Rukajärven Tie

En sotaleffoja ole paljon katsonut. Itseasiassa vain yhden tämän lisäksi, eli Mollbergin Tuntemattoman Sotilaan. Katsottiin se kouluaikoina ja nukahdin sitä kattoessa ja sain opettajaltani kauheat haukut, hän kun vielä ite näytteli tässä elokuvassa pikku roolissa. En ole ikinä oikein ymmärtänyt mikä idea sodan kuvaamisessa on? Onko tarkotus saada katsoja ymmärtämään sodan tarkoitusta vai kunnoittamaan sotaveteraaneja? Nähdä suuria pommeja vai kokemaan surua kuolleitten puolesta?

Rukajärven tie -elokuvan mainosjuliste

Rukajärven tien olen nähnyt kerran aikaisemmin, noin 11 vuotiaana ja silloin elokuvasta ainoa muistikuva oli kohtaus, jossa Lutnantti Eero Perkola (Peter Ftanzén) ja Kaarina (Irina Björklund) hässivät. Se olikin ainoa mikä pitkäksi aikaa jäi leffasta mieleen, enkä osaa sanoa, että onko se hyvä asia. Koko rakastelukohtaus ei antanut oikein mitään erikoista elokuvalle, varsinkin kun se oli aika elokuvan alkukohdissa. Jos se olisi tapahtunut sodan keskellä, se olisi ehkä rytmittänyt tarinaa vähän kivemmin.

Itse juoni elokuvassahan on aika tylsä. Pariskunnasta mies joutuu viemää sotajoukkoja rajan taa ja nainen lottana viedään takasi suomeen. Rekka, joka kuljettaa lottia suomeen, joutuu venäjän pommituksen alle ja Kaarina on ainoa, joka selviää elävänä. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt sitä ja Perkolallekkin kerrottiin, että hänen kihlattunsa on kuollut. Perkolan reaktio kuolleeseen kihlattuunsa ei ole järin vahva, enkä näe hänessä oikein mitään muutosta hahmona tämän tragedian jälkeen, vaikka muissa arvosteluissa tätä muutosta pidetään elokuvan parhaana. Lopulta, kun ammuskelut on ammuttu, niin Eero ja Kaarina voivat taas olla onnellisesti yhdessä. Siksi ihmettelinkin, miksi he eivät ole onnellisia?

Pääparin työskentely ei vakuuttanut minua kauheasti. Odotin tässä Franénilta todella syvää draama roolia, mahdollisimman erilaista kuin Studio Impossible komediasarjassa, mutta tämä lutnantin hahmo ei antanut oikeen mitään. Hänestä jäi jotenkin todella persoonaton kuva. Sivurooleissa oli todella paljon miesnäyttelijöitä ja heistä monet oli paljon persoonallisimpia ja kiinostavimpia hahmoja. Petri Manninen, Pekka Huotari, Kari Väänänen, Arttu Kapulainen, Tommi Eronen ja Aku Laitinen olivat sotamiehinä todella persoonallisia ja heidän roolinsa jäi paljon vahvenpana mieleen, kuin Franzénin. Olin jopa yllättynyt siitä, kuinka hyvin tunnistin näitä näyttelijöitä, jotka kiakki olivat minulle tuttuja jonkun suomalaiset elokuvan tai tv-sarjan kautta. Varsinkin Kari Väänäsen alikersantti Taunon ja tämän poikansa Arttu Kapulaisen Villen suhde esitettiin hienosti. Tauno isä kokoajan aliarvioi ja vähättelee tätä Ville poikaansa, mutta saa siltikin häneltä kaiken kunnioituksen. Itse pääsodassa Tauno jopa antaa Villelle kehuja.

Sotamies Heikkisen muistoa kunnioittaen

Elokuvassa parasta oli tämän sotaporukan tiiviys. Jos joku seurueesta kuolee, niin heidän  ruumiinsa  haetaan mukaan ja heidän kunniakseen vietetään hiljainen hetki.  Kun sotilaat olivat menossa ulkona maate, niin siinä kuvattiin kauniisti luontoa ja erähenkisyyttä, leirielämää. Niissä hetkissä näytettiin ryhmän tiiviys ja yhteishenkisyys ja heidän juttunsa juuri nuilla hetkillä oli kaikista antoisinta.

Vielä jäin sitä miettimään, että kun suomalaisissa sotaelokuvissa aika poikkeuksetta näytetään aina venläiset todella ilkeinä ja tunteettomina  (kuten siinä, että he eivät hae kuolleita ruumitaan pois), niin kuvataanko venäläisissä sotaelokuvissa myös suomalaiset aina yhtä tunteettomiksi?

Mission Impossible 2

Tänään tulikin kattottua elokuva niin eri genrestä mihin olen tottunut ja tykästynyt ja sen kyllä varmasti tästä arvostelustakin huomaa. Tuossa keväällä katsottiin avomieheni kanssa ensimmäinen osa tätä sarjaa ja pakko myöntää, etten muista siitä yhtään mitään. Tälle toiselle osalle ei ollut mitään erikoisia odotuksia, pyssyn räiskintää lähinnä. Alkupuolen noin 30 minuuttia jaksoin katsoa ihan keskittyneesti, toinen 30 min puudutti jo niin paljon, että selasin mieluumin kännykällä uutisia ja loppu tunti elokuvasta tuntui menevän pelkäksi ammuskeluksi.

Mission Impossible 2 -elokuvan mainosjuliste

Alussa ollaan lentokoneessa, joka räjäytetään että saatas venäläisen tiedemieshöppänän salkku käsiin. Siittä on sitten jotain agenttihöpinöitä ja ite alkutekstit alkaa varmaan vasta vartin kohdalla pyörimään, jossa Tom Cruise kiipeilee jottain vuorta pitkin 2000-luvun alun popin soidessa taustalla. Pakko myöntää, että kyseinen poppibiisi (vaikka oli minulle entuudestaan tuntematon) todellakin sai mieleni 2000-luvun alulle, mikä oli ehkä jopa vähän häiritsevää. Tämä elokuva kun ei ole juonensa, eikä tapahtumapaikkansa puolesta niin sidottuna aikaan, niin tuollainen musiikki taas antaa kuvan että elokuva ei kestä ajan kulumista. Ehkä seuraavan 15 vuoden kulttua tämä tuntuu jo ikuisuuksia vanhalta.

Alkupuoli elokuvasta meni tosiaan pikkuisen ohi. Jossain espanjalaistyylisissä tansseissa tämä Tompan esittämä päähenkilö Ethan löytää itelleen rakastajan ja kumppaniapurin Nyahin, jonka on tarkoitus olla se elokuvan kaunis neito pulassa- hahmo. Mielestäni Nyah oli aika kuiva ja kankea hahmo ja hänen ilmeensä olivat todella yksipuoliset. Oma käsitykseni naiskauneudesta on kyllä vähän erilainen. Ensimmäinen tunnistettava näyttelijä Tompan lisäksi oli tämän pomo Anthony Hopkins. Tunnistan todella vähän ulkomaisia näyttelijöitä, joten tuli ihan jess-fiilis, kun edes yhen jo alussa tunnistin. Vasta aika leffan loppupuolella myös elokuvan pääpahiksen Seanin eli Dougray Scotin yhdistettyä yhteen toiseen elokuvaan, missä hän tekee ihanne roolin (ja näyttää paljon, paljon, paljon komeammalta, kuin tässä) kyseessä on Prinssi Henry elokuvassa Ikuisesti sinin (Ever After).

Itse juonesta sain sen verran irti, että Ethan on siis saanut tehtävän tältä pomoltaan ja ryökumppanikseen tämän Nyahin. Heidän piti jotenkin huijata Seanilta joku videoklippi, jolla saataisiin selville, voiko jotain harvinaista virustautia vastaan olla rokote. Virus itessäänkin oli jo harvineinen ja kyseinen rokote siihen auttaa vain, jos sen laittaa virukseen taudin iskeytymisestä viimestään 20 tunnin sisällä. Ethan saa nämä tiedot joltain lääkebisnesmieheltä, jota Seankin myöhemmin kiristää. Yhdessä tappelussa Nyah haluaa pelastaa Ethanin hengen ja ottaa viruksen itteensä. Siittä alkaa kiperä, pitkä tappelu, huijaus, puijaus ja takaa-ajo kohtaus, missä Ethan nappaa rokotteen Seanilta ja koittaa päästää antaa sen Nyahille. Kaikki päättyy lopulta hyvin.

Voin vain kuvitella mitä tekijät on tätä otosta tehdessä ajatellu: Trailerikamaa

Kyllä tätä puolisilmällä katsoi, vaikka juonen kärryillä en pahemmin pysynyt. Tyylillensä tämä oli kuitenkin hyvin uskollinen (lukuunottamatta sitä poppibiisiä). Päänäyttelijät teki roolinsa ihan hyvin,  lukuunottamatta tätä yksinaamaista Nyahia esittävää Thadie Newtonia.. Räiskinnät näytti ihan hienoilta, mutta perus tappelu- ja amuuntakohtaukset oli jo vähän liian pitkiä. Lopun takaa-ajo, varsinkin Ethanin ja Seanin prätkillä pörrääminen, oli aikas hieno. Ärsytti välillä, kuinka tästä oltiin joissain kohdissa oikeen koitettu tekemällä tehdä draamaa ja taustalle laitettu oikein sellasta kirkkokuorodraamamusiikkia. Myös Nyahin hetket, kun hän suunittelee kävelevänsä jyrkänteen reunalta ja on nyyh-tapan-itteni- musiikkia. Nämä musiikit oli mielestäni ihan vääristä leffoista repäistyjä. Itse Mission Impossible tunnari kyllä toimi vallan mainiosti ja räiskintä ja takaa-ajoissa olleet teknotaustat taas antoi menoa ja meininkiä. Sitä meinikiä tämä pääpiirteissään olikin. Ei saanut minusta action-genren fanittajaa, mutta ehkä nosti vähän genren tasoa silmissäni ylöspäin.

Videonauhan aikaa

Uusi lifestyle -tyyppinen muistoja tulviva ja höpötyksiäni täynnä oleva blogi löytyy täältä: 

 http://videonauhanaikaa.blogspot.fi/

Elokuvalippuja jatkuu ihan normaalisti uusien videonauhojen rinnalla.

Ja käykäähän katsomassa kuinka Kindom Heats edistyy, uusin jakso tehtiin tänään ja on  pian tulossa youtubeem. Sitä ennen matkaamme Agrabahan.

Idoleitani: Matti Ranin

Suurin osa kaikista idoleistani on elokuvista ja/tai televisosta tulleet minulle tutuiksi. Yleensä nämä ovat olleet näyttelijöitä/ääninäyttelijöitä tai taustatekijöitä, joita aloin pikkuhilja tunnistamaan. Monet suosikkieni tärkeimmät roolit ovat jo takana päin, mutta onneksi heidän jälkensä elää vanhoissa julkaisuissa. Näillä "esittelyillä" pyrin hahmottamaan mitkä tekeleet ovat saaneet kyseisen tekijän itselleni merkitykselliseksi.

Ensimmäisenä Idolina esittelen Matti Raninin

Tälläisena minä muistan Matti Raninin

Ensikosketus: Lapsuuteni koostuu pääosin Disneyn piiretyistä, mutta niiden ohella tuli kuunneltua myös paljon Dinseyn musiikkisatuja, näitä kirja ja kasetti settejä. Suurimmassa osassa näsitä oli aina yksi tuttu ja turvallinen miesääni kertojana ja hän oli Ranin.
Raninin monipuolinen ja tasainen ääni rauhoitti minua kuuntelemaan kasettia, jopa tarkemmin kuin tutkimaan kirjojen kuvia. Monissa tarinoissa toistui tämä sama tuttu ääni, jonka sitten tunnistin myös itse elokuvista kuten Pinokkiosta Gepettona ja Lumikista Viisaana. Ihan jo pelkästään yksittäisen äänen tunnistaminen oli pikkuisena iso juttu.
Kun opin lukemaan, niin elokuvien lopputeksteistä huomasin Raninin nimen yhä useammassa tuotoksessa. Vanhempia videoitamme (Kaunotar ja Kulkuri, Topi ja Tessu) katsoessa Raninin nimi löytyi myös suomenkielisen ohjauksen kohdasta ja silloin arvostus Raninia kohtaan nousi silmissä. Siihen aikaan tuli jo katottua aika paljon Lehtosaaren ohjauksia ja osasin ihan korvakuulolta sanoa mitkä elokuvat on Ranin ja mitkä Lehtosaaren käännöksiä, heidän kielenkäytössään ja sanoituksissaan on selviä eroja. Raninin käännökset ovat pehmeämpiä ja voisi ehkä sanoa lapsiystävällisempiä, myös vähän kujeilevimpiä, kuin Lehtosaaren 90-luvun puoliväliin asti tehdyt käänökset. Molemmista olen pitänyt suunnattomasti. 

Muistettavimmat työt: Disneyllä Tuhkimon Kuningas Lehtosaaren dubissa, Kaunottaren ja kulkurin suomenkielinen ohjaus, Topin ja Tessun suomenkielinen ohjaus ja rooli Aatu Remusena, Pienen Merenneidon suomenkielinen 89-vuoden ohjaus ja Kaunottaren ja Hirviön suomenkielinen ohjaus.
Kaikki ei tietenkään rajoitu pelkkään Disneyhyn vaan vähän oudompiakin sarjoja on tullut tehtyä. Aikoinaan siskoni kaverilta lainasin videon Krevi Duckulasta, kasvissyöjä vampyyristä ja tämän hullunkurisen tv-sarjan on suomeksi ohjannut Ranin ja hän toimi myös Krevi Duckulan palvelijan Igorin äänenä. Yksi Raninin viimeisimmistä ääniroolitöistään oli Pekka Lehtosaaren Röllin Sydän elokuvassa Rölli Rupeltajana joka luulee aina tietävänsä kaiken. Rupeltaja sai vihdoinkin oman äänen, kun Rölli satukaseteissa Rupeltaja aina vain mainitaan, eikä hän niissä ole itse koskaan puhunut.

Matti Ranin Pentti Karvalana sarjassa Parhaat Vuodet

 Elokuva ja teatterinäyttelijänä Ranin ei ole itselleni niinkään tuttu, mutta kasvot hän antoi äänelleen minun nähteni sarjassa Ihmeiden tekijät Pentti Karvalana. Pentin rooli koko sarjassa oli yksi kantavimmista ja vaikken noin 8-vuotiaana mitään kyseisestä sairaala sarjasta ymmärtänytkään, niin aina tuli levollinen olo kun Ranin sai olla Karvalana kameran edessä, sillä hän oli minulle se "Disney ääni". Näin vanhempana kun olen sarjaa dvd-julkaisulta katsonut, olen tykästynyt Karvalan hahmoon suunnattomasti ja varsinkin jatkosarjassa Parhaat vuodet syvennetään Pentti Karvalan hahmoa entistä enemmän, minkä takia pidänkin tästä jatko-sarjasta. Pentin tyttärentyär Lilli kutsuu isoisäänsä aina "muffaksi" ja näiden kahden välinen suhde muistuttaa jokseenkin omaa suhdettani pikku lapsena ukkiini. Varmaan siksi kyseinen rooli on minusta loistava, koen Raninin Pentti Karvalan hahmossa jotain samaa mitä ukissani.

Miksi juuri Ranin: Raninissa viehättää tämän monipuolisuus. Lahjakas näyttelijä osaa saada jo pelkällä kertojaäänellään dramatiikkaa ja hassuttelua aikaan. Ohjaustöissä on vaadittu suunnatonta taitoa osata kääntää vitsit ja kommellukset hyväksi suomeksi ja laulujen käännös sävellykseen sopivaksi on jo jotain aivan mahtavuutta (vaikka kuulemma laulujen sanotuksissa on ollut apukäsiä). Näytellessään neljä vuotta Pentti Karvalan roolia hän on osannut kasvattaa hahmoaan luontevasti eteenpäin, eikä hahmo jäänyt junnaamaan paikoilleen. Ranin tulee aina minulle olemaan se veikeä ja kujeileva "Disneyääni".

Suosikkini: Yksi ylitse muiden on aina hankala valita, mutta tässä tapauksessa se on itsestään selvyys. Raninin yksinkertaisesti paras rooli on hänen suomenkilinen ohjauksensa Mikki Hiiren Jouluaatto, missä hän ite näyttelee Roope Ankkaa. Vaikka Ankronikan myötä olen sinetöinyt Pekka Autiovuoren ainoaksi suomalaiseksi Roope Ankaksi, niin Mikki Hiiren Jouluaatossa annan poikkeuksen: ei ole mitään parempa, kuin katkeransuloinen Roope huutamassa "Humpuukkia!"

"Pjääh, humpuukkia!

Disney klassikot 22: Nalle Puh

Nalle Puh on niitä ihan ensimäisä sarjakuvia mitä koskaan luin (ukki tilasi sitä mulle monta vuotta synttärilahjaksi) ja Nalle Puhin uudet seikkailut