Lippukokoelma
sunnuntai 7. helmikuuta 2021
Mies Vailla Menneisyyttä
Myönnän, että vaikka olen kotimaisten elokuvien ystävä, niin en ole pahemmin tutustunut Aki Kaurismäen ohjaustöihin, vaikka ne on kuulemma ulkomailla aika arvostettuja. Vasta viime vuosina olen ylipäätänsä ymmärtäynt Renny Harlinin merkityksen suomalaiselle leffaohjauskulttuurille ja miten ulkomaiset yleensä katsovat suomileffoja hyvin Harlin- tai Kaurismäki lasien läpi. Mika Kaurismeltä olen jonkun leffan nähnyt, mutta Aki on pysynyt minulle aika kaukaisena. Tuossa pari vuotta sitten uskaltauduin Yle Areenasta katsomaan Tulitikkutehtaan Tytön ja huomasinkin silloin mitkä ovat ne Kaurismäkeläiset piirteet elokuvissa, mistä aina hänen faninsa puhuvat. Mies Vailla Menneisyyttä nähtyäni huomasin tarkemmin, miksi Kaurismäki on arvostettu ohjaaja. Elokuva jopa yllätti minut sen hyvyydellä, sillä odotin hyvin Tulitikkutehtaanmaista elokuvaa.
Mies saapuu Helsinkiin junalla ja hänet hakataan pahasti. Hän menettää muistinsa ja joutuu sairaalaan. Sairaalasta hän karkaa ja löytää itsensä köyhien ja asunnottomien slummialueelta. Siellä häntä hoivetaan ja hän ystävystyy asukkaiden kanssa. Yhdessä käydään Pelastusarmeijan soppapadalla hernekeitolla ja siellä mies kohtaa Irman, jonka kanssa alkaa pieni silmäpeli ja Irma houkuttelee miehen Pelastusarmeijaan töihin. MIes yrittää saada elämäänsä hallintaan, mutta työnhakulomakkeeseen ja pankkitilin avaamiseen tarvitsisi edes sen oman nimen. Pankissa hän joutuukin vahingossa ryöstön silmännäkijäksi ja sitä kautta saa naamansa lehteen. Koska ryöstäjällä on inhimillinen tarina takana, mies lupaa auttaa häntäkin. Viimeiset ryöstäjän kaverit saavat lopputilinsä, kun ukko ampuu aivonsa pellolle. Mies puuhailee kaikenlaista ja on jo vähän sinut uuden elämänsä kanssa. Ihastus Irmaankin saa vastakaikua, kunnes mies saa kuulla entisestä elämäsätään. Ex-vaimo tunnisti miehen lehtikuvasta ja kutsuu kotiinsa. Mies saa selville oman nimensä ja historiansa; hän on ammatiltaan hitsari ja ollut peliriippuvainen. Siksi parisuhde on kariutunut ja exällä onkin jo uusi kierroksessa. Mies on itseasiassa tästä hyvin iloinen, hän voi palata uuden elämänsä ja Irman pariin.
Jätin tarkoituksellisesti itseni spoilaamatta tätä elokuvaa, mikä olikin hyvä. Tarina nimittäin vetosi kovasti ja olin hyvin jännittynyt tapahtumakäänteistä. Pieniä paloja leffan edetessä miehestä kerrotaan, mutta minä ainoastaan aavistin hänen entisen ammattinsa, kun mies niin ilmiselvästi näytti kiinnostuksensa hitsaamista kohtaan. Elokuvassa olikin parasta itse tarina ja se, miten se miten pala palalta eteni eteenpäin. Pienenä sivutarinana pankkiryöstäjän historiasta oli kanssa koskettava ja se antoi ymmärrystä päähahmolle kuulijana ja empaattisena henkilönä. Kun lopussa saimme tietää miehen lähtökohdat peliriippuvuudesta, on hän tarinan myötä todella muuttunut mies. Koenkin leffassa voimakkaan opetuksen; ihmisen historialla ei ole väliä. Tärkeintä on tämä hetki ja katse tulevaisuuteen. Mies oli jopa onnellisempi, kun hän ei muistanut menneisyyttänsä.
Aki Kaurismäki fania minusta ei kuitenkaan tule. En vain ymmärrä, miten kukaan voi pitää tälläistä näyttelijäntyötä erikoisen hyvänä. Näyttelijät ovat kaikki täysiä pökkelöitä. He eivät saa näyttää tunteita, ovat kivikasvoja, puhuvat kirjakieltä monotonisesti ja ihan ihmeellisiä repliikkejä. Leffa olisi toiminut ihan yhtä hyvin mykkäelokuvana, sellaisen tekoa voisin suositella Kaurismäelle. Näyttelijäntyön huonous söi minulta katsomiskokemusta paljon. Itselleni leffanäyttelemisessä on tärkeää realistisuus. Mahtipontisuuden sallin tiettyihin tyylilajeihin liittyen, mutta tälläsitä huonoa amatöörikesäteatteriemeininkiä, joissa tunteita ei esitetä ollenkaan, ei todellakaan ole minun juttuni. Tarina itsessään on onneksi niin vahva, että sen pystyi ymmärtämään tälläisesta huonostakin näyttelijäntyöstä huolimatta. Ehkä sitten ulkomailla tätä ääriminimalistista näyttelijäntyötä arvostetaan, mene ja tiedä.
En sano elokuvaa kauniiksi, mutta pystyn ymmärtämään, että ulkomailla tämä näyttää kauniilta. Suomi, Helsinki, 2000- luvun alku, ja asunnottomien kolhoosi on jotenkin idealistisesti, mutta realistisesti kuvattu. Paljon tehdasaluetta ja sen sortin eksotiikkaa, joka varmasti voi vedota sellaisiin, jotka sitä ei arjessansa näe. Myös se asunnottomien maailma kiehtoi minua ja heidän tapansa puhaltaa yhteen hiileen. Kaikki ovat siellä saman arvoisia.
Tämän elokuvan perusteella uskallan Kaurismäen muihinkin tuotantoihin helpommin tarttua, mutta varauksella. Ilmeetön näyttelijäntyö ei saa minulta arvostusta ja varsinkin Kati Outinen yksi-ilmeisenä Irmana oli minusta ihan ala-arvoinen. Markku Peltolalle vielä muistinsa menettäneenä miehenä yksi-ilmeisyys sopii. Tosin, en ikinä tule ymmärtämään tätä keinoa, että hahmot laitetaan miettiessään tupakoimaan. Minusta se on katsojan aliarvostamista ja filmikelan tuhlausta
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti