#Onnenonkija

Tälle leväälle ei ole ollutkaan montaa kiinnostavaa elokuvaa, jota odotin yhtä innokkaasti kuin Onnenonkijaa. Blogimaailmasta kertova tarina sai heti mielenkiinnon syttymään, ihan vaan sillä, että miten iitä saa dramaattien puolentoistatunnin tarinan. Pääosa näyttelijät Minka Kuutonen ja Olavi Uusivirta ovat suosikkinäyttelijöitäni, joten odotuskeni oli suht korkealla.

#Onnenonkija elokuvan mainosjuliste

Marja (Minka Kuustonen) asuu vielä porukoillaan ja rakastaa bloggaamista. Hän kirjottaa blogiinsa MarjaAuroora kaikenlaisista "hohdokkaista" tapahtumista, missä hän on ollut. Blogitekstit vaan on aika väritetty todellsiuudesta. Hän pyrkii pääsemään blogimaailman huipulle, että bloggaamisesta alettaisiin maksamaan rahaakin, muttei se nyt niin yksinkertaista ole, kun kilpailua silläkin alalla on niin paljon. Marja tapaakin sisarensa järjestämällä catering-keikalla Olavin (Olavi Uusivirta), joka on rikkaan perheen perijäpoika. Siitä Marja keksii saada juttua blogiinsa, kun siellä mainitaan paikallinen julkkis niin johan lukijat lisääntyvät. Tyhmyyksissään hän myy alustavan tarinansa Olavin kanssa Seiska-lehteen ja näin ollen lukijat katoavat nopsaa. Marja pääsee suostansa ylös, kun Olavi häntä krtisoi ja Marja muuttaa bloginsa tyylin kokonaan. Bloggaaminen muuttuu vloggaamiseksi ja vlogeissaan hän vihdoinkin kertoo oikeasta elämästään. Olavikin lopulta heltyy, mutta loppu jää auki, alkavatko he kumminkin olemaan yhdessä vai ei.

Olavi ja Marja treffeillä

Harmaan kevättalven keskellä tälläistä kesäistä leppoisaa komediaa oli nautinnollista katsoa. Tarina oli koottu ehkä vähän liian löyhistäaineksista, muta sen parissa viihtyi. Omalla tavallaan tämä oli Marjan pieni kasvutarina "tyhmästä bimbosta" aikuiseksi. Marja ei kuitenkaan ollut sen sortin bimbo, että olisi ärsyttänyt, vaan sen touhut sai vaan lähinnä naurattamaan. Marjan intohimo bileiden, meikkien, vaatteiden ja drinkkien bloggaamiseen kuintenkin oli vähän hutasten kuvattu, sillä en saanut siitä punaista lankaa kiinni. Mikä niissä kiinostaa? Tätä olen miettinyt hemetin usein, kun näen muotiblogeja ja niiden lukijamääriä. En vain ymmärrä, ketä sellaiset asiat voi kiinnostaa. Ajatuskannaltani olen enemmän tässä Olavin puolella. Kritisoin tuollaista "glamour" elämää ja en ymmärrä mikä järki on blogeissaan (tai facessa tai instassa tai mitä näitä nyt onkaan) hehkuttaa ja antaa sellainen kuva elämästään, joka ei ole todellinen. Elokuvan lopussa Marjan aloittama vlogi oli enemmän sellainen, mitä pystyisin seuraamaankin, sen todellisuuden ja realistisuuden vuoksi. Tämä antoi kanssa itselleni katsojana sellaista rohekutta blogissani olla juuri omalainen, ettei tarvi sullautua minkäänlaiseen tiettyyn "blogimuottiin". Elokuva oli hauska ja siitä jä ikaikin puolin hyvä fiilis, paitsi lopusta. Jotenkin olen aina vihannut elokuvissa ja teattereissa sitä, jos kohtaukset on puhelinkeskusteluja. Joku niissä aina mättää ja pahasti ja kun tämän elokuvan viimeinen kohtaus oli Marjan ja Olavin kesukustelu puhelimitse, tuntui että tunnelma loppua kohden lässähti juuri siinä.

Olavi Uusivirta keikalla Tampereen Yo-Talolla vuonna 2012

 Näyttelijät elokuvassa oli uskottavia, mitä Marjan sisko Aino (Pamela Tola) ärsytti jo pelkällä naamallaan. Minka Kuustonen Marjana on raikas ja minusta oikein sopiva rooliinsa. Vaikka etukäteen kuulinkin kritiikkiä, ettei hänellä ja Olavilla tässä kemiat kohtaa, niin itse näin heidän kemioidensa hyvinkin toimivan, sellaisella suloisen ristiriitaisella tavalla. Olavi Uusivirran rooli jäi vähän jopa häiritsemään. Ei siinä, hän on hieno näyttelijä, mutta hän näytteli siinä niin selvästi omaa itseään ihan nimestä alkaen. Olen siis jo pidemmän aikaa (itseassa jo yli 10 vuotta) ollu Olavin musiikin ystävä ja nuorempana varsinkin kovan sortin fani, niin hänen haastattelujaan on tullut lehdistä ja tv:stä seurattua. Jotenkin koen ymmärtäväni vähäsen hänen maailmankuvaansa ja tämä elokuvan Olavi omisti hyvin samanlaiset elämänarvot kuin oikea Olavi Uusivirta, korkeintaan vähän radikaalimmin. Hienoa kuitenkin taas nähdä Olavia valkokankaalla, sillä pidän hänestä näyttelijänä suunnattomasti. Eikä nämä hänen vanhat kappaleensakkaan onneksi mihinkään katoa.

