Beetlejuice

Tämä Tim Burtonin kauhukomediaklassikko iski minuun jo joskus kymmenn vuoden iässä. Tässä kauhu on juuri sellaista positiivisesti hirvittävää, eikä yhtään äklöttävää, mitä tuohon aikaan moni muu leffakavereistani halusi seurata. Nautin niin suunnattomasti tästä Burtonin kauhutyylistä, joka on osittain niin gootahtavan karmaisevaa ja osittain niin lapsenmielistä. Tätä elokuvaa ennen olin nähnyt vain Tim Burtonilta Painajainen ennen joulua elokuvan, johon myös olen rakastunut suunnattomasti. Kun aloitin katsomaan tätä Beetlejuicea ensimmäisen kerran, odotukseni olikin hyvin samanlaiset kuin Painajaisella ennen joulua elokuva eikä se haitannut. Näissä elokuvissa on tyylilisesti hyvin paljon samaa, sekä myös samanlaisia hahmoja. Luuranko Jackissä ja gootti Lydiassa huomaan paljonkin yhtäläisyyksiä. Täydellisen Saksikäsi Edwardin näin vasta tämän jälkeen, jolloin Burton nousi kultajalustalle minun silmissäni.

Beetlejuice elokuvan mainosjuliste

Pariskunta Adam ja Barbara Maitland asuvat isossa omakotitalossa, jota heidän naapurit painostavat myymään. Adam harrastelee kotinsa ullakolla pienosmallien tekemistä ja kun tavarat loppuvat kesken he lähtevät yhdessä ostoksille. Kaupasta tullessa he kuitenkin joutuvat auto-onnettomuuteen, mutta pääsevät ehjänä kotiin. Tai niin he ainakin luulevat, sillä siellä he huomaavat olevansa kuolleita haamuja. Heidän taloonsa muuttaa uusi hullu Deentzin perhe, joka ei jätä aaveita rauhaan, kun saavat niistä vihiä. Adam ja Barbara eivät kuitenkaan siedä heitä, paitsi tätä goottityttö Lydiaa joka voi nähdä heidät, koska on niin erikoinen ja synkkämielinen. Maitlandit kutsuvat biomanaaja Beetlejuicen esiin heidän pienoismallinsa hautausmaalta ja silloin alkaakin tapahtua. Beetlejuice käyttää todella ilkeitä ja kyseenalaisia keinoja häätääkseen Deetzit, mutta Maitlandit ei anna sen sittenkään  tapahtua, kun Lyydiakin meinaa loukkaantua. Adam ja Barbara yrittävät kanssa itse saada Deetzit lähtemään huvittavalla ruokapöytätempulla, mutta eihän se mene kuin nauruksi. Deetzien ystävä Otho päättää sitten eräänä iltana manata Adamin ja Barbaran haamut näkyvään muillekin kuin Lydialle. Manaus nostaa Adamin ja Barbaran heidän hääpuvussa ilmaan ja he vanhenevat siinä hetkessä. Lydia ei kestä tätä katsoa ja kutsuu Beeteljuice apuun sillä luvalla, että hän tulee tämän vaimoksi. Beetlejuicen bigshowtime alkaa, joka päättyy Barbaran neuvokkuuden ansiosta tuhoon. Loppujen lopuksi Deetzit, Adam ja Barbara elävät loppuelämänsä yhdessä samassa talossa.

Beetlejuice sisältää paljon Burtonin viljelemää mustaa huumoria. Kauhun ja kuoleman kliseitä vedetään ihan överiksi manaajien ja kuolleitten avulla. Tätä voi hyvällä omalla tunnolla kutsua kauhuteemaiseksi komediaksi (ja sopii vaikka katsottavaksi tulevaan Halloweenjuhlan aikaan). Beetlejuice on hahmona ihan ääliönpöhkö, eikä hänessä järkeä näytä yhtään viiraavan. Koko hahmokavalkaadi on todella monipuolien ja karikatyyrimäinen; Adam ja Barbara kaikkein tavallisimpina ja samaistuttavimpina hahmoina, Lydia ujo yksinäinen goottityttö, isä Deetz tylsähkö naapurinkyttääjä ja äitipuoli Deetz umpisekopää taiteilija, eli kaikki ihan toisista äärpäistä toisiaan. Hahmot myös luo hauskaa vastakkaisuutta katsojalle, kun elokuvan kuollut pääpari on normaali ja kaikki muut elävät taas vähän enemmän kauempana todellisuudesta. Lydian hahmoon kyllä voi nuori teinikatsoja samaistua, koska hyvin näytetään hänen häpeä ja noloutta omista vanhemmistaan ja yksinäisyyttä, kun ei ole samanlaisia henkilötä lähipiirissä joilla olisi myös kiinnostusta yliluonnollisuuteen. Hahmon ulkopuolisuus perheeseensä myös vaikuttaa siihen, että hän pystyy ainoana näkemään Adamin ja Barbaran. Tietty tämä epätoivoinen lupaus mennä Beetlejuicen kanssa naimisiin on ihan överiä, mutta jos se kerran on ainoa tapa pelastaa Lydian mielestä näiden "kuolleiden henki", niin kyllä sen voi ymmärtää.

Theeo, theeo.... eli se Banana tanssi

Beetlejuice huumori on vähänsellaista ettei se kaikille aukea. Pelleillään kuolemalla, leikitään tyhmästi haamuja, käydään jonottamassa avustajaa kuolman porteilla ja nähdään hulluja sekopää vanhempia. Suosikkikohtaukseni on yllättävä ja jopa vähän säikyttävä Bananalaulu, kun Adam ja Barbara saavat perheen yhtesen illallisen tanssimaan hölmösti. Eihän se ketään säikäytä, vaan päinvastoin saa naurun entistä korkeammalle. Komediallisten elementtien lisäksi tässä halutaan luoda selvästi maailmaa sille, että kaikki ei ole sitä miltä näyttävät. Fantasia on saatu sekoittumaan arkimaailmaan luonnollisesti, eikä kaikkia tapahtumia edes ole pyritty selittämään. Mikä on vain hyvä, eihän kuolemaa oikein voi selittää. Samassa tämä elokuva myös pyrkii antamaan komediallisia vastauksia siihen mitä kuolema on, onko se kauheata vai hupaisaa?

Tunnelmallista halloweenaikaa kaikille!