Coco

Pixarin uusin Coco ei alunperin herättänyt minussa mitään suuria odotuksen tunteita. Samu Sirkan Joulusta näkemäni pätkä oli oikein hyvin animoitu, mutta mexicolaistyylinen musiikki ei siinä vedonnut minuun. Vasta lähempänä elokuvan suomeen tulemista katsoin trailerin ja siitäkin jäi vähän mitäänsanomaton olo. Sisareni kuitenkin sanoi elokuvan olevan  uskomattoman ihana ja niin odotukseni nousivat leffaa kohtaan. Kävin katsomassa Cocon suomidubilla 3D: versiona.

Coco elokuvan juliste

Miguel rakastaa kitaran soittoa. Hänen perheensä ei vain hyväksy millään musiikkia, sillä suvun yksi miehistä oli hylännyt perheen musiikin takia. Siksi musiikki on bannassa. Miguel siltikin siitä haaveilee, vaikka välittääkin suuresti perheestään. Mexicon Kuolleiden päivä-juhla on tulossa ja sitä ennen on isot musakilpailut. Miguel ei pääse kuitenkaan lauteille, kun tämän mummeli rikkoo hänen kitaransa. Kun Kuoleman päivä- juhla sitten koittaa niin Miguel keksii, että hänen sukunsa musta lammas on hänen ihailemansa trubaduuri. Miguel koittaa varastaa tämän kitaran kirkosta ja näin ollen päätyy kuolleiden maahan. Tämän jo edesmenneet sukulaiset vain voi vapauttaa hänet takaisin eläväksi. Hekään eivät suvaitse musiikkia, joten Miguel ei suostu palaamaan. Hän etsii idoliaan Hectorin kanssa, jonka tapaa ihan sattumalta. Lopulta he saavat tämän trubaduurin, vanhan muusikon tavattua ja selviääkin kaikenlaista. Tämä ei olekkaan Miguelin sukulainen, mutta Hectorpa on. He ovat olleet aikoinaan parhaita kamuja ja tämä julkkismuusikko ahneissaan tapatti Hectorin, että saisi tämän tekemät laulut omakseen. Onneksi kaikki selviää parhain päin.

Ihan aluksi minua ihmetytti mistä elokuvan nimi Coco tulee. Vasta ihan loppuvaiheessa elokuvaa,  kun Hector on kertonut tarinansa kuinka hän teki Remember Me laulunsa Cocolle tajusin tämän ihanan isomummon Mama Cocon hahmon tärkeyden. Remember Me voitti mielestäni  ihan ansaitusti parhaan laulun Oscarin. Pixar kun ei ole lauluja tehnyt elokuviinsa läheskän niin paljon kuin Disney. Mama Cocon suomiäänenä toimii uskomaton Inkeri Wallenius, ääni sopii hänelle erinomaisesi ja näin Mama Coco nousi kaikken suosikkihahmokseni. Päähahmo Miguel, nuori kitaristi, sisältää hahmona ristiriitaisia piirteitä, välillä toivoin hänen toimivan ja välillä rauhoittuvan. Varsinkin lopussa olin jo huutamassa että "soita nyt se biisi". Noin muuten Miguelin hahmo on se väylä, mitä kautta katsoja pääsee näkemään tämän kuolleiden valtakunnan. Hänen reaktiot hämmästyneisyydestä ovat aitoja ja siksi se toimii katsojaankin. Hector tulee tarinaan vähän sivulta mukaan ja alussa edustaakin kuolleiden hylkiötä. Hänen hahmonsa tärkeys korostuu kokoajan pikkuhiljaa ja katsoja oppii pitämän hänestä. Pidin siitä, että Cocossa on pitkästä aikaa ihan kunnon pahis, eli tämä trubaduurilaulajaheppu. Olin aivan varma alusta lähtien, että tottakai hän on Miguelin isä ja siksi paljastus olikin niin suuri minulle. Hän käyttäytyy todella häikäilemättömästi ja Itsekkäästi. Se mitä hän kuuluisuuden ahneuksissaan teki Hectorille, parhaalle kaverilleen, on aivan kaameaa. Siksi onkin oikein, että tämä kusipää saa tuntea kunnon julkisen nöyryytyksen kuolleiden maassa. Elokuvassa vilisi paljon muitakin hahmoja, mutta ne eivät pahemmin jääneet mieleenI. Sidekic elukkana toimi kulkukoira, joka kiintyi Migueliin ja pääsi myös matkalle pimeyden tuolle puolen.

Miguel ja Mama Coco

Cocon animaatio on taattua Pixar laatua. Hahmot ovat aitoja, mutta siltikin persoonallisia. Värimaailma on kirkas ja monikylläinen. Vähän alussa tuntui, että oranssi on voimakkaasti esillä, mutta kun kuolleitten maailman päästään musta ja tummansininen tulee enemmän esiin. Pelkäsin vähän, että onko pimeys vähän yksitoikkoista, mutta kuoleiden maalmaa on saatu väreillä hienosti rikastettua. Erityisesti kuolleiden maailmassa luurankohahmot kiinnittivät huomioni. Miten perusluurangosta saa niin persoonallisen näköisiä ja yksityiskohtaisia. Vaikka kuolleiden maailma nyt saattoikin olla pelkkä mielikuvitusmaailma, niin minusta se kaikessa kauneudessaan ja karuudessaan on hyvin oikean maailman kaltainen, eräänlainen peilikuva. Kuten jo sanoin, niin tämä Mexicolainen musiikki ei minussa erityisesti mitään tuntemuksia herättänyt, enkä edes Remember me laulusta ensikuulemalta pitänyt. Vasta lopussa kun laulu sai merkityksensä, pidin siitä ja kyyneliä muutaman vuodatin kun Miguel lauloi tätä kappaletta Mama Cocolle ja Mama Coco otti isänsä kuvan esille omista kansioistaan. Voisi sanoa, että laulu kirjaimellisesti pelasti Mama Cocon kuolemalta.

Viime vuosina Pixar on enemmän panostanut jatko-osiin kuin uusiin tuoreisiin ideoihin. Kunnon Dinosaurus on aamupiiretty tasoa, enkä Inside Outinkaan syvintä olemusta ymmärtänyt. Coco teke juuri siksi hyvän poikkeuksen, sillä se käsittelee vakavia teemoja: taiteellista intohimoa ja kuolemaa. Elokuvan alkupuolella kuvataan hyvin kuinka rakasta ja tärkeää Miguelille musiikki on. Hän mieluummin uhmaa omaa perhettään, kuin luopuisi musiikista loppuelämäksi. Tämän musiikin voi korvata melkein millä tahansa asialla, intohimolla rakasta harrastusta kohtaan. Siksi se minuun kolahtikin. Pidän kovasti ajatuksesta, että kuolleet elävät vielä jossain ja valokuvien kautta me voimme tuoda heidät luoksemme. Täällä maailmassa muistellaan niitä ja he siellä meitä. Cocossa kun ihminen kuolee, niin hän pääsee kuolleiden maailmaan sen ikäisenä kuin kuollessaan. Näin Hector sai nuoren miehen kropassaan tavata oman rakkaan lapsena vanhan mummon muodossa. Olen itse ajatellut, että kuolleet näyttävät siellä siltä, miltä he näyttävät meidän omissa muistoissa. Nämä ajatukset kulkevat siis aika lähekkäin. Muutenkin kuolleiden maailma on paikkana sellainen, että toivon oman isini, ukkini ja edesmenneiden kissojeni jo odottavan minua siellä. Ja että valokuvien avulla he pääsevät tänne. Tässä Mexicon kuolleiden päivä- juhlassa on se erikoisuus, että siellä ei sureta vainajia. Siellä kaivataan ja tunnetaan se, että kvainajat  tulevat käymään ja vietetään yhdessä hauskaa. Kuolema on aina vakava ja ikävä asia. Oma suruaika kuuluu kaikille, mutta lopulta se muuttuu enemmän kaipaukseksi.

Idoleitani: Spede Pasanen

Suurin osa kaikista idoleistani on elokuvista ja/tai televisiosta tulleet minulle tutuiksi. Yleensä nämä ovat olleet näyttelijöitä/ääninäyttelijöitä tai taustatekijöitä, joita aloin pikkuhiljaa tunnistamaan. Monet suosikkieani tärkeimmät roolit ovat jo takana päin, mutta onneksi heidän jälkensä elää vanhoissa julkaisuissa. Näillä "esittelyillä" pyrin hahmottamaan mitkä tekeleet ovat saaneet kyeisen tekijän itselleni merkityksellisiksi.

Sain joululahjaksi avomieheltäni elämänkertakirjan Pertti "Spede" Pasasesta, jonka jutut ovat vahva osa lapsuuttani. Syvennytään Speden maailmaan nyt hiukan paremmin.

Spede, nimittäin kirjan kansikuva

Ensikosketus: Äiti on töissä, odotamme häntä paikallisessa hampurilaisravintolassa. Olen viisi vuotias, sisko yhdeksän. Isi kysyy hampparitilausta tehdessään voiko pikkutelkkarin laittaa kolmoselle,  Severus haluaisi katsoa Spelejä. Tottakaise baarimikolle käy. Menemme loossiin istumaan. Olen isin kainalossa, kun mustavalkotelkkarista alkaa suosikkiohjelmani. Äitikin liittyy seuraan, hän juttelee siskoni kanssa vastapäätäni jostain. En kuule mitä, sillä keskityn isin kainalossa juustohamppariin ja nauran, kun Spede häviää omassa väripelissään.

Spede Pasanen on ensisijaisesti minulle mahtavien Spelien keksijä ja Spelien isäntä. Uunojen Härski Hartikaisenakin hänet tunnistin, mutta koomisen puolen Spedestä löysin tuosta hetkestä noin viisi vuotta myöhemmin, kun näin ensimmäisen palasen Spede Showta. Tuo kokoomajakso on edelleenkin minulla videolla tallessa. Speden luontainen karisma ja huumori upposi minuun jo silloin, mutten todellakaan osannut käsittää kuinka suuri vaikutus Speden luomalla sketseillä on pitkässä kaaressa minuun ja koko suomen sketsi- ja komedia viihteeseen. Vasta kun tapasin avomieheni ja hänen kotimaisten sketsisarjojen kokoelmansa ymmärsin vasta suuressa kokonaiskuvassa Speden merkityksen. Hän on käytännössä luonut kokonaan  suomalaisen sketsiviihteen pohjan. Loistavasti kirjoitettu Speden elämänkerta avasi minulle paljon lisää hänen komiikastaan ja vaikka Speden elokuvapuoli ei ole minulle läheistä, niin hänen tuottamat tv-sarjat taasen on edelleenkin yksiä suosikkisarjojani. Blondi tuli taloon on nyt maratonina menossa, sairaalasarja Ihmeidentekijöistä löytyy oma postaus täältä ja sen jatkosarja Parhaat Vuodet on yksi koukuttavimpia sarjoja mitä olen katsonut. Eikä pidä unohtaa Kuumia Aaltoja, joita seurasin myös mahtavan Hannele Laurin takia. Spede teki jo siinäkin hyvän työn, kun nostatti Vesa-Matti Loirin ja Hannele Laurin tietoisuuteeni.

Speden Spelit teki paljon yhteistyötä Veikkauksen kanssa 90-luvulla

Muistettavimmat työt:
Speden Spelieissä väripeli, kortinvärin arvaus, kangassuikaleen läpi pujottelu, hyppynaru, ammunta ja se miten hän nosteli arvonnassa pelikortteja silleen kivasti pyörittämällä.

Speden tuottamista tv-sarjoja Parhaat Vuodet on varmasti ykköseni, koska Matti Ranin tekee niin mahtavaa roolityötä Pentti Karvalana ja sarjassa on niin paljon dramaattisia käänteitä, ehkä vähän saippuaistakin meininkiä.

Speden tuottamia Uuno elokuvia olen tässä viime aikoina tuon kirjan inspiroitumana katsomaan. Kaikkia en ole vielä kirjastosta saanut käsiini, enkä Uunoista ole löytynyt vielä sitä täyttä helmeä. This is my life on tällä hetkellä kokonaisuutena hupaisin, mutta tämä tehtiinkin Speden muistoksi. Muuten Speden tuottamista elokuvista suosikikseni sitten valitsen Romanovin kivet, joka kyllä tuotti tappiota niin Spedeyhtiölle, kuin varmaan muillekkin elokuvien tekijöille. Elokuva on siinä mielessä kuitenkin tärkeä, että se on ensimmäinen kunnonkotimainen toimintaelokuva ja onhan sen ohjannut Aleksi Mäkelä.

Nyt onkin se vaikein osuus, Spedelle on niiiiiin monia loistavia eri sketsejä. Mustavalkoisista, eli näistä vanhimmista nyt ekana tulee mieleen Saunan poroksipalamis, mutta silti vain makaamislaulu. Se menee näin: "Jaaaa sauna palo poroks, mutta maattiin vaan. Ja sama tunteella: sauna palo poroks, mutta maattiiin vaaaaaan." Spede esittää tämän laulun niin itsevarmalla karismalla, ettei mitään rajaa. Rautakauppias sketsi on itsessään jo mahtavuuden klassikko. Pidän kovasti myös niistä, jossa Pentti Siimes on pikkulapsi ja vähän muokkaa isilleen iltasatuja. Siimes myös eräässä sketsissä heittelee puujalkavitsejä Simo Salmiselle, joka toimii nakkikioskin myyjänä, se on hupaisaa. Siimens toimii myös mahtavana selittäjä Kekkisenä eräässä sketsissä. Speden ja Simon musiikilliset erimielisyydet eskaloituvat nopeasti eräässä mahtavassa sketsissä, kun selvitellään onko se Ef vaiko Fis! Että saisitte makua näistä mustavalkosketseistä linkitän nyt oheen itselleni hyvin ajankohtaisen sketsin siitä, kuinka paljon virastoihin vaaditaan erinäköisiä todistuksia.

Spede Show lakkasi hetkeksi ja aloitti kokonaan uudestaan 80-luvulla ja tällä kertaa väreissä. Enemmän yksittäisiä hahmoja tuli mukaan, kuten Vesa-Matti Loirin esittämät Nasse-setä, Nauravaa Kulkuria laulava Kusela ja Uuno Turhapuro. Naisen logiikat sketseinä naurattaa minua kovasti, varsinkin nämä jotka liittyvät autoiluun ja moottoreihin. Oma ajatuksenjuoksuni menee nimittäin juuri kuin tälläisella naisella. Simo Salminen yhdessä vaiheesa oli nopeasti puhuva toimittaja, joka haastatteli Veskun esittämää proffaa kysymyksellä: "Koputatko vaimoa aamulla lusikalla päähän ja suutelet kananmunaa ennen kuin lähet proffan hommiin?" Spede ja Vesku tekivät sketsin siitä kuinka heitä jännittää Linnan juhliin meno. Pieni parodia siitä, että kumpikaan ei tuolloin saanut kyseisiin juhliin kutsua.  Yksi mieleenpainuvimpia sketsejä itelleni on se, kun Spede ja Vesku menevät kyselemään huipupolitiikolta miksi ihmeessä Venäläiset loukkaavat Suomen ilmatilaa. Tämä politiikko ei tiedä mikä on Suomi eikä löydä Suomea karttapallolta, kun se kerran on kärpäsentahran alla piilossa. Minulle naurattvimpia sketsejä myöhemmissä Spedeissä kuitenkin ovat Pikkupojat. Make, Kake ja Väke ovat aikuisen kokosia kakaroita, jotka riitelevät millon mistäkin ja tekevät kaikkea oikeasti niin tyhmää kuin vain voi. Pikkupojat elokuva on ihan ok hupsutus, mutta parhaiten on jäänyt mieleen se kuinka pojat tappelevat siitä, kuka saa syödä puuronsa Ritari Ässä lautaselta. Väke voitti ja Kakelta muka puhkes umpisuoli, kun sain vain Mikki Hiiri lautasen.

Miksi juuri Spede: Speden huumorissa on jotain niin samaistuttavaa. Juttu alkaa pienestä ja arkisesta, jopa pohdinnasta. Se isonee ja isonee, toistuu, kunnes on niin valtava, että potti räjähtää. Se on myös yksinkertaista. Saunan poroksipalamis laulu vainon, se joko naurattaa tai sitten ei. Spede on ollut äärimmäisen kova työmyyrä, keksinyt erilaisia keinoja tehdä huumoria. Sketsien muodossa ne uppoavat minuun parhaiten, sillä sketsi/koomikkohahmojen varaan on hankala saada pitkäkestoista, intiimiä, draamallista  juonta, mikä kestäisi koko elokuvan ajan. Speden tuottamat tv-sarjat taasen ovat viihdyttäviä, mutta tarpeeksi kilttejä koko perheen sarjoiksi. Blondissa ja Ihmeidentekijöissä on ollut mm. huumeita ja kidnappausta. Ne tuovat jännitystä, mutteivät traumatisoi katsojaa. Speden Speleihin Spede antoi suuren palan itsestään, omasta persoonastaan ja olemuksestaan juontamalla ohjelmaansa hyvin rennolla ja omalla tyylillä. Se olikin kannattavaa. Spede ei koskaan teeskennellyt, hän antoi tunteiden tulla ja näytti katsojalle suoraan ilon voitostaan tai harmin häviöstään.

Suosikkini: Yllä mainitsinkin jo monta loistavaa ja nerokasta sketsiä, millä Spede on saanut minut nauramaan. Siksi sanonkin, että suosikkini on se Spede, joka juontaa niin armottoman omalla tyylillään Speden Spelejä. Siinä on sitä tunnelmaa, turvaa ja viattomuutta. Speden Spelit tuo minulle vahvat lapsuudenmuistot mieleen ja sen olon, että olisin taasen edesmenneen isini kanssa.

Uppo-Nalle: "Mikä tuo on?"
 Reeta: "Sehän on Spede."
Uppo-Nalle: "Mikä ihmeen Sssshspede?"
Reeta: "Spede Pasanen, hassuttelija."
 Uppo-Nalle: "Minä en pidä siitä."
Dialogi elokuvasta Uppo-Nalle

Veljeni Vartija

Cheekin "musiikki" ei mielestäni ole minkään sortin musiikkia, vaan nopeaa puhetta jumputtavan taustan päälle. Näin ollen en ole koko ukkoa koskaan arvostanut, enkä tajua miksi ihmeessä äitini ikäiset naiset pitävät tyyppiä nykyään niin ihanana. Valitettavasti joudun sanomaan, että minun mielestäni tämä Cheekin nyky ns. suomiräppi on tehnyt paljon tuhoa suomalaiselle musiikille, sillä suomalaisen rock musiikin teko on selvästi vähentynyt. Veljeni Vertija ei aiheena kiinnostanut minua paljon mitään, mutta kotimaisten leffojen harrastajana en halunnut jättää tätä väliin, vaikka ennakkoluloni olivatkin suuret.

Veljeni Vartija elokuvajuliste

Blockfest 2017 oli edessä. Cheek eli Jare Tiihonen (Antti Holma) bruisailee isolla veneellään ja lähtee ajelemaan veljensä Jeren (myös Antti holma) luo ennen keikkaa. Samalla hän pohtii menneisyyttään, nykyisyyttään ja itteään. Tämän ajelun aikana itseasiassa koko leffa tapahtuu, sillä kaikki sisältö on takaumissa. Pikku Jare ja Jere ovat kaksoset, toistensa parhaat kaverit ja vihamiehet. Isä opettaa käyttämään nyrkkejä ja äiti kattelee poikia vierestä. Ala-asteeella ollaan koulun riitapukareita ja yläkoulun aikana Jere erotetaan koulusta liian väkivaltaisuuden ja ilmeisesti laiskuuden takia. Jare meinaa hakea kouluun ja saada ihan tutkinnonkin. Näinhän käykin ja sitten alkaa tämä räppitouhu. Jere kannustaa Jarea ja pari levyä saadaan tehtyä. Suomiräppiä ei tuohon suomimetallin kulta-aikaan kukaan kuuntele, varisnkin kun äijä on Lahesta kotoisin, suomen Chigacosta. Levy-yhtiön vaihto auttaa menestymiseen, muutetaan stadiin ja löydetään unelmien mirkku. Muutetaan yhteen ja menestys nousee entistä enemmän kusiseen päähän kun saadaan muutama "hitti" aikaiseksi. Keikkoja on entistä enemmän ympäri suomea ja bändäreitä pyörii ympärillä ja hotellihuoneissa. Jere taasen on hakkaillut Lahdessa tyyppejä, mutta rauhottuu ajan myötä löydettyään naikkosen. Veljien isä kuolee ja hautajaisissa muistelaan millanenkohan iskukki oikeen oikeastaan oli. Ennen Blockfestin keikkaan Jare käy Jeren luona ja saunan lauteilla alkaa kertomaan veljen pojalle Tiihosten nyrkinlyönneistä, kunnes Jere tulee väliin. Hän koittaa tahkoa Jaren päähän, ettei näissä hakkailuissa oo mitään järkeä. Jere on päässyt pahan olon möykystään hetkittäin eroon tämän avulla, mutta Jaren möykky on vaan kasvanut. Itseinho, kaksisuuntainen mielialahäiriö, perfektionismi ja masennus ovat yksittäisiä syitä siihen. Ennen Blockfestin keikkaa Cheekin ex-mimmi kertoo menneensä kihloihin ja keikalla tyttö lähtee äijästänsä eroon. Ilmeisesti hän haluaa takasin kuuluisan räppärinsä, mutta sitä katsoja ei saa tietää miten heille käy.

Veljeni Vartijasta minulle jäi aika ristiriitaiset tunnelmat. Aloitan Antti Holman kaksoisroolista. Antti Holma ei komedia tv-rooleissaan ole lainkaan minua naurattanut, mutta Tatu ja Patu elokuvassa hän onnistuu hyvin. Samoin Jare ja Jere Tiihosen roolissa. Aluksi minulla oli hankaluuksia erottaa hänen Jarensa ja Jerensä toisistaan, mutta Jeren rooliin hän sai jotenkin miehisempää otetta. Paikotellen hän näytti jopa Peter Franzénita. Varsinkin lopun parrankasvu ja matalampi puhetyyli auttoi asiaa erottamisessa. Minua ei häirinnyt Jaren suorat puheet kameralle, vaan ne toimivat ihan luonnollisina osina tässä päiväkirjassa. Lapsi Jare ja Jere, sekä teini-ikäiset Jare ja Jere olivat mieleenpainuvia, mutta ihan kaikki muut leffaroolit jäi sitten todella etäisiksi. Poikien isä Kai Lehtinen ja äiti Anna-Leena Härkönen olivat aivan liikaa statistin roolissa, samoin kuin molempien kundien tyttöystävät. Jopa Cheekin manageri Armi Toivanen oli ihan turhassa roolissa. Ismo Leikolan mukana olo jenkeissä levyä tuottmassa oli todella epämääräinen.

Cheekin aikaisempi ura ja lapsuus ei ollut minulle aikaisemmin tuttuja, joten nämä kohtaukset olivat hyvin kiinnostavia. Ajan kulkua oli jotenkin hankala hahmottaa, joten olisin toivonut väliin vaikka vuosilukuja, eikä sitä että nämä ovat randomeja takaumia. Elokuvassa oli potentiaalia, mutta minusta tuntui ettei käsikirjoittaja oikein tiennyt mihin haluaa keskittyä ja mihin suuntaan viedä itse tarinaa. Se että loppukliimaksi on joku hiton Blockfest keikka tuntui aivan järjettömän tyhmältä näin dramaturgisesti. Itse Cheekin musiikkiakin soi elokuvassa (positiivisesti) yllättävän vähän. Niin monta hyvää ja mielenkiintoista teemaa kun alettiin käsittelemään, mutta ne kaikki jäi kovin pintapuolisiksi:  rap- musiikin löytäminen, Cheekin alun uran kankeus, yhtäkkinen menestyminen, syvä  masennus, kaksisuuntainen mieliala-häiriö, valtava perfektionismi, väkivaltainen perhetausta ja kaksoisveljenä oleminen.

Samassa hississä Cheekin kanssa

Jare kertoo heti alussa että hänellä ja Jerellä on jo pienestä asti ollut se oma möykky sisällä. Mietin johtuiko se Jeren sydänongelmista vai kaksosena olemisesta vai mistä, kun molemmilla on sellainen sisällään? Tämä möykyn käsitteleminen olisi minusta ollut tärkein teema syventää, sillä sen avulla olisimme oikeasti päässeet Cheekin sisälle. Mitkä ovat sen aiheuttajat? Nyt saimme vain tietää seuraukset. Veljeni Vartiassa kaikista eniten pohdin kumpi nyt vartioi kumpaa, Jare Jereä, vai Jere Jarea? Vai onko niin, että Jaren sisäinen veli Cheek vartioi häntä itseään olemasta oma itsensä, tai juurikin toisinpäin?

Paras kohtaus elokuvassa oli se saa, joka näkyi jo ihka ensimmäisessä teaserissa. Cheek on hississä, jossa hänen kanssaan on tavallinen tallaaja, joka moralisoi hyvin tämän musiikkia. Perillä täytyy kuitenkin kysyä nimmari, koska eihän kukaan muuten usko,e ttä jäbä pääsi samaan hissiin Cheekin kanssa. Jotenkin tämä kohtaus varmasti kulminoittaa ne asenteet mitä Cheek kohtaa päivittäin. Ja erikoisprpsot, että tämä jäbä hississä on uusin suosikkini Hannes Suomela. Alan jo odottamaan hänen ensimmäsitä päärooliaan.

Viulisti

En etukäteen tiennyt mitään Viulisti elokuvasta, ennen kuin näin trailerin jossa komeilee nuoruuden ihastukseni Olavi Uusivirta. Kun vielä ohjauksesta vastaa Paavo Westberg, joka on minulle ikuinen Ruusun Aikaa Illi, en voinut vastustaa kiusausta. Elokuva piti nähdä leffateatterissa, vaikka en ymmärrä pönkäsen höläystä klassisesta musiikista, saatikka jaksa iänikuisia kolmiodraamoja.

Viulisti elokuvan juliste

Karin Nordström on kaunis viulisti elämänsä konsertissa. Sen jälkeen hän jää auton alle ja menettää toisen kätensä sormista tunnon. Hän elää avioliitossa miehensä Jaakon ja heidän kouluikäisen poikansa kanssa. Karin on turhautunut, kun ei pysty enään soittamaan rakasta instrumenttiaan ja joutuu menemään opettajaksi. Opettaessaan hän näkee nuoren pariskunnan Sofian ja Antin, jotka molemmat ovat hyviä soittajia. Antti ihailee Karinia kovasti ja kun Karinilla on synttärit hänen oppilaitansakkin juhlissa käväisee. Karinia ahdistaa oma tilanteensa, kun hänen miehensä ei ymmärrä tämän kaipuuta takaisin viulun soittoon. Antin antama synttärisuudelma on intiimimpi mitä piti olla ja jäi vaivaamaan molempia. Karin haluaa jutella tästä Antin kanssa, mutta opettajan ja oppilaan suhde syvenee entuudestaan. Intiimejä seksikohtauksia ja viuluharjoituksia salaa mieleheltään Karin rankaisee itseään kotona huutamalla ja riehumalla takapihalla. Kapellimestari Björn Darren, joka on Karinin entinen rakas ja työkaveri tulee suomeen opettamaan nuoria viulisteja ja näkee Antin tyttöystävässä Sofiassa potentiaalia. Antti on jo jättänyt Sofian, sillä hän haluaa noudattaa orjallisesti opettajiensa käskyjä, joita tämä ei edes sillä tavalla tarkoita. Björn kaipaa kipästi viulistia Kööpenhaminan keikalle ja suunnittelee sinne Sofiaa. Karin puuttuu ehdotukseen ja saa suostuteltua Antin siihen pestiin lupautuen itse tulla mukaan ja opettaman häntä henkilökohtaisesti . Lomasta näyttää aluksi tulevan Antin ja Karinin kuherrusloma, mutta Björn ei ole tyytyväinen Antin soittoon. Jaakko ja poika tulvat käymään köpiksessä ja yhteisellä illallsella Antti paljastaa Jaakolle salasuhteensa Kariniiin. Jaakko jättää vaimonsa heti ja häipyy pojan kanssa takaisin kotiin. Karinia taas ei Antti voi enää  kiinostaa, sillä hänelle avioliitto on mukamas tärkeää, vaikikei osoita sitä millään. Viimeisissä harjoituksissa Antti vihdoinkin saa tunteen palonsa musiikkiinsa ja vaikka Karin katsoo vierestä, niin Antti tuntuu pääsevän se yli.

Viulisti on vähän epätasapainoinen elokuva. Alun kolmiodraama lopussa muuttuu kapellimestari Björnin ja Antin egopröystäilyksi ja tylsäksi draamaksi siitä kuka haluaa ja  kenet. Tarinan voi ajatella Karinin turhautumisena siitä, kun ei saa toteuttaa omaa unelmaa tai Antin kasvutarinaa siitä, miten hän käyttää opettajaansa hyväksi päästäkseen huippuviulistiksi. Enemmän minua kinnostaa tämä Karinin kärsimys ja turhatuminen kun hän ei voi itse soittaa. Kun hän käy palauttamassa 4 miljoonasta vakuutetun huippuviulunsa sen vastaanottaja  sanookin hienosti, että rakkaaseen esineeseen voi tulla syvempi kiintymys kuin ihmiseen. Saman tunteen voin itsekkin jakaa. Huippuviulistina Karin koittaa psyykata ja rääkätä oppilaitaan istuttamalla ajatuksen päähän, että vain musiikki on tärkeintä. Siksi Karin ei Sofian tyylistä oikein pidäkkään mustasukkaisuuden lisäksi, sillä tämä tulee myöhäsä tunnille ja ottaa vähän lepsummin. Kotona Karin haluaisi soittaa ja koska Jaakko koittaa kokoajan kannustaa tätä muihin hommiin. Suhteesta muutenkin puuttuu ilmeisesti  intohimo, niin Karin helposti ajautuu salasuhteen pariin. Karinilla ja Björnillä on syvä ystävyys ja kunnioitussuhde. Selvästi Björn on enemmän semmoinen nuorien naisten oppi-isä ja hän itse tietää, että Karin ei voi antaa hänelle samanlaista vastarakkautta, mitä tämä haluaisi. Björnin olisi helppo ottaa Karin omaksi rakastajattarekseen, mutta hänellä on niin kova kunnioitus tämän taitoja kohtaan, ettei sitä halua tehdä. Karin on harkitsemassa itselle kapellimestarin uraa, mutta onneksi Björn kertoo sen syvistä kääntöpuolista. Lopussa ei selviä meinaako Karin kapellimestarin polulle, vai ei. Siinä mielessä tarina jäi minusta pikkuisen kesken ja olisin loppuun kaivannut pienen epilogin Karinin, Antin ja Björnen jatkosta.

Antti, Björn ja Karin Köpiksessä

Paavo Westberg on käsikirjoittanut elokuvia ja tehnyt paljon teatteria. Hänen yhden näytelmäsä olen ehkä joskus nähnyt, mutta se ei minua yhtään säväyttänyt. Ohjaajana Westberg tekee kauniita ja tunnelmallisia kuvia, myös unikuvia, mutta hän kanssa sortuu tylsiin kuvallisiin kliseisiin. Tupakkakohtaukset ja naisen takaraivokuvat on niin nähty kotimaisissa elokuvissa. Köpiskuvat ovat ihanann aurinkoisia synkän Helsingin jälkeen. Ulko- ja sisäkuvat tasapainottavt toisiaan ja lokaatioit ovat muutenkin realistisia. Hahmojen ohjaukset ovat miellyttävät, mutta valitettavasti Matleena Kuusiniemi Karinina ei saa naamalleen kuin yhden ilmeen. Hänen hahmollansa on intohimoa, mutta jää kuitenkin heikoksi vahvojen miesten rinnalla. Jaakkoa esittävä Samuli Edelman taasen tekee pitkästä aikaa hyvän sivuroolin tylsänä aviomihehenä. Hän on kostailematon ja rehellinen. Olavi Uusivirta Anttina on taiteilijasielu, joka aluksi on epävarma mutta uskaltaa paljastaa nämä epävarmuutensa syyt pikkuhiljaa. Mitä lopummaksi päästää, sitä itsenäisemmäksi hän tulee ja selviää vaikeasta viulukonsertosta. Välillä Uusivirran työ menee teatterinäyttelemisen puolelle, mutta sillä ilmeisesti halutaan kuvata sen viulun luomaa tunnetta ja intohimoa. Sama juttu Kim Bodnialle, joka on kapellimestari Björn. Hänen esittämänsä musiikin voimasta on vähän yli, mutta sopii kohtaukseen hyvin. Pidin hänen hahmostaan oikein paljon, sillä hän oli rehellisesti juuri sellainen taiteilija, joita minäin tunnen eri aloilta. Antin tyttöystävä Sofia taasen on ihan raakileen oloinen, ja tuntui että häntä näytellyt tyttö Misa Lommi pelkäsi kovasti olla kameran edessä. Hänen ja Antin suhde oli muutenkin hyvin teinimäisen oloinen.

Klassisen musiikin tietämykseni pohjautuu Disneyn Fantasiaan, joten elokuvan kipaleet eivät olleet tuttuja. Yhtä ja samaa konserttoa soitettiin pitkin leffan läpi, mikä oli hyvä valinta, sillä juuri tämmönen tallaaja joka ei siitä ymmärrä, pääsi kappaleen sisään kun sen kuuli useaan otteeseen. Monet Antin kuvat oli valaistu punertaviksi, Karinin kotikuvat synkän sinisiksi ja opetustilat vaaleiksi. Heti köpikseen päästyä tunnelma muuttuu kevyemmäksi kun päästään Helsingistä pois. Äänitys on vihdoinkin selkeää ja onneksi englannin kieliset kohtaukset on  tekstitetty. Muuten olisin ihan ulapalla. Viulisti on ihmissuhdedraama, mutta se hukkaa fokuksensa elokuvassa. Intohimo näyttäytyy monena, mutta onko tarinassa kyse oikeasta rakkaudesta oppilaan ja opettajan välillä? Antin ja Karinin kohdella mietin tätä paljon ja koin että näin ei ole. Elokuvan rakkaus on molemmilla päähahmoilla instrumenttinsa musiikkiin ja lopulta omaan taiteilijuuteen.

Kaikki Oikein

Luin Anna-Leena Härkösen Kaikki Oikein kirjan muistaakseni pari vuotta sitten keväänä, juuri ennen kuin annoin sen äitienpäivälahjaksi. Muistan pitäneeni kirjan huumorista ja sen rahanpohdinta teemasta. Itse juoni ei ole jäänyt kunnolla pähäni, joten Kaikki Oikein elokuvalle en sen kummoisempia ennakko-odotuksia kasannut.

Kaikki Oikein elokuvan juliste

Pariskunta Eevi ja Kari asuvat Helsingissä. Heillä on vähän epätasapainoinen parisuhde, sillä Kari ei osaa sanoa rakastaako Eeviä vai ei. Hän tekee jotain musiikkihommia työkseen, mutta haaveilee rokkitähteydestä. Eevi taasen työskentelee innottomasti kauneussalongissa, jossa häntä ärsyttää urkkiva pomo ja vittuileva työkaveri. Hän tekee asiakkaile hyvää jälkeä, mutta kokee uransa jääneen jumiin. Yhtenä päivänä hänen  asiakkaksi tulee vanha koulukiusaaja Virve, jota Eevi kaikin keinoin haluaisi välttää. Kun Virve tunnistaa Eevin, niin Eevillä meinaa mennä pinna. Kaupassa käydessä Eevi haaveilee matkalehtien avulla poislähdöstä ja ostaa sattumalta myyjän tuputtamana lottorivin. Koti-iltana hän sitten saa numerot selville ja tajuaa voittavansa ison miljoonien eurojen summan. Kun  Kari saapuu yöllä kotiin ja saa tämän ilouutisen tietä,  niin yhdessä aletaan pohtia mitä tehdään. Onhan ne rahatkin mukamas puoliksi hänenkin. Eevi haluaisi kovasti vähän pröystäillä, sillä mitä iloa rahasta on jos sitä ei käytä. Kari pyytää Eevia himmailemaan, ettei jokainen tule kerjäämään. Eevi ostelee hienoja vaatteita ja yhdessä he autonkin hankkivat. Rikkaan elämä ei ole helppoa, kun täytyy heti hankkia isompi kämppä koska voi, siivojan koska voi, ostaa taidetta koska voi ja käydä syömissä gurmee ravintoloissa koska voi. Eevi unohtaa täysin parhaan kaverinsa tyttären synttärit, kun lähtee hetken mielijohteesta matkalle Thaimaaseen. Thaimaassa hän koittaa rentoutua, mutta tajuaa itsekkin että ilman seuraa matka on tylsä. Takasin tultuaan selviää, että Kari on hankkinut kotistudiot ja tehnyt omakustanteen ja vielä varannut Tavastian omalle bändilleen. Eevi syyttää tästä Karin kavereita, jotka tietty syyttömänä sanovat kaiken olevan Karin idea. Siitä alkaa vasta elokuvan todellinen draama, kun Eevi koittaa pohtia kuka koittaa hyötyä hänestä ja kuka on oikeasti lähellä. Ystäväkin lainaa raha pesukoneseen, mutta Eevin pää ei usko sitäkään. Tämä pohdiskelee pitkän, kunnes saa juteltua vanhempiensa kanssa, jotka avaavat hänen silmät. Ystävä saa anteeksi, Virven kanssa jutellaan ja ostetaan oma firma missä tämä työskentelee. Siitä Eevi tekee oman kauneussalongin. Karillekkin hän antaa anteeksi lopun laulusoolon myötä.
 
Kaikki Oikein elokuva ei herätä minussa oikein mitään tunteita, enkä osaa sanoa onko se komedia vai draama, sillä draamakonedia termiä en voi sietää. En yhtään nauranut, mutta toisaalta draamaa ei ollut minusta myöskään yhtään. Jäin kovasti kaipaamaan niitä kirjan rahapohdintoja enemmän. Se olisi voinut esiintyä dialogissa tai Eevin ajatuksissa tai käytöksessä noin muuten enemmän. Alun pakokauhu noin isosta summasta on hyvin esitelty, mutta muu jääkin varjoon. Kyllähän noin ison rahasumman omistaminen oikeastaan pelottaa. Parisuhdedraama on niin kuivaa katsottavaa, enkä siitä saanut yhtään mitään irti. Eevin entisen kiusaaja Virven kohtaukset tuntuivat katsomossa hyvin vaivaantuvilta, mutta se taasen oli Eevin kannalta tärkää, koska muuten koko hänen persoonallisuutenjsa ja minuutensa ei oikein tullut esille. Karilla se oli alusta alken musiikki, muttta Eevillä vaan haaveet paremmasta jostain. Mutta mistä? Eevin vanhemmat hyvin tätä materialistisuuden teemaa avaavat kuten myös Eevin ja hänen kaverinsa keskustelut. Karin hahmo oli suoraan syyllistävän helppo kusipää, joka ajaa vain omaa etuaan.

Eevi Thaimaassa

Näyttelijän työ oli osaltaan hyvää, osaltaan surkeaa. Elsa Saisio Eevina on todella kaunis ja hänen ympärillään pyörii sellainen luonnollisuuden aura. Hän näyttelee hyvin, mutta välillä tuntuu hukkaavan hahmonsa muiden alle. Karia esittävä Antti Luusuaniemi on yhtä jöpäkkä kuin keppi jäässä, jota en vain voi sietää. Se varmasti lisäsi vihaani hahmoa kohtaan. Lotta Lindroos Eevin parhaana kaverina Hannana on mukavan tuore, sillä hänen hahmonsa oli selvästi Eevin vastakohta. Työkaverit pomo  Lotta eli Pirjo Lonka ja aina valittava Iina eli  Malla Malmivaara koittivat tehdä jotain huumoria, jolle elokuavteatterissa vanhemmat naiset nauroi. Minä kait en sitä sitten vaan ymmärtänyt, tai pidän mieshuumorista enemmän. Eevin vanhempina toimivat Sikinna Sokka ja Juha Muje. Nämä ovat hyvä vanha pariskunta, jotka asuivat kauniissa talosssa ja osasviat antaa Eeville juuri oikeita elämänohjeita. Karin bändikaverit tyttöystävineen eivät voineet vähempää kiinnostaa ja miksi hemmetissä Pamela Tolan näyttelijänkyvyt ovat laskeneet kuin lehmän häntä Tyttö sinä olet tähden jälkeen?

Pidin kovasti kohtauksesta jossa käytiin yhdessä Veikkauksen toimistolla. Siinä kuvassa Eevi ja Kari näyttävät onnellisilta pallotuolissa ja heille jopa tarjotaan psykologin apua näin suuren elämänmuutoksen tultua. Itseasiassa olisin kovasti halunnut enemmänkin tästä Veikkaushommasta nähdä. Minun odotetuin kohtaus oli kuitenkin Thaimaassa, sillä sen uskomattoman kauniita maisemat saivat lumoamaan jo trailerissa. Sääli, että elokuvassa siellä oltiin niin vähän aikaa. Äkkirikastumisen teemaa ja pohdintaa kaipasin samoin tavoin mitä se oli alkuperäisessä kirjassa tehty. Nyt parisuhdedraama vei siltä huomiota ja siksi Kaikki Oikein elokuva ei minuun kolahtanut yhtään niin hyvin kuin kyseinen kirja. Elokuva on selvästi suunnattu naisille, sillä koin että ehkä en ole tarpeeksi nainen ymmärtääkseni tätä shoppailun pakkotarvetta tai miessuhteiden käsittelyä elokuvassa näin keveästi.

Harry Potter ja Feeniksin Kilta

Viides Harry Potter kirja on mielestäni kaikein tylsin, pitkäveteisin ja jankkaavin. Siksi elokuvalle en aikoinaan antanut oikein mitään odotuksia, eikä se erikoisesti säväyttänytkään. Uusi ohjaaa David Yates osaa kyllä hyvin saada kuvattua Harryn painajaisunet, jotka kirjassa jäi vähän pintapuoliseksi maininnaksi, vaikka ovatkin tärkeitä. En oikein ymmärrä miksi tässä kuitenkin väläytetään Voldemortin kasvoja tai pääkallonkuvia taivaalla vähän väliä. Kyllä se pelottava tunnelma sieltä muutenkin nousee, mutta tämä jo yltiökorostaa sitä. Ohjaajan vaihdos kuitenkin teki sen, että tämä on aika kylmä elokuva, johon ei ole saatu tuotua sitä vähäistäkään huumoria, mitä taasen Liekehtivä Pikari elokuvaan saatiin. Hyvä puoli taas on se, ettei tämä ole yhtään niin episodimainen. Suurin pettymys minulle kuitenkin on Harryn leikattu siilitukka. Oisivat pitäneet sen pidemmän, se oli kivan näköinen.

Harry Potter ja Feeniksin kilta elokuvajuliste

Elokuva alkaa suoraan kirjan juonen mukaan. Kiva nähdä taas pitkästä aikaa Likusteritietä ja Dursleyitä. Rouva Figgin mukaan tulo saattaa olla yllätys niille, jotka eivät ole kirjoja lukeneet. Ankeuttajat ovat muuttuneet sitten kolmoselokuvan paljon tavallisemman näköisiksi. Heillä on selkeästi päät ja kädet, kun taas Azkabanin vankiin luodut ankeuttajat olivat selvästi enemmän mustia haamuja, jotka leijailevat. Muista erikoishahmoista täytyy mainita Ruaah jättiläinen, mikä on varsin järkyttävä näky ja nimen omaan sillä tavalla, että se on luvattoman huono ja hyvin halvan näköinen. Käsikirjoituksessa oisi ihan hvyin voinut kiertää tämä Ruaah jättiläinen, kun sillä ei kummosta merkitystä ole ja sen toteuttamisessa epäonnituttiin täydellisesti. Elokuvan tahti on nopea, mikä on sikäli hassua, sillä kirja on näistä se jankkaavin. Taikaministeriön kuulusteluihin mennään vauhdilla, eikä Feeniksin Killan järjestöä sen kummemmin esitellä, mainitaan vain että se on olemassa.

Sirius ja Harry taistelemassa kuolonsyöjiä vastaan

Harryn ahdistuneisuus, yksinäisyys ja ulkopuolisuudentunne on tähän saatu loistavasti tehtyä. Kun viime elokuvassa Rubert Grint osasi saada Ronille aidon mustasukkaisuuden, niin Daniel on taas tässä kehittnyt ulkopuolisuuteen. Vaikka on ystävät lähellä, niin on siltikin yksin. Kaikista asioista ei pysty puhumaan edes heidän kassaan ja katkeruus Dumbledorea kohtaan on aitoa. Harry haluaa tietää enemmän mitä kerrotaan. Daniel saa näyteltyä hyvin tämän ahdistuneisuuden syvällä hengityksellä, välinpitämättömyydellä ja huomionhaulla. Kun Harry on Dumbledoren kansliassa näkemänsä unen jälkeen, on ihana kun hän huutaa "Look at me!" Harryn hahmo on kasvanut henkisesti, mutta myös fyysisesti. Harry pukeutuu koulukaavun lisäksi huppareihin ja lopussa huomioni kiinnittyy pikkutakkeihin. Hänestä oikein luodaan jo miestä tuolla takkivalinnalla.

Vihdoinkin saadaan nähdä Lupin ja Sirius pitkästä aikaa. Lupinia tosin vain muutamissa kohdissa, mutta Sirius kyllä varastaa valkokankaan. Hänelle sopii tuollaiset elegantit vaatteet ja vähän jopa ylimielinne asenne taisteluun lopussa, mikä valitettavasti käy hänen kohtalokseen. Harry ja Siriuksen lämpimiä välejä oisin jopa toivonut hitusen enemmän, sillä Garyn ja Danielin yhteistyö on nautittavaa katseltavaa. Uusia velhoja Feeniksin Killasta esitetään pikaisesti Kingsley, sekä Tonks. Molemmat jää etäiseksi, mutta onneks Tonksin hahmon tärkeys kasvaa tarinan myötä, hän on mielenkiintoinen hahmo. Voldemortin kannattajista Bellatrix Lestrange  on ylivoimainen ja häntä kun kuvattiin kirjassa "raskasluomiseksi" se on saatu Helena Bonham-Carterille täydellisesti luotua. Hänen goottityyliset noidanvaatteensa ja säkkärä tukkansa jo kuvastaa tätä hulluutta, kuinka nauttia kidutuskirouksesta. Taikaministeriön henkilöt, kuten Toffee ja Pimento on taasen aika paperin makuisia hahmoja. Pimennosta on kyllä saatu ilkeä hahmo, mutta enemmänkin hän on vastenmielinen.

Albuksen kaarti

Harry tutustuu koulumatkallaan Luna Lovekivaan, joka on yhtä ulkopuolinen kuin hänkin. Pakko myöntää, ettei Lunan hahmo kirjassa eikä tässä elokuvassakaan kiinnosta minua. Hän on hieman utuinen ja tietyllätapaa hössähtänyt hahmo. Neville taas kasvaa tässä tarinassa eniten ja hänen kasvutarinansa on minusta paljon mielekkäämpi, kuin Harryn ja Lunan uusi ystävyys. Sitten on tietysti Harryn elämän suuri käännekohta, eli ensisuudelma Chon kanssa. Vaikka suukko onkin vähän tekemällä tehdyn näköinen, oisin ollut todella pettynyt jos tätä ei olisi ollut mukana. Harryn ja Chon välejä lämmiteltiin jo viime elokuvassa, mutta nyt ne vasta saa huippuinsa, sekä myös eronsa. Tuleva ihastus Ginyyn kuitenkin tulee kokonaan vasta seuraavassa elokuvassa. Hermione on saanut höllättyä nutturaansa ja Ron on antamassa Harrylle kunnolla kunnioitusta, mitä häneltä harvoin näkee.

Elokuvan suosikkikohtauksiani ovat Albuksen Kaartin kokoontumiset. En tiedä miksi, mutta kun elokuvassa ei taaskaan näytetä perus oppitunteja, niin ehkä nämä porukan omat oppitunnit vetoaa siksi eniten. Pisin Potter kirja, sellanen tuhannen sivuinen järkäle, on saatu loppujen lopuksi aika napakkaan kahen tunnin pakettiin tiivistettyä. Tämä on lähimpänä suoraviivaisuudessaan Salaisuuksien kammiota. Kirjan pituus johtuu monien kymmienien sivujen kuvaamista Harryn tunteista, jotka tässä Daniel taitavasti voi muutamilla kasvokuvillaan ilmaista katsojalle. Siltikin Feeniksin kilta on huonoin Potterelokuvatuotos, mutta se johtuu lähinnä lähdeteoksen heikkoudesta. 

95

Kaksi kaikille suomalaisille tuttua kysymystä: missä olit kun Suomi voitti ensimmäisen kerran jääkiekossa ja missä olit kun Suomi voitti ensimmäisen (ja toistaiseksi viimeisen) kerran euroviisuissa? Viisujen ajan muistan hyvin, sillä olin kipeänä kotona tv:n ääressä fanittamassa Lordia. Jääkiekkovoitosta ei taasen ole mitän muistikuvia, mutta epäilen olleeni makuuhuoneessa leikkimässä siskoni kanssa Barbeilla, kun vanhempani ovat istuneet jännittyneenä olohuoneen sohvalla. Kyseisestä jääkiekosta tiedän vain Den glider in kappaleen, Antero Mertrannan "Se on siinä" huudot, sekä muotiin tulleet suomiverkkarit joihin minäkin pukeuduin vuonna 1998, kun aloitin koulunkäyntini. Pohjustetaan vielä, että jääkiekosta en oikeasti tiedä (enkä siedä) yhtään mitään ja tätä elokuvaa katsoessani tuijotin jääkiekkoa enemmän kuin sen aikaisemman ennätykseni, eli yli 5 minuuttia.

95 elokuvan mainosjuliste

Aleksi Mäkelä on jo pidempään ollut suosikkiohjaajieni listalla, joten pelkästään sen perusteella 95 sai minulta kovat odotukset. Kävin elokuvan katsomassa kahdesti ja kyllä nautin. 95 elokuva alkaa kertauksella Suomen hävityistä jäkiekko-otteluista. Vuonna 94 Kalervo Kummola (eli H-P Björkman peruukissa) toteaa kriisin alkaneeksi ja hän sekä Kai Hietaranta (Rauno Ahonen) keksivät palkata yökerhossa Ruottalaisen jäkisvalmetajan Curt Lindströmin eli Curren Suomen Leijonien kapteeniksi. Tästä siirrytään itse finaaliviikonloppuun ja tarkastellaan ottelua 4 eri näkökannalta: itse joukkueen, yksinhuoltajaäiti Essin ja tämän pojan Jamin, syöpäsairaan Johanneksen ja  ruottalaisvihaisten Jessen, Jonden ja Kapan. Nämä kaikki ovat tavallaan itsenäisiä ja toisistaan riippumattomia tarinoita, mutta heitä kaikkia yhdistää juuri tuleva jääkiekko-ottelu.

Pikku Jami poika tykkää pelata jäkistä ja haaveilee kunnon kiekkourasta. Yh-äiti Essi (Laura Birn) tukee poikaansa kaikin keinoin, mutta rahat ovat tiukilla. Äitillä on jotain pientä vispilänkappaa Jamin valmentajan (Samuli Edelman) kanssa, joka on enemmän hänestä kiinnostunut kuin valmennettavasta pikku rääpäleestä. Koutsin mielestä Jamissa ei ole ainesta kiekkoilijaksi ja Essiä alkaa vituttaa koutsin manipulointi. Lopulta hän ottaa poikansa pois tämän komennosta ja etsii hänelle paremman seuran, jonka valmentaja uskoo Jamin kykyihin. Laura Birn on pitkästä aikaa ihan hyvä ja uskottava roolissaan, mutta käyttäytyy välillä aika naivisti. Paras puoli hänessä onkin, kun hän päästää koutsin kahleista irti. Valmentajana Samuli Edelman on ihan pökkelö, eikä edelleenkään osa puhua yhtään ukottavasti. Lihonut hän kanssa oli huomattavasti. Jami on suloinen, mutta puhuu välillä vähän paperia. Iän puolesta sen voin antaakkin anteeksi. Tämä pojan unelma jääkiekon peluusta ja ottelun seuraamista radiosta nivoutuu hyvin MM-voittoon ja tuo unelmia lähemmäs ehkä uudemmillekkin pelaajille. Leffaseurani toisella katsomiskerralla jopa toivoi, että tässä Jami olisi joku nykyinen pelaaja, niin että tämä muka kuvaisi oikeasti jonkun nykyisen pelaajan lapsuutta.

Koutsi, Jami ja Essi

Kolmikko Jesse, Jonde ja Kapa tuntuu aluksi vähän turhalta, mutta tuo hyvää Mäkelämäistä veijarikomediaa muuten ehkä raskaalta tuntuvalle elokuvalle. Jesse (Ylermi Rajamaa) saa potkut kun firma myydään ruottalaisille. Jondea (Kalle Lamberg) ärsyttää ainainen häviö ja Kapaa (Samuli Niittymäki) kun ruottalaiset vie naiset. Kostoretkelle lähetään mystisen salkun kanssa, jonne Jesse on pakannut jotain mystistä entiseltä työpaikaltaan. Olin ihan varma, että mukaan tuli jotain räjähteitä, mutta en sen vääremmässä voinut olla. Laivalla aika menee vähän bilettäessä ja tapellessa, mutta ruottissa viha nousee entisestään kun nähdään näiden juhlivan kapakassa ensimmäsitä maaliaan. Kuninkaan linnankin vartijat seuraavat niin intiimisti peliä radiosta, että kukaan ei huomaa kun pojat kiipeävät katolle ja näyttävät persettä. Tietenkin jäädään kiinni ja vasta raudoissa tajuttiin että ei hitto, Suomi voitti. Vasta juuri ennen lopputekstejä selviää mitä poikien salkussa sisälsi. Kyllä kuningaskin tästä hämmentyi.

Ruottalaisvihaajat

Syöpäpotilaan Johanneksen tarina on näistä kaikista koskettavin. Markus (Mikko Leppilampi) istuu baarissa juomassa muiden viinaan menvien kanssa. Hänen vanha kaverinsa Johannes (Pekka Strang) soittaa saattokodista ja pyyttää tätä ja heidän vanhaa jengiä katsomaan finaalimatsia hänen kanssaan. Markus vähän epäröi, mutta käy kutsumassa Tonyn (Timo Lavikainen) ja muun jengin paikalle. Saattokotiin ei päästäkkään kaljakorien kanssa ihan nuin vaan, mutta kyllä herkut saadaan pöytään ja nautitaan matsista. Johannes sylkee verta ja Markus on kauhuissaan. Pieni tappelu saadaan aikaiseksi ja Markus huutaa Tonylle  ajattelemaan kuolemansairasta Johannesta. Hoitaja (Outi Mäenpää) käskee mesoajaa pihalle ja Markus päätyy baariin kattomaan peliä. Jätkillä on kivaa yhdessä kun Suomen peli sujuu, mutta tietenkin Johannes kaipaa parasta ystäväänsä. Suomen saadessa toisen maalin Markus herkistyy ja lähtee jumalattomalla kiireellä juoksemaan taksille ja saattokodissa Johanneksen huoneeseen, niin että matot lentää. Yhdessä juhlitaan, fiilistellään ja hetken Markus ja Johannes saavat kahdenkeskisen ajan jutella. Markusta selvästi pelottaa ystävän menetys, eikä hän voi ymmärtää sitä, että Johannes  kokee itse jo olevansa valmis lähtöön. Kun Suomi vihdoin voittaa Johannes saa kokea hetken sen onnen tuneen, ennen kuin nukkuu pois. Johanneksen ystäville tämä on tietenkin järkytys. Hetken suurin onni ja suuri painava suru kulkevat niin lähekkäin.

Itselleni kaikista mielenkiintoisinta oli yllättävää kyllä itse tarina jääkiekkojoukkueesta. Pojat harjoittelevat yhdessä, heittelevät vitsejä yhdessä, syövät yhdessä, pukevat yhdessä ja nukkuvat yhdessä. Kaikkien nimet ja naamat eivät painuneet mieleen, mutta osalle annettiin isompi rooli kuin toisille. Timo Jutila (Joel Hirvonen) puhui ihan mahtavaa Tampereen murretta ja näytti juuri siltä miltä hänet kuvittelinkin. Hän oli hyvä yhteishengen luoja ja selkästi joukkuueen kantahahmo. Saku Koivu (Jon-Jon Geitel) pyyteli kovasti anteeksi jos koki olevansa ei niin täydessä terässä ja halusi kovasti näyttää muille, että hän osaa. Sitä kuvasti vahvasti hänen roskispalloheittonsa, josta hän oikein vaati revanssin. Jarmo Myllys (Hannes Suominen) on huumoriroolissa tukehtumassa kalan ruotoon. Hirveällä kiireellä ajetaan taksilla terveysasemalle, kunnes Jukka Tammi (Lauri Tilkanen) saa sen hänen kurkustaan irti. Vaihtomies Tammi on ihmeekseni saanut paljon ruutuaikaa, vaikkei hän edes pelaa kyseisessä matsissa. Hänen hahmonsa selvästi kuvastaa sitä pelin joukkuehengen merkitystä. Vaikkei hän itse pelannut, niin oli kuitnekin joukkueessa ja kokonaisena joukkueenahan he kultaa voittivat. Muut pelaajat jäävät valitettavasti enemmän tai vähemmän näiden neljän hahmon alle.

Saku Koivu

95 elokuvaan on hyvin osattu yhdistää nämä neljä lyhytelokuvaa keskenään. Pelkästä pelaajista koostettu elokuva olisi voinut tuntua tylsältä, mutta toisaalta olisin kaivannut heitä pikkuisen enemmän. Näihin joukkueen tunnelmiin lisättiin vielä lisämausteena ruotsalaisten ennakkovarmuus omasta voitostaa ja heidän voittojuhliensa suunnitteleminen, mikä sai katsojan hymyn huulille kun tietää miten lopputuloksessa käy. Leffassa muuten puhutaan yllättävän paljon englantia ja ruotsia, mutta onneksi nämä kohdat on tekstitetty. Itse jääkiekkopelit olivat suoraan vuodelta 95 ja joukkueen näyttelijöitä kuvattiin yllättävän vähän jäällä. Ensimmäisella katsomiskerralla se tuntui minusta pieneltä kusettamiselta, muta toisella pidin sitä jo oivana ratkaisuna. Se  on tosin siinä mielessä sääli, koska joukkuueen näyttleijät saivat osittain sen takia liiian vähän ruutuaikaa. Toisaalta vanhoihin kuvaputkitelkkareihin, josta tuota peliä seurattiin, sopi mahtavasti tuollainen vanhan laatunen kuva. Pidin kovasti 90 luvun baarimiljööstä, missä Markus aloitti juopottelunsa. Ihana Roope Salminen toimi baarimikkona tiskin takan ja heitti oikein osuvan suomiräppiheiton heti alkuun.

95 elokuva vie katsojen helposti 90-luvulle. Hahmojen vaatteet, silmälasit, puhetapa, ruuat, taustat ja tavarat olivat uskottavia. Tuhkholman hotellin puhelin, jolla Tammi koittaa soittaa pojalleen on pikkuisen moderni silmääni, mutta koska se nyt on Tukholmassa niin annettakoon anteeksi. Ei vaan suomessa niin hienoja puhelimia ainakaan kotona näkynyt. Toinen mikä ajankuvaa häiritsi oli Essin selän takana yhdessä kuvassa näkynyt liesi, sillä meikällä on ihansamanlainen nyt vuonna 2018. Vaatteissa 90-luku heijastui eniten ja tämä korostuu siinä kun Jesse, Jonde ja Kape nousevat Tukhomasta pois. Lenkkarit, pusakat ja nuo todella nolot suomiaurinkolasit, aivan ehtaa ysäriä. Pojat näyttää siltä ihan kuin ne olisi pilvessä. Myös saattokodissa kaverusten vaatetus isoine takkeineen on samanlaisia kuin meikän tutuilla aikoinnaan.  Musiikista täytyy myös antaa pisteet, sillä meikä tunnisti heti Raptoria ja Rednexiä. Itse trailerissa kyllä soi Keekkiä, mutta onneksi leffassa se tungettiin vasta lopputeksteihin.

Timo Jutila

Näyttelijäntyö 95-elokuvassa on huikeaa. Nimekkäitä näytttelijöitä ja osa ei niin nimekkäitä on leffa täynnä. Monia pienessä rooleissa olevia taustatyyppejäkin tunnistin, vaikkeivät heidän oikeat esikuvansa minulle mitään sanokkaan. Siltikin Kari-Pekka Toivonen, Matti Onnismaa, Rauno Ahonen ja Pekka Huotari vetivät hyvin. Yh-äititarinan näyttelijänpuoli pikkuisen ontui, samoin kuin ruottalaisvihaajakolmikon. Pekka Strang, Mikko Leppilampi, Timo Lavikainen ja Roope Salminen käyttivät ruutuaikansa ihan oikein ja pelaajapuolelta annan pisteet Joel Hirvoselle, sekä Hannes Suomiselle. Suomisen viimeksi näin Tuntemattomassa Sotilaassa myös vähän huumoriroolissa, joten toivottavasti hän pääsisi pian kunnon draamarooliinkin. Hänestä olen alkanut nimittäin kovasti pitämään. Jon-Jon Geitel on meikälle varmasti pelaajanäyttelijöistä tutuin, mutta edelleenkin hän on vähän jäykkä. Geitelin paras rooli on tehty jo 15 sitten Disneyn Välituntisarjan TJ:nä. Samaan hän ei enään valitettavasti pääse. Vaikka jokaisessa yksilöllisessäkin tarinassa on omat päääosan esittäjät, niin kokonaisuutena sanoisin valmentaja Curt "Curre" Lindström olevan se koko homman keskeisin henkilö. Ruottalainen Jens Hulténesittää Currea aivan upeasti, niin että hänen merkityksensä oikeasti vaikuttaa ihan kaikkeen. Jotenkin melkein liikutuin siitä, kun hän kirjoitti puheensa pelaajille paperille, kun ei saanut sanottua mietteitänsä aikaisempana iltana. Curren juoksu Tukhoman kaduilla ja törmäys valkoiseen hevoseen jäi minultakin hämärän peittoon, mutta selkeäti yritti kuvata jotainhänen järjen juoksuaan. Lopussahan itsekkin peililleen sanoi, että eihän se nyt niin vaikeata ollut.

Valmentaja Curre

Minä joka vihaan ylikaiken jääkiekkoa pidän tätä yhtenä Aleksi Mäkelän parhaimpana elokuvana. En voi sanoa muuta kuin Hyvin pelattu!