    Rakkausrunoja levyltä Me ei kuolla koskaan (2005)

Disney Klassikot 18: Miekka Kivessä

Miekka kivessä on alunperin ollut itelläni ärpsyvänä videona, mutta nyt sekin on tullut päivitettyä blu-ray muotoon. Lapsena katselin tätä enemmän, mutta vanhempana tähän olen vähän kyllästynyt.En muistanut, että tässäkin on tälläinen perinteinen satukirja alku. Kirjan fontti ja kuvat ovat ihanan tunnelmallisia ja vie jo heti keskiaikaan ja ritareihin.  Minulle tarina kuningas Artturista ei ole oikein tuttu ja oisin mieluusti kuullut  kertojalta tarkempaa pohjustusta. Kertojan laulu vähän yllätti ja hämmästytti, mutta omalla tavalla sopi siihen alkuun. Kertoja tosin luki kivan jylhästi sen mitä miekkaan oli kirjoitettu.

Miekka Kivessä elokuvan vanha suomijuliste

 Merlinin huumori on aina ollut mielestäni parasta tässä elokuvassa ja vieläkin nauran esim. parralla sokerin sutimista ja oman laulun sanojen unohtamista. Toisaalta en ymmärrä miksi Merlinin täytyy hermostuneena polttaa sitä piippuansa. Merlinin luottamus Arttuun kasvaa kokoajan mitä enemmän hän näkee pojan oppivan. Kun Arttu haaveilee lintuna olemisesta, Merlin muuttaa pelkästään hänet ja antaa kokeilla omia siipiään, eikä lähde itse hänen mukaansa, kuten aikaisemmin. Arkhimedes on taasen ärsyttävä ja tylsä elukka, mutta toisaalta hän on jonkinlainen vastapaino sille Merlinin hassahtuneisuudelle.

Aikaisemmin en ole edes huomannut Artun kasvuuta tässä elokuvassa. Koska ruipeloa Arttua sanotaan pojaks, se korostaa hänen arkisuuttaan ja pienuuttaan. Arttu on aika tietämätön muusta maailmasta, eikä osaa kuvitella parempaa. Hän itse jopa sanoo Merlinille: "Minulla ei ole ongelmia."  Kun häntä kehutaan tai hän innostuu jostain, kuten aseenkantajatehtävästä, Arttu kömpelöi. Oravaksi muuttumisen jälkeen Artusta tulee tunteellisempi ja hän jopa itkee puolustaessaan Merliniä, koska hänestä on tullut Artulle läheinen. Merlinin lähdön jälkeen Arttu tukeutuu Arkhimedekseen, ja miekan kivestä vedettyään ei edes halua kuninkaaksi, mutta Merlinin palatessa hän uskoo taas itseensä.

Merlin vanha veikko

 Miekka Kivessä on ihanan värikäs, eikä onneksi mikään yksittäinen väri hallitse. Linna on tunnelmallinen, ja maisemat tarkkoja ja kauniita. Erityisen hienoa on veden alainen maailma kun siihen on yhdistetty linnan vallihautaa. Mahdoton vain pelko on- laulu on kyllä mielestäni todella tylsä. Merlinin alun pakkauslaulu on paljon parempi. Merlinin sokerikuppi on ihanan persoonallinen, susi joka koettaa syödä Artun on täysin turha.  Sir Kayn ja hänen isänsä jatkuva sikailu on koomista, mutta valitettavasti heidän äänensä joissain kohdissa sumeaa kun he puhuvat kaukaa tai kypärän sisältä toisilleen. Merlinin ja Artun muuttuessa oraviksi, he ovat tosi suloisia ja tyttö orava, joka rakastuu Arttuun on niin ihana, että oikein tuntuu pahalta hänen puolestaan kun Arttu muuttuu takaisin pojaksi.

Matami Mimmi on vähän erilainen mitä sarjakuvissa on annettu ymmärtää. Hän ei ole niin tyhmä vaan enemmänkin kiero. Mimmi ja Merlin muuttuvat molemmat aikalailla itsensä kaltaisiksi eläimiksi, Mimmi kookkaiksi ja vaarallisiksi, Merlin hitaiksi ja pieniksi. Elokuvan nimi ei kuvasta mielestäni tarpeeksi sisältöä, Miekka Kivessä on vaan alussa ja lopussa, ite tarina kertoo Artusta. En tiedä mikä olisi parempi nimi, mutta Miekka Kivessä kuulostaa jotenkin kököltä.

Muumit Rivieeralla

Odotin Muumit Rivieeralla elokuvaa ihan innolla, kun luin sen tulemisesta. Heti elokuvan nimestä jo odotinkin, että vihdoinkin tulee Muumielokuva joka pohjautuu suoraan Toven sarjakuviin. Pohdiskelin jo silloin että kuinkakohan kukkahattutädit ottaa tämän elokuvan vastaan, sillä Muumisarjakuvat sisältää paljon vähän ns. "epäsopimattomia" juttuja, mitä ei lapsille yleensä haluta näyttää, kuten alkoholinjuomista, rietastelua ja muutenkin tostenkanssa heilastelua. Muumit Rivieeralla sarjakuvan luin ensimmäisen kerran joskus 12-vuotiaana ja kyllä nauroin niitä juttuja ihan kunnolla ääneen. En itsekkään ihan tätä elokuvaa näyttäisi 5-vuotiaalle.

Muumit Rivieeralla elokuvan mainosjuliste

  Elokuvan juoni on suoraan Muumit Rivieerallas arjakuvasta muutamalla jutulla höystettynä, jotka on otettu muista Muumisarjakuvista. Olen lukenut niistä kaikki ja osasin ensikatselukerralla heti yhdistää ne ylimääräiset jutut oikeisiin sarjakuviinsa. Tarina alkaa siitä kun Muumit elävät rauhassa laaksossansa je merellä puhkeaa myrsy. Myrskyssä seilaa Merirosvolaiva, jolla on Mymmeli ja Myy panttivankeina. Muumit käyvät pelastamassa panttivangit ja nappaa laivasta kaikenlaisat mukaansa. Merirosvot tulevat Muumitalosta etsimään aarrearkkuansa, mutta siellä on vain "tuhmia sanoja", eikä aarteita.

Seuraavana päivänä sitten Niiskuneiti lukee lehdestä Rivieerasta ja alkaa haaveilemaan glamourelämästä. Pappa innostuu myös ja niin lähdetään venellä kohti Rivieeraa. Mamma ja Muumipeikko ei ole kovinkaan innoissaan mutta lähtee toki mukaan. Rivieeralle saavutaan pienen myrskyn jälkeen ja siellä muutetaan asumaan hotelliin. Iso huone, omine parvekkeineen ja kylpyhuoneineen. Muumit ei oikein tiedä miten hotellissa kuuluu elää, joten he esim. muuttavat asumaan jumalattoman sänkyyn ja pitävät kylpyammetta omana uima-altaana. Mamma pyytää hotellin henkilökunnalta multaa harvinaisiin kasveihin, mitä hän on merirosvoilta saanut ja kun henkilökunta delegoi aina työnsä toiselle (mikä on hotelleissa hyvin yleinen tapa) niin kaikki on tuomassa lopulta multaa ja pyytämässä tippiä. Eihän Mamma sitä ymmärrä, vaan kättelee vain jokaista. Muumipappa tutustuu Markiisiin, jonka kanssa hän viettää kaiken aikansa ja Niiskuneiti hommaa ensimmäiset bikininsä. Aluksi hän on uima-altaalla juttelemassa julkkisten kanssa ja saa eräältä tähdetä yhden kolikon. Sillä Niiskuneiti pelaa kasinolla ja voittaa mukavan monta miljoonaa, jolla saa bikinien lisäksi monta asukokonaisuutta ostettua.  Bikineissä Niiskuneiti iskee julkkis Clarkin ja innostuu heilastelemaan tätä liiaksikkin, kun Muumipeikko tulee todella mustasukkaiseksi. Viimeinen pisara on juhlat, jossa Mamma ja Muumipeikko nolaavat itsensä.

Hotellilasku alkuperäisestä sarjakuvasta

 Muumimamma ja Muumipeikko muuttavat kahdestaan veneen alle rannalle, jonne tuelvat Pappa ja Markiisikin, joka haluaa kokeilla elämään boheemielämää. Markiisin puheiden innoittamana Muumipeikko haastaa Calrkin kaksintaisteluun hotellin puutarhassa. Terasseiltaan hotellin asukkaat katselevat taistelua ja kauhistuvat Muumipeikon väärinkäytöksestä: hän hakkaa miekkansa väärällä päällä Clarkia suoraan päähän. Hotelli pyytää Muumeja poistumaan ja maksamaan loppulaskun. Mamma on ihan ihmeissän, ei hän tajunnut että kaikesta kuuluu maksaakkin. Onneksi Niiskuneidin kasinovoitosta on jotain jäljellä, jola he pääsevät hotellin kanssa sujut. Markiisi lahjoittaa Muumipapalle patsaansa "Matka elefanttien hautausmaalle", joita hän on tehnyt ja Muumipapan yritys lahjoittaa niitä viranomaisille ei oikein onnistu. Viranomaiset nimittäin tajuaa, että tämä on sama patsas, joka on laitettu kuvernöörin patsaan tilalle. Tälläsiä koiruuksia Muujmipappa ja Markiisi keksi pienessä kännissä tekemään. Poliisijoukot lähtevät ajamaan Muumipappaa takaa, joka juoksee veneeseen, että he pääsevät Rivieeralta pois. Poliisit saadaan hämmentymään heitettyä "tuhmat sanat" heidän päällensä. Lopulta Muumit pääsevät seilaamaan takaisin myrskyssä kotiinsa.

Juoni on niin suoraan sarjakuvasta, ettei se oikein sarjakuvaa tunetavlle ehdi oikein yllättämään. "Tuhmat sanat" on sarjakuvasta Muumiperhe, Surku-koira sarjakuvasta Kuvitteluleikki, Merirosvotkin josatin sarjakuvasta (mutten muista mistä) ja Samu (jonka virkaa en tässä elokuvassa ymmärtänyt) ihan ensimmäisesta sarjakuvasta Muumipeikko. Elokuvassa Muumipeikon ensiesiintyminen on pyllyllään, ihan samalla tavalla miten jokainen Muumisarjakuva ja myös Muumipeikko ja Pyrstötähti elokuva alkaa. Sarjakuvista muita tuttuja hahmoja esiintyy heti elokuvan alun kesäjuhlissa, siellä on selvästi Tohtori Drünfuseen (vai mikäköhän se nimi oli) joka oli jossain sarjakuvassa (nimi myt hukassa), Viljonkka (esim. sarjakuvissa Kevättunteita), Hemuli (esim. sarjakuvissa Viidakkoelämää) ja Haisuli (esim, sarjakuvassa Muumipeikko). Juhlat on oikein muumimieliset ja Muumipapan alkoholijuotavat ja tanssit kuuluvat kunnolla asiaan. Elokuvassa korostetaan Muumipeikon ja NIiskuneidin "teinirakkautta", mikä on hyvä kontrasti sille, että niiskuneiti alkaa iskemään uutta miestä. Se korostaa Muumipeikon mustasukkaisuutta. Alussa myös näytetään Muumipeikon pohdisntoja siitä, että hän ei oisaa sanoa millekkään ei. Tämä juttu ei ole mistääns arjakuvasta, mikä on vähän outoa. Muumimamman Mattojenpesu on Kuvitteluleikistä otettu, mutta Niiskuneidin näytelmä ei. Hänen mustasukkaisuutensa Mymmelin pelastamisesta on kanssa muista sarjakuvista. Muumitaloa näytegtään vähän sisältä ja vihdinkin se on aidon näköinen, kun on kunnon puu talon keskellä. Ihanan hullunkurinen, tätä taloa haluisin tutkia kunnolla. Rivieeralle saavuttua vedessä olevat karikot on ihan yksityskohtaisesti sarjakuvasta napattu, kuten myös tämä henkilökunnalta multaa pyytäminen, tosin sarjakuvassa pyydettiin punaista villalankaa.

Niiskuneiti casinolla

Rivieeran Casinon ja Ruletin kuvaus on oikein hyvin tehty, mitä nyt Rulettipyörä on käsittämättömän pieni. Niiskuneidillä on kyllä julmettuman hyvä pelituuri ja hänen shoppailureissunsa saa kivoja viboja. Tulee hetkittäin mieleen teinielokuvat, jossa aina esitellään vaatteita. Tämä kohtaus oli vähän syvempi mitä sarjakuvassa. Ihan paras on Muumipeikon kommentti Niiskuneidille: "Näytät alastomalta." Ne on he aina lastomia! Markiisin ja Muumipapan puhuessa on mielenkiintoista kun Pappa puhuu hänelle vanhoista seikkailuistaan esim. Viidakosta ja Majakanvartijaajoista. Tämä on kiva yhtäläisyys Muumi tv-sarjaan. Kun Muumit lopulta palaa Rivieeralta, sinne jää heidän ystävänä Samu morsiammineen ja Surku koira toisen koiran kanssa, jota Surku aluksi luuki kissaksi. Tuhmat sanat leviäät ympäri ämpäri Rivieeraa ihan hotellia ja casinoa myöten.  Kotiin palatessa on Nuuskamuikkunen vastassa, joka lempeän miehekkäästi halaa Muumipeikkoa. On se ihanaa kun ne on parhaat kaverit.

Animaatio on todella erilaista, mitä Japanilaisessa tunnetussa tv-sarjassa, mitä itse olen koko ikäni seurannut. Piirrostyyli on kuitenkin todella uskollinen Toven alkupäräiskuvitukselle, kun Muumit ei ole niin pyöreitä, hahmot samannäköisiä ja vesi on kuvattuna suorina viivoina. Värimaailma on todella kellertävä, ei mikän kirkas tai yltiöväritetty, vaan väritys on pidetty todella hillittynä. Animaatio on varsinkin lopussa ja alussa todella kaunista kun ollaan Muumilaaksossa. Tällä tyylillä haluisin nähdä jonkun ihan itse laaksoon sijoittan elokuvan. Leikkaukset on välillä hassuja, sekä koomisia. Musiikki valitettavasti ei jää pahemmin mieleen, mitä nyt perus Nuuskamuikkusen huuliharpun soitto. Kyllä tämä on kaunis elokuva, joka on todella terevetullut minun Muumikokoelmaperheeseeni.

Nuuskamuikkunen ystäviään odottamassa

TV- Suosikkejani: Matka maailman ympäri 80 päivässä

Elokuvien ohessa on tullut monenmoisia televisiosarjoja vuosien varrella seurattua. Jotkut niistä on painautunut ikuisesti mieleeni koskettavien tarinoiden tai herkyvän huumorin takia. Tässä osiossa esittelen suosikkisarjojani ja koitan pohtia, mitkä asiat kyseisessä sarjassa vetoaa minuun, niin että vuodesta toiseen haluan katsoa samoja jaksoja, joita olen niin monen monta kertaa jo elämäni aikana nähnyt.
Vuorossa on yksi lapsuuteni suosikkisarjoista, jonka katsoin tuossa viime syksynä putkeen, eli Phileas Foggin seikkailuja Matka maailman ympäri 80 päivässä.

Herrasmies Phielas Fogg

Juoni: Phileas Fogg, tuo herrasmies Britti, joka on asunut jo ikuisuuden Savil Rown 7 osoitteessa yksin ja viettää täsmällistä aikaansa pääsääntöisesti Reformi-Klubilla lukemassa lehtiä, pelaamassa biljardia ja keskustelemassa muiden Reformi-Klubilaisten kanss apäivän polttavista aiheista. Täsmällinen Fogg on irtisanonut edellisen palvelijansa, koska hän oli aina myöhässä. Tarinamme alkaa siitä, kun hän palkkaa itselleen uuden palvelijan, Pariisilaisen sirkustaiteilija Paspartoun ja sen mukana Espanjalaisen Tikon. Fogg menee perinteiseen tapaan Klubille viettämään päiväänsä, kun siellä hän lukee lehdestä Ralph nimisen toimittajan jutun siitä, että maapallon pystyy kiertämään 80 päivässä. Brittinä, joilla on vedonlyönti veressään hän lyö vetoa muiden epäilevien Reformi-klubilaistensa kanssa siitä, että hän pystyy tekemään tälläisen matkan. Jo samana iltana he lähtevät Lontoosta junalla keirtämään maailmaa Paspartoun ja Tikon kanssa ja kuten arvata saattaa, matkalla tapahtuu vaikka ja mitä. Isoin juttu tietenkin on porukan Intian viidakosta pelastama prinsessa Romy, jonka Fogg ottaa lopulta vaimokseen. Yksin nämä eivät tietenkään matkusta, vaan Englannin poliisin Fix ja Bully Scotland Yardista seuraa myös Foggia, sillä he luulevat tämän olleen Englannin pankin ryöstäjä. Myös Foggin arkkivihollinen Sullivan Reformi-Klubilta lähettää oman kätyrinstä Transferin Foggin perään.

Matka Maailman ympäri 80 päivässä on näytetty suomen televisiossa tekstitettynä 80-luvulla ja dubattuna 90-luvun alkupuolella. Silloin meille nauhoitettiin tästä lähes joka jakso videolla ja sitä kautta tähän sarjaan on kasvettu kunnolla kiinni. Uusintoja on tullut 90-luvun lopulla, 2000-luvun alussa ja ilmeisesti vielä 2010-vuonnakin. Koko sarja on suomessa julkastu DVDllä, mutta eipä niitä enää kauheasti ole myynnissä. Ite latasin kaikki jaksot koneelleni netistä.

Juuri pelastettu Prinsessa Romy kertoo Foggille, Paspartoulle, Tikolle ja Kenraali Kornille elämäntarinansa

Ensikosketus lähti itelleni nuosta kotona nauhoitetuista videoista. Kaikki jaksot oltiin saatu 4 vhs-kasetille ja aikahyvin jakso- ja tarinajärjestyksen tapahtumat muistan nuitten videoiden takia. Tykkäsin hyvin paljon tarinasta ja sen juonenkäänteistä. Sarja opetti minulle lapsena paljon eri maiden kulttuureista ja niiden tavoista, sekä historiasta. Tämän sarjan myötä on tullut luettua usein Jules Vernen samanniminen kirja, mihin tarina perustuu yllättävänkin suorasti. Sarjassa hahmot ovat eläimiä ja muutamia hahmoja (kuten vaikka Tiko ja Bully) on lisätty, mutta siltikin tämä on uskollisin versio, mitä Vernen kirjasta on tehty. Kaikki hahmot ovat ihania mieleeni: Fogg oli erityisesti lapsena oma sankarini ja varmasti kyllä ensirakkauteni mihinkään fiktiiviseen hahmoon. Hänen herrasmiesmäisyytensä on jotain niin täydellisyyttä.

Hahmot: Phileas Fogg on hahmo, jota ei voi kuin ylistää. Hän menettää malttinsa harvoin, mutta silloin kyllä syystä. Hän hyväksyy seuraansa mitä erikoisemmatkin henkilöt ja tulee kaikkien kanssa edes jokseenkin toimeen. Paspartousta ja Tikosta tulee hänelle tärkeitä ystäviä ja Romysta hänen rakastavainen aviopuoliso. Fogg ei halua muille pahaa ja hän käyttää väkivaltaa äärimmäisen harvoin. Amerikassa Intiaanien hyökkäyksessä hän ampuu aseella vain säikyttääkseen heidät pois tieltään, ei satuttaakseen heitä. Paspartou, tuo jääräpäinen Pariisilainen on taasen ennakkoluuloinen mutta hyväsydäminen kaveri, jonka seurassa ei takuulla tule tylsää. Hän on toiminnan mies ja aina auttamasssa lähimmäisiä. Hän ei ymmärrä aina muitten valintoja, mutta hyvän palvelijan lailla tottelee isäntänsä käskyjä. Tiko on Paspartoun pikkukaveri, joka aloittaa seikkailunsa aluksi Paspartoun matkalaukussa. Tiko on myös sirkustaiteilija, pieni ja veikeiä kaveri joka on erikoisen kiintynyt aurinkokelloonsa. Tikon hahmo oli lapsena kanssa yksi suosikkejani, kuten monet monet muutkin. Sarja vilisee niin paljon hahmoja, mutta tähän pääkolmikkoon olen eniten kiintynyt.

Chigacossa Tiko sairastuu ja matka pysähtyy hetkeksi. Vaikka vedonlyönti on Foggille kovin tärkeä, on ystävän henki paljon tärkeämpi

Miksi juuri Matka Maailman ympäri 80 päivässä: Harva näkemäni animaatiosarja on näin sidoksissa toisiin jaksoihin ja kuvaa hahmojen kasvua eteenpäin. Juonen helppous on yksi syy, miksi tästä tykkäsin lapsena: Foggilla on selkeä tavoite ja siihen jä koukkuun, kun haluaa selvittää onnistuuko se vai ei. Hahmot ovat mitä rakastettavimpia ja koko sarja vilisee jännittäviä tapahtumia joka käänteessä. Millon junat suistuu raiteilta ja milloin laivat seilaavat myrskyssä. Tämä opettaa hyvin realistisesti kuinka paljon matkustelu tuo elämään rikkautta, mutta myös näyttää sen kaikkia vaaroja ja vaikeuksia. Kotiin on kuitenkin aina lopulta mukava palata.

Koskettavimmat/parhaimmat kohtaukset:
1. Jakso: Foggin lyötyä vetonsa kaikki luulevat hänen menevän kotiin tekemään matkavalmisteluja, mutta tämä haluaakin vielä ennen lähtöään pelata erän biljardia.

5. Jakso: Korn, Paspartou, Phileas ja Tiko laivan kannella pelaamassa

7. Jakso: Matkalla Intiaan

9. Jakso: Paspartou on Romya pelastamassa roviolta

11. Jakso: Paspartou ja Tiko joutuvat oikeuden eteen, koska Bombayssa he ovat häväiseet pyhää lehmää, kun Paspartou jätti hattunsa sen sarviin roikkumaan, Fogg maksaa 2000 puntaa takuunaan heidän vapauteensa

12. Jakso: Fogg on luvannut ottaa Romyn mukaansa ja saattaa hänet sukulaistensa luokse Singaporeen. Siellä he saavat tietää Romyn sukulaisten muuttaneen Hong Kongiin. Singaporessa Romy ja Phileas ehtivät kuitenkin viettää romanttisen hetken kahden

13.Jakso: Romy saa kuulla sukulaistensa kuolleen kulkutautiin, mutta onneksi Fogg on paikalla lohduttamassa ja lupaa ottaa prinsessan luokseen asumaan Lontooseen

18.Jakso: Amerikassa ollaan oikein villin lännen sankareita. Fogg haastetaan kaksintaisteluun ja uskokaa tai älkää, hän voittaa pelkällä kepillään revolverisankarin

22. Jakso: Kun koko sarjassa on pitkästi kesäistä niin Chigacossa ollaan lumen saartamina. Lumi tuo kivaa kontrastia jaksoihin, varsinkin auringon paistatessa taustalla ja tässä jaksossa soi yksi suosikkilauluistani

25. Jakso: Phileas Fogg pidätetään pankkiryöstöstä. Onneksi pidätys oli vain väärinkäsitys, mutta miten käy, ehtiikö Fogg enää Reformi-Klubille?

26. Ja viimeinen jakso: Romy kosii Foggia

Disney Klassikot 54: Zootropolis

Disneyn uusista elokuvista en ole hypettänyt etukäteen enään moniin vuosiin, viimeksi niin taisi käydä Prinsessan ja Sammakon kohdalla ja koska se oli silloin pienoinen pettymyt, niin en nykyään enää etukäteen tutkaile ja hypettele uusia elokuva, ennen kuin näen ne. Zootropolisiksesta (hitto kun tätä on vaikee taivuttaa, miksei vaan voitu käyttää suomessakin nimeä Zootopia (vaikka tää nimihän on väännetty Utopia sanasta ja suomenkielinen väännös Metropolia sanasta)) näin syksyllä ensimmäisen trailerin ja oletin siinä olevan ketun pääosassa. Heti tyyliltä ja antopomorfisoiduista eläimistä puhuttaessa tuli mieleeni vahvasti Pikku Kananen ja sen tyyli ja häsläystarina oli pitkälti ennakko-odotukseni. Jouluna Samu Sirkan Joulutervehdyksessä nähty pätkä oli hyvää osviittaa elokuvan huumoriin.

Elokuvan mainosjuliste

Pääosassa ei ollutkaan kettu, vaan söpö pupu Judy, josta tulee kaupungin paras, jääräpäisin ja ovelin pikku pollari. Lyhykäisyydessään elokuva kertoo siitä, kuinka Judy pääsee poliisksi ja hänen ensimmäisestä tehtävästään. Tarinassa viitataan hyvin paljon pienten eläinten oikeuksiin ja isojen eläintem valtaan. Koin tässä kyllä hyvin paljon viittauksia suomalaiseen rasistikeskusteluun, joten siinä mielessä hyvin ajankohtainen elokuva. Myös jo pidempään olen tutkiskellut antopoformismeja animaatioelokuvissa ja tässäkin se tavallaan otetaan aiheeksi. Kun ketut on eläimenä usein viekkaita, niin muilla eläimillä on tämä ennakkoluulona kettuja kohtaan, eikä siitä päästä millään irti. Ehkä kuitnekin vähän häiritsee, kun elokuvassa jopa vähän alleviivataan tätä antopomorfismia (älkää välittäkö, kirjoitan varmasti tämän sanan joka ikisellä kerralla väärin). Kettu Nick pääsee Judyn kaveriksi hänen seikkailutohellusmatkalle, kun Judy kiristää häntä muutne maksamattomilla veroilla. Kettu ja jänö pari on hyvä valjakko, niillä on tarpeeksi erilaisuutta ja tottakai onnellisesti hekin lopussa ystävystyvät ja luottavat kunnolla toisiinsa.

Nämä laiskiaiset on ihan parhaita!

Suomidubista en ollut ennen elokuvaa lukenut kuin nimen Iina Kuustonen. Hän oli ihan kiva Judynä, en olisi ilman tietoa häntä Kuustoseksi tunnistanut. Muut suomiäänet oli kanssa hyviä, mutta kenenkään suoritus ei noussut ylitse muiden. Kun monet Disneyn klassikot on jopa pyritty tekemään ajattomiksi, niin Zootropolis on ihan tarkoituksella haluttu sijoittaa selvästi vuoteen 2016. Eläimillä on kokoajan nykyajan teknologia käytössään (tämä sai minut katsojana jo tuntemaan itseni vanhaksi) sekä musiikki oli nykypoppia, eikä valitettavasti ollut vanhan ajan laulettuja Disneylauluja. Tuollaiset viittaulksetovat ihan hauskoja, mutta niin kuin olen muutamissa postauksisa todennut, niin tälläinen liikaa nykyaikaan sijoittaminen yleensä tekee sen, että kun aikaa kuluu, niin elokuva tuntuu auttamattoman vanhalta., verrattuna vaikka Tuhkimoon tai Kuanottareen ja HIrviöön jotka on iättömiä.

Eläinten kaupunki on tehty kauniiksi ja hienosti. Isot kuvat maailmoista antoi laajan kuvan koko eläinten valtakunnasta ja Zootropoliksen kaupungista. Paljon oli erilaista näkymää; viidakkometsää, lunta, maaseutua ja keskuskaupunkia isommassa kuin pienemmässäkin mittakaavassa. 3D ei vieläkään häikäissyt, unohdin sen olemassaolon suurimman osan aikaa elokuvasta, se ei tuonut minulle lisäarvoa. Tuntui taas, että ollaan panostettu animaatioon enemmän kuin itse tarinaan. Ehkä siksi tuli tämä tunne, kun juoni eteni todella nopeasti ja hahmoja viuhahti siellä täällä. Judy ja NIck onneksi kuitenkin pysyi kokoajan selkeästi keskushahmoina. Odotuksiini nähden tämä oli kuitenkin parempi elokuva, kuin se jo alussa mainittemani Pikku Kananen.

ps. Ihan loistava idea oli näyttää pieni vilaus "piraattidisneystä" kun joku kauppasi Dinseyn elokuvia vähän värennetyillä nimillä. Tälläistä itseironiaa voi Disney ruveta enemmänkin harrastamaan.

Puhdistus

En ole koskaan lukenut Sofi Oksasen kirjoa, enkä ole pahemmin perehtynyt hänen aihioihinsa. Puhdistus ei elokuvana minua aluksi mitenkään kiinnostanut, tiesin vain sen voittaneen monia palkintoja ja että elokuvaohjaaja oli tehnyt aiemmin paljon musiikkivideoita. Kiinostus Puhdistuksen näkemiseen kuitenkin kasvoi, kun uutena vuotena katsoin siitä pätkiä televisiosta. Muistin äitini omistavan tämän ja nyt kotona käydessä sain tämän nähtyä.

Puhdistus elokuvajuliste

Katkeroitunut ja mäkkihöperöitynyt Aliide asuu Viron maaseudulla, kunnes eräänä yönä hänen tuvallensa saapuu nuori Zara huonokuntoisena ja resuisissa bilevaatteissa. Zara pyytää saada jäädä Aliiden luoksepiiloon, sillä hänen "omistajansa" ilkeät miehet on etsimässä häntä. Aliide ottaa Zaran luokseen aluksi vähän vastahakoisesti ja vainoharhaisesti, mutta heidän välilleen syntyy positiivinen jännite. Kumpikaan ei toisillensa avaudu, mutta katsojille näytetään heidän elämänsä kokemat yhtänäisyydet: Zaran kärsimykset huoratalossa on selvästi verrattavissa Aliiden nuoruuden kokemuksiin. Zaran päätymistä huorataloon ei selvästi kerrota, kun taas Aliiden historiasta paljastuu mitä julmempia tapahtumia, mitkä kaikki johtaa siihen katkeruuteen mitä hän nykyään on.
Antti.J.Jokisen musiikkivideotausta on elokuvassa selvästi näkyvissä; on paljon kauniita yksittäisiä tunnelmakuvia ja hienosti toteutettuja kohtauksia, joissa pahin ajatus jätetään katsojan varaan, eikä selitetä kaikea loppuun. Paljon on myös käytetty symbolisia merkityksiä, jotka on "helppoja" työkaluja tiivistetyissä musiikkivideoissa. Ne toimi elokuvassakin yllättävän hyvin. Siltikin tämä oli selkeämpi elokuva (vaikka saman teemainen) kuin uudempi Kätilö. Musiikki oli valitettavasti ihan liian maalailevaa, joka häiritsi minua aika paljon. Takautumat oli toteutettu selkeästi ja Aliiden ja Zaran välisen sukulaisuuden tajusin heti. Tapahtumat oli kaikkine ällötyksineen realistisia, paitsi se viimeinen: oisi se Aliide vihdoinkin lähtenyt sinne Tallinnaan, eikä polttanut itseään talonsa mukana!

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Viroon, mutta minusta on hyvä ratkaisu jättää näyttelijät puhumaan suomea, eikä kääntää ja opetella kaikkea viroksi. Minulle se oli siltikin uskottavaa. Liisi Tandefelt tekee todella upean roolin vanhana Aliidena, hän osaa todellakin saada sen katkeruuden ja pettymyksen pienitunteisesti esille. Laura Birn on näyttelijänä viime vuosina kokenut suuren inflaation (varsinkin Leijonasydämessä), joten olin ihan hämmentynyt hänen roolisuorituksestaan. Nuori Aliide kasvaa silmissä kohsiten ja Birnin näyttelijäntyö myös. Ensimmäisissä kohtauksissa, missä Aliide on nuori ja hän tapaa elämänsä suuren rakkauden Hanssin (Peter Franzén), joka päätyykin hänen siskolleen, Birn näyttelee jotenkin amatöörimäisen naivisti, mutta hahmon kasvaessa Birnin näyttelijäntyökin paranee entistä enemmän. Hänen itkupotkuraivarinsa viimeisissä nuoren Aliiden roolissa on uskottava, vaikka näin olisi vaikea kuvitella. Hänen keskittymisesnä, ilmehtiminen ja jopa itkunkatkeruudenäänimaailmalla on päästy niin aitoon tunnelmaan. Nyt voin sanoa, että Birn oli naispääosapystinsä tästä elokuvasta ansainnut. Zaraa näyttelevä Amanda Pilke jatkoi mielestäni samaa roolia, mikä alkoi jo Vuosaari elokuvassa. Molemmissa jopa hahmo kasvoi siitä naiviuden viattomuudesta yli. Ihmettelen vain aina, miten vieläkin Amanda Pilke näyttää niin lapselta. Kun Zara oli leikannut hiuksensa niin ikää lähti samalla 10 vuotta.

Aliide löytää Zaran pihaltaan

Tämä oli mielenkiintoinen elokuva ja hyvä, että sain sen katsottua. Aihe oli kuitenkin niin synkkä ja minua inhottaa katsoa sotaa, tappamista, raiskauksia, huoria, mätänemistä väkivaltaa ja kaikkea tälläistä inhorealistista, joten siksi tämä varmasti olikin se ensimmäinen ja viimeinen kerta kun Puhdistukseen tartun (ja kirjan jätän suosiolla lukematta). Kätilössä koin ihan samanlaista ällötyksen tunnetta, joten ehkä jätän Antti J.Jokisen seuraavan elokuvan väliin, jos se on yhtään saman teemainen. 

Love Records - Anna mulle lovee

Love Records tuo minulle mieleen sen, kun olin jotain yläasteikäinen ja löysin äitin hyllystä Love Records 30v. levyn, jonka kansi oli todella kuivan oloinen. Jotenkin oletin sen olevan joku kokoelma levy, siihen tyyliin mitä omassa nuoruudessani oli siskollani Hittibuumit sun muut ja siksi ihmettelinkin, kun takakannessa olikin suomibiisejä. Juice Leskisen Syksyn sävelen kuuntelin siltä cdltä ensimmäisen kerran. Love Recordsin nimi on itelleni tullut tutuksi, kun on suomimusiikkia tullut kuunteltua, luettua Poko Recordsin histroria ja pelattua Suomircok Triviaa moneenkin otteeseen. Siltikään en tiennyt, enkä osannut odottaa paljon mitään Love Records elokuvalta.

Love Records elokuvan mainosjuliste

 Tämä taitaa olla ensimmäinen Aleksi Mäkelän elokuva, jonka hän on tehnyt ilman tuottajamoguli Markus Seliniä. Sen jotenkin huomaa, sillä tässä elokuvassa on ihan eri henki kuin Mäelän aiemmissa elokuvissa. Tavallaan tositapahtumiin perustuvaa, osiltaan komiikkaa, muttei enää sitä veijarikomediameininkiä, mitä Mäkelän muissa elokuvissa on ollut havaittavissa. Mukavaa tavallaan myös, ettei tässä ole hänen perusluottonäytelijöitään mukana (mitä nyt tietty Kari HItalahti vilahti ihan pikku roolissa). Päähahmot Atte Blon, Otto Donner ja Christian Schwindt oli osittain nimenä joskus minulle kuultuja, mutten kyllä yhtään todellakaan tiennyt millaisista henkilöistäö oli kyse. Elokuva on tietysti kärjistetty ja dramatisoitu alkuperäisitä tapahtumista rankasti. Eräs tuntemani Oululaisen levykaupan pitäjä sanoikin kuulemma, että hän tunsi kyseiset herrat aikoinaan ja alkoholilla ei ollut lainkaan näin isoa vaikutusta Love Recordsin toimintaan, mitä elokuva antaa ymmärtää.

Tarina on kiva kasvukertomus siitä kuinka herrojen unelmat saatiin toteutettua ja kuinka suomalaista musiikkimaailmaa haluttiin muuttaa. Lavastukset oltiin saatu 70-luvun henkeen ja yleistunnelma oli muuten sellainen kepeä. Juonesta ei jäänyt mitään suureksi mieleen, eikä tämä ollut mitenkään juonella koskettava elokuva. Hahmojen välisiä tuntemuksia ja konflikteja kuvattiin ihan aidosti ja Peteliuksen esittämä Toivo Kärki sai hienosti kasvuaan näytettyään, kun hän lopulta pystyi antamaan sympatiansa uusille yrittäjille. Elokuvaa mainostettiin draamakomediana ja sitä se pitkälti olikin. Vaikka monessa kohassa tulikin naurettua, niin puhdasta komediaa tämä ei ollut. Itse viihdyin varmasti parhaiten niiissä kohdissa kun eri muusikot oli tekemässä Lovella levyjään. Badding esim. oli ihan mahtava, kun koitti saada aikaan Fiilaten ja Höyläten biisiä. Siinä missä Badding oli sitten kesäfestareilla esiintymässä ja fanit hyökkää kimppuun ja tämä menee levy-yhtiön autoon karkuun ja joku näytti persettä toimittajille oli ihan suoraan otettu kyllä Ganes leffasta. En sitten tiedä, onko se ihan oikeasti 70-luvun musiikkipiireissä ollut tuollaista meininkiä.

Crisu (Riku NIeminen) ja Otto (Tomi Alatalo)

 Ennakko-odotuksena ainostaan näyttelijävalinnat oli pienesti itsellä haitallisesti mielessä. Olen nähnyt Jarkko Niemen monia roolisuorituksia ihan vanhimmasta Hymypojasta aina Siskonpedin sketsirooleihin ja joku hänesssä mättää, kun en hänestä vaan pidä. Jotenkin hänen jokainen roolihahmonsa on minulle vähän vastenmielinen, vaikka kuinka koitan antaa mahdollisuuksia. Tässäkin Atte Bloomina hän oli minusta elokuvan tylsin hahmo, vaikka olikin tarinan keskiössä. Sain paljon enemmän irti Chrisua esittävästä Riku Niemisestä ja tyksätyin oikein kovasti Otto Donneria näyttelevään Tomi Alataloon. Häntä näkisin mieluusti enemmänkin elokuvissa. Oton hahmo olikin minusta kaikista mielenkiintoisin, ehkä siksi kun hän on niin kaukana itsestäni, oikein sellainen tarkka ja analyyttinnen. Pienistä roolista tykkäsin Jukka-Pekka Palosta (vaikka hän on kyllä vanhentunut ihan silmissä), Jon Jon Geitelin tunnistin heti saksofonistiksi ja Robin Svartström (hitto kuinka vaikea sukunimi) oli kanssa pitkästä aikaa mukava näky.

Ei tämä nyt kotimaisteni ykköslistalle nouse, mutta Mäkelältä kyllä todella roima ylöspäin nousu sen kamalan Kummeli V viritelmän jälkeen (joka on kyllä paskinta Kummelia ikinä, sillä kaikki muut Kummelijutut on itselleni joko loistavia (ekat tv-kaudet, Kultakuume) hyviä (Jackpot) tai edes siedettäviä (viimeiset tv-kaudet, Alivuokralainen), eikä tuo ollut mitään niistä.