklaarusinamainoksen muistan yhä edelleen voimakkaasti. Tämä onkin siksi harvoja Disneyn elokuvia, jotka olen tottunut katsomaan englanniksi. Suomiversion katsoin dvdltä vasta muutama vuosi sitten. Vanhan punakantisen vhs kasetin olen Dumbosta kirppikseltä ostanut, koska halusin saada tietää, mitä ihania mainoksia se sisältää.

Dumbo elokuvan vanha mainosjuliste

Tällä ostamallani vhs kasetilla on elokuva tekstitettynä. Kasetissa lukee tuotantovuoden olevan 1985, mutta oikeasti suomeen tämä on tuotu joskus 1992 vuoden tienoilla, sillä heti alussa sinitaustaisen Miikki Hiiripää varoituksen ja Noidan oppipoika logon jälkeen on Pieni Merenneito mainos. Tälläista Merenneito mainosta en ollut aikaisemmin nähnytkään, sillä siinä Ariel istuu aluksi kivellä ja mainos vilisee elokuva kohtauksia. Se on paljon monipuolisempi, värikkämpi, nopeampi, pelottavampi ja iloisempi kuin aikaisemmin näkemäni Merenneito mainokset. Tämän jälkeen pyöriikin tuttu mainos kimara: Kaunotar ja Kulkuri, Dumbu, Hessu, Mikki, Pluto, Ankronikka, Nalle Puhin Uudet Seikkaiut ja iki-ihana Mikki Hiiren jouluaatto.

Itse elokuvaan. Dumbo on yksi lyhimmistä ja värikkäimmistä Disneyn kokoillan elokuvista. Alkulaulu lentävästä Herra Haikarasta on oikein kaunis, vaikken sanoista meinaakkaan saada selvää. On todella surullista, kun muut eläimet saavat poikasia, mutta Jumbo joutuu jäämään yksin. Söpöys pisteet elokuva avaa kerralla, sillä itse myöhemmin pikku Dumbon lisäksi kaikki muut eläinten poikaset ovat tavattoman söpöjä. Kun ihmiset tuodaan tarinaan esille huomaa elokuvan tyylilajin, sillä kaikki ihmiset ovat karikatyyrimäisiä ja eläimet enemmän realistisia. Trumpetti musiikki  vie suoraan sirkustunnelmaan ja yleistunnelma on iloinen.

Ukko Pekka veturi lähtee lopulta liikkeelle pitkin Pohkois-Amerikkaa ja Amerikan kartta on todella huvittavasti toteutettu. Ukko Pekka onkin lauluna varmasti Dumbon tunnetuin laulu. Tässä vanhassa punakantisesa videossa Ukko Pekka ei ollut saanut vielä tuota tunnettua suomenkielistä niemään, vaan tekstiyksessä se on käännetty Vilma Veturiksi. Lopulta junamatkalla rouva Jumbokin saa oman poikasensa ja on hellyyttävää, kun Herra Haikara laulaa Dumbollekkin oman onnittelulaulun. Muut norsut heti paheksuvat päähenkilömme pitkä korvia ja syyttävät rouva Jumboa tästä. Jumbo ei halua muista välittää, vaan pistää eristysseinän väliin ja hellii omaa pienokaistaan. Jumbon ja Dumbon välille syntyy heti syvä side ja on niin hellyyttävää, kun Jumbo käärii Dumbon korviinsa ja hellittää tätä.

Jumbon ja Dumbon yhteinen hetki

Juna on perillä ja yöllä aletaan sirkusteltan koontiin. Olen aina pitänyt työmiesten teltanpystytyslaulusta, vaikken siitä saa sanaakaan selvää. Laulussa on paljon energiaa, sataa kaatamalla, ykkonen tuo kontrastia väreihin ja kohtaus on muutenkin tumma. Se, että eläimet osallistuu teltan pystyttämiseen on kyllä jo yliammuttua, mutta Dumbo minivasaran kanssa on niin söpöstelynäky. Eipäs sitä lapsena tullut ajateltua kuinka epäeettistä on pitää eläimiä sirkuksessa, varmasti siksi kun oikeasti en ole kuin kerran elämässäni siellä käynyt. Nykyään tuollainen eläinten pito varmasti laskettaisiin jo eläinrääkkäykseksi, mutta toisaalta Dumbo on tehty niin kauan aikaa sitten, että eipäs varmaan tätä asiaa samalla tavoin ajateltu kuin nykyään.

Sirkusparaati kiertää ympäri kaupunkia ja tietty lapset on innoissaan. Dumboa kiusataan, eikä pieni edes tajua että pilkka osuu häneen. Rouva Jumbon äidin vaistot ovat vahvoja, joten tietty hän antaa kiusaajilleen selkää. On jopa pelottava huomata, kuinka isot voimat norsuilla on. Onhan ne isoja elukoitakin. On surullinen näky, kun Dumbo ja Jumbo erotetaan toisistaan, mutta onneksi Timotei hiiri tulee Dumbon puolelle ihan oikeaan aikaan. Tykkään kovasti tästä alkuperäisestä Timotein äänestä, siinä on jotain hiirimäistä. Mikä siinä muuten on, miksi norsut aina pelkäävät hiiriä? Onkohan se jokin kokojuttu? Muut norsut katsoo Dumboa jo valmiiksi pahalla, joten on hyvä, että Dumbo saa Timoteistä ystävän.

Sirkustirehtööri ei todellakaan taida olla eläinten ystävä, kun koittaa norsuilla niin vaarallisia temppuja. Norsupyramidi kaatuu, kun Dumbo liukastuu korviinsa, vaikka Timotei on ne fiksusti sitonut. Norsut alkavat entistä enemmän loukkaantumisen jälkeen hyljeksimään Dumboa ja oikein halveksivat tätä, kun hänestä tehdään klovni.  Dumbon klovnitemppu eli palavasta talosta hyppääminen on hengenvaarallinen, mutta kohtaus on naamioitu pellejen pelleilyiden takia ihan höpöksi. Muistan itse lapsena nauraneeni kippurassa, kun yksi grillaa siinä tulessa makkaraa. Oikeastihan tämä on vakava ja pelottava kohaus, jolle ei kuulu nauraa yhtään.

Vaaleanpunaisia elefantteja

Ilmeisesti sirkurpellet luulevat nyt olevan todella hyvä hommissaan ja alkavat juomaan ja juhlimaan. Huomaa, ettei heillä ole aivoja lähes nimeksikään, kun alkoholi maistuu jopa omasta kengästä. Varmasti kiva jalkahien sivumaku. Surullinen Dumbo ei tiedä oikein miten edes olla ja onneksi Timotei tietää, missä rouva Jumboa pidetään lukittuna. Jumbo ja Dumbo pitävät ihanan hellyttävän äitilapsi hetken, jonka aikana kyllä mienaa aina tulla itku. Vaikkei he edes kunnolla näe toisiaan, niin läheisen kärsän kosketus, keinuminen ja laulu on ovat todella tunteellisia. Ihanan rauhallisesta tunnelmasta siirrytään taasen psykedelisimpään kohtaukseen.

Timotei ja Dumbo alkavat juomaan vettä ämpäristä, jonne on pellejen viini myös kaatunut. Tästä seuraa Dumbon uni vaaleanpunaisista elefanteista. Psykedeelinen kohtaus ei ole pelottava, eikä edes häiritsevä, mutta se ei jotenkin sovi lainkaan aikaisemman tarinan tyyliin. Siinä on paljon hassuja ja irrallisia osioita ja onkin kuin suoraan fantasiasta. Tosin tämä psykedeelinen kohtaus lapsena oli minusta kiehtova kuin mikä, joten hyvä että se on jätetty pysymään elokuvassa, vaikkei tarinaa periaatteesa erityisemmin tuekkaan. Alkoholin vaikutuksen alaisena yöllä on ilmeisesti lennetty puuhun, sillä siellä olevat varikset ei keksi muuta syytä miksi norsu oisi puussa.  Varikset polttelevat sikareita ja ovat olevinaan hauskoja hahmoja, samantyylisiä mitä myöhemmin tehdyssä Viidakko kirjassa on chillaaja korpit. Tämä varislauma muka heittelee vitsejä, laulaa hyvin tylsän laulun lentävästä elefantista ja muutenkaan en näiden fokusta ymmärrrä. Tämän lentokyvyn tajuamisen olisin mieluummin jollain muulla tavalla nähnyt. Se, että Timotei oikein hakemalla hakee sääliä harakoilta  menee ihan yli ja miksi Timotei  tarvii varikset avukseen keksimään lentosulkahuijauksen, kun on itse kuitenkin niin välkky? Tällä taikasulalla Dumbo saa rohkeutta ja uudestaan klovniesityksessä kun sulka lähtee irti, niin Dumbo tosiaankin uskoo itseensä ja osaa lentää. Kohtaus jossa Dumbo viimein onnsituu on hyvä kliimaksi elokuvalle, mutta ajallisesti se tapahtuu ihan leffan viime minuuteilla. Kosto ilkeille norsuille on se, että Dumbo lentäen tykittää pähkinöitä heidän päällensä. Kun sirkusjuna taasen pääsee liikkeelle ovat ilkeät norsut taasen niin iloisia Dumbon puolesta. Rouva Jumbo saa oman vaunun, kun Dumbo lentää junan perässä.  Dumbo on tyypillinen tarina kiusaamisesta, mutta opettaa  ettei sen jalkoihin ei saa jäädä. Ystävän tuella ja omien vahvuuksien avulla jopa elefanttikin voi lentää.

Punakantinen Dumbo vhs-kasettini

Hopon Poppoo

Hessu Hopon ensimmäinen oma elokuva on minulla ollut pienestä pitäen ja yhteen aikaan se varmasti oli katsotuin vhs-kasettini. Elokuvan runsas värimaailma ja hassuttelu todellakin upposi minuun pienenä. Näin vanhempana nyt kun pitkästä aikaa tähän elokuvaan tartuin, niin huomasin muistavani pitkät pätkät elokuvan repliikkejä sieltä ja täältä. Oikeasti, tämä elokuvahan on aivan älytön.

Hopon Poppoo elokuvajuliste

Hessu Hopo asuu omakotitalossa poikansa Maxin kanssa. Poika käy koulua, fanittaa hyvin Michael Jacksonmaista poptähteä Powerlinea ja on ihastunut koulu ihanimpaan tyttöön Roxaneen. Viimeisenä koulupäivänä ennen lomaa Max on keksinyt kaverinsa Peten (Mustan Pekan poika) ja yhen nörtin kanssa pistää päättäjäiset hösseliksi ja tehdä jonkun ihme videoinstallaation Powerlinen uudesta musavideosta. Suunitelmat ei mee ihan putkeen ja vaikka Max saa hetken olle koulun julkkis, niin rehtorin puhutteluhan hällä odottaa. Pete pelkää isänsä tappavan hänet ja nörttikaveri taas puhuttelee rehtoria niin mahtavalla äänellä. "Hei, Maise-rrrrr, kuis tääl sujuu!" Sitä kanssa ihmettelen, että Max antoi tälle nörtille palkkioksi cheddarjuustokermaa, mitä tämä syö suoraan pullosta kuin kermavaahtoa. Maxin kauhusta kankeana odotellessa vuoroaan, hän tapaa Roxanen käytävällä ja molemmat ovat vähän kipsissä toisistaan. He kuitenkin sopivat treffit ja Max on niin onnesa kukkuloilla, että alkaa laulaa samaa mambolaulua, millä Hessu hänet aamulla herätti.

Max ja Roxanne kohtaavat

Maxin ollessa koulussa, on Hessu työpaikallaan kauppakeskusksessa kuvaamassa pikkulapsia. Hänen työkaverinaan on tietysti Musta Pekka. Kumpikin kohtelee lapsia niin tyhmästi, että ei voi kun nauraa. Hessu vetäsee kumiankkapillin naamaansa, jolla saa semmosta ihme vaakkuääntä ja Pekan kohtelusta taas toinen oikkutyttö päätyy kurvaamaan kauppaan pylly paljaana. Hessu saa töihinsä puhelun Maxin rehtorilta, joka uhkaa laittaa pojan huonon käytöksen takia sähkötuoliin. Koska Hessua tämä ajatus tietenkin kauhistuttaa, hän keksii (Pekan tyrkyttämänä), että lähtee Maxin kanssa yhdessä matkalle kalaan Kohtalonjärvelle. Kotona Hessu jo pakkailee tavaroita, kun Max tulee koulusta. Max kyselee kuka Hessun matkaseuraksi tulee ja kun Hessu vastaa parhaan kaverin, niin Max veikkaa Aku Ankkaa. Missä tahansa muussa yhteydessä tämä olisi vaan huono vitsi, mutta koska Hessu ja Aku ovat oikeasti kavereita, niin eipä se naurattanut, vaan Max saa itse tajuta tulevansa autokyytiin. Max laittaa kaikin voimin vastaan, mutta matkalle siltikin lähetään. Max saa kuitenkin Hessun kääntymään tiellä Roxannen luokse, että edes saa kohteliaasti treffit saadaan peruttua. Roxannen kotioven avaa hänen jätti-isänsä, joka örisee vain hölmösti. Max koittaa kaikin keinoin saaa Roxanen ymmrätämään, että treffit on hälle tärkeät ja valkea valhe lipsahtaa, sillä hän väittää lähteväsä Hessun kanssa Powerlinen konserttiin Los Angelesiin. Vielä päälle hän sanoo vilkuttavansa keikkalavlat Roxanelle, sillä konsertti tullaan kuvaamaan televisioon. Roxan lupaa kattella tätä telkkarista ja niin Max tietää olevansa kusessa.

Automatka alkaa vaivaantuneesti, kun musiikkivalinnasta kiistellään ja Max ei innostu "Arvaa ketä ajattelen" leikkiin, vaikka vastaus oisi ollut Walt Disney. Auton avaimet vie leffan parhaaseen lauluun Valtatiellä näin, jossa näytetään mitä oudompia vastaantulijoita. Illan päätepysäkki on surullisen kuuluisa ja myötähäpeäällinen rottashow, joka saa oikeasti vihdoinkin katsojan sympatiaisteet Maxin puolelle. Rottashow on niin järkyttävä ja Hessun käyttäytyminen aivan päätöntä. Pikkupoikakin huutelee: "Sehän on dorka ja pikku dorka." Tässä vaiheessa Maxin häpeään Hessua kohtaan pystyy oikeasti samaistumaan. Noin noloa käytöstä aikuinen ei oikeasti saa tehdä lapselle. Onneksi pian ajetaan järvelle harjoittelemaan kalastusta ja sinnehän iskeytyy tuttuja; Hessun teltan päälle parkkeeraa Mustan Pekan koripallo- ja keilakentillä varusteltu asuntoauto. Kuulumisia vaihdetaan ja Pete vähän kettuileekin, että meinaako tosiaankin Hessun kanssa päästä Powerlinen kanssa samalle lavalle. Syömään ei kuitenkaan jäädä, vaan Hessu päättää opettaa Maxin kalastamaan. Hessun täydellinen heitto vaatii omat liikkeensä ja siima osuukin Mustan Pekan grillipihviin ja lentää järven yli. Sieltä pihvin noukkii Isojalka niminen jättiläinen, jota päästään onneksi autoon karkuun. Isojalka on kumman kiinnostunut Hessun ja Maxin tavaroista ja tanssii Stayn Alivea metsän reunassa. Etuikkunan edessä hän myös vetää väkivaltaista ksäinukketeatteria ja muutenkin hoopoilee. Hessu ja Max saa purkkikeiton auton konepelliltä iltapalksi ja nukkuvat yön autossa. Max ei meinaa saada unta, vaan koittaa rustata Roxanelle kirjettä, mutta sekään ei onnistu. Hän löytää Kohtalonjärvelle menevän kartan ja Max kuumeisesti miettii mitä tekee. Viime hetkessä hän pyyhkii  tien pois Kohtalonjärvele ja ympyröi päämääräksi Los Angelesin.

"Tää on kaikista typerin loma. Sä raahat mut himasta, kattomaan jotain typerää rottashowta! Kerro kun loma on ohi!"

Seuraavana aamuna kahvilassa Max saa amuupalaksi munat silminä ja pekonin huulina. Hymynaama muuttuu hetkessä sössöksi, mutta päivä piristyy, kun Hessu virallisesti ristii Maxin kartanlukijaksi. Elokuvan parhaat kohdat kohataankin nyt, kun näytetään lyhyessä kokoomassa Hessun ja Maxin hauskoja ja koomisia hetkiä yhessä. Katsotaan pesistä, käydään huvipuistossa, juostaan pakoon lepakoita luolista ja seurataan romurallia. Hotelliksi valitaan hyvin merihenkinen hotelli, jossa on Ariel aiheinen seinälamppu. Musta Pekka tulee jälleen kerran häiriköimään. Hän huutaa oven takaa olevansa poliisi ja tulee hirveellä tärätärätärätärä tärinöillä sisään ja naureskelee isosti vitsinsä päälle. Max ja Pete jävät syömään sulajuustoista pizzaa huoneeseen ja Pekka kuulee oven takaa, kun Max kertoo Petelle muuttaneensa kartan suuntaa. Pekka ja Hessu lilluvat hotellin porealtaassa, jossa Pekka tietenkin juoruaa tästä Hessulle. Hessu ei meinaa uskoa, mutta hotellihuoneeseen tultuaan hänen kasvoista paistaa pettymys.

Yhteistä aikaa vuoristoradalla

Seuraavana päivänä ollaan jo risteyksen kohdilla: Los angeles vai Kohtalonjärvi. Viime hetkellä Max huutaa Hessulle että vasen, joka vie Losiin. Hessu parkkeeraa auton ja alkaaa murjottaa. Sitten alkaa koominen alamäki. Auto luisuu alas, kun jarrut jäi laittamatta. Siittä menee ovet rikki, tiputaan vesiputoukselle, tapellaan, riiellään, sovitaan, pelastetaan ja tehdään tyädellinen heitto. Isä ja poika löytävät jälleen sen yhteyden. Maxin takoo Hessulle järkeä, että ei oo enää pikkupoika, vaan on kasvanut isoksi ja on oma elämä nyt. Hessun on vaikia päästää irti ja hänkin yrittää Maxille sen takoa päähän, että tämä on hänen ainoo poikansa. Isä ja poika ovat molemmat sen verran hulluja, että päättävät kuitenkin että Roxanelle tehty lupaus täytyy pitää ja Powerlinen kanssan samalle lavalle pitää päästä. He salakuljettavatt itsensä soittimien kantokasseissa lavan backstagelle ja muutaman mutkan jälkeen ovat Powerlinen kanssa lavalla. Powerline on tietty hämmentynyt, mutta ei heitä Hopoja pois. Hessukin innostuu esittämään täydellisen hettonsa muuveja ja siitähän tulee ihan uusi koreokrafia. Kyllä Maxin kaverit ja Musta Pekka ovat kateellisia kun näkevät Hopot tv:ssä.
Kotia päästään vielä räsäisellä autola ja Max menee Roxannen luokse. Isukki on taasen vastassa ärrinmurrina, mutta Roxan saa hänet pois. Max myöntää Roxanelle valehdelleensa, ettei Hessu oikeasikasti Powerline tunne, mutta sovinto saahaan onneksi aikaan. Yhteiset pusut vaihdetaan ja sattumalta kun Hessu koitti korjaila autoa, niin hän lennähti Roxannen parvekkeen katosta läpi ja pääsi esittäytymään tälle Maxin ensirakkaudelle. Maxin ihan ylepänä esittelee isänsä Hessun.

Hopon Poppoosta ensimmäisenä tulee mieleen värikäs ja hössähtänyt viihde samaan, tyyliin kuin Disneyn lyhytanimaatioissa. Hopon Poppoossa on kuitenkin ihan kunnon syvällinen isä-poika teema, joka kuljettaa juonta eteenpäin ja tekee siitä dramaattisen elokuvan. Max ei ole aluksi mikään koulun suosituin jätkä ja ensi-ihastukselle on hankala puhua. Siihen päälle kun lisää häpän omasta isästään, niin ei ihmekkään että Max halusi tuntea arvostusta koulumaailmassa. Max on hyvin helposti samaistuttava hahmo, vaikka hoopo onkin. Hessu ei saa millään isäsympatiapisteitä, vaikka kuinka yrittää saada itseänsä poikansa elämään. En osaa sanoa, voiko joku vanhempi tähän Hessun isärooliin samaistua, mutta toisaalta yksinhuoltajana hän kun on yksin vastuussa Maxin kasvatuksesta niin sitä irtautumista on varmasti vaikea tehdä. Kun Hessu saa töihinsä puhelun rehtorilta, niin hän varmasti ajattelee mikä siinä pojan kasvatuksessa nyt meni pieleen.

Powerlinen kanssa lavalla. "Hei isä, tee täydellinen heitto"

Maxista tuli hetkessä koulun oma pikku julkkis, mutta isukin kanssa tuntui olevan paljon ongelmia. Isän erikoisuutta Max ei aluksi millään pystynyt hyväksymään, eikä Hessu oikein voi ymmärtää Maxin tosiaankin olevan jo niin vanha, että on ihan tyttöön ihastunut ja kaverit alkaa olla tärkeämpiä kuin oma isukki. Vaikka Hessu tarkoitukset ovat hyvät viettää yhteistä isä-poika aikaa, niin hän ei vain ole oppnut ymmärtämään Maxin mielenkiinnon kohteita. Jos toinen ei nauti luonnosta tai kalastamisesta, niin eihän sitä oikein voi pakottaakkaan. Maxin mielenkiinto on räiskemmässä meiningissä ja onneksi Hessukin sen tämän matkan aikana oppii ja oikeasti tutustuu poikansa mieltymytksiin. Siksi juuri tuo kokooma kohta, jossa esitellään Maxin ja Hessun yhteisiä tekemisiä onkin suosikkini. Vaikka kaikki ei mennyt aina putkeen, kuten vaikka lepakkojen herääminen luolassa, niin niistä juuri tulevat ne yhteiset kokemukset.

Lopussa kun saavutaan tienristeykseen ja kaikki menee päin vesiputousta Hessun ja Maxin dialogi on on hyvin uskottavaa. Vaikka he hetkessä haluaisivat toiselle pahaa, niin se on vihan purkamista, jota ei oikeasti tarkoiteta. Hädässä toinen pelastetaan vaikka sitten täydellisellä heitolla. Tämä Hopon Poppoo on pinnalta hyvin värikäs ja jopa lapsellisen oloinen elokuva, mutta pinnan alla käsitellään tärkeitä teemoja kasvamisesta ja perhesuhteista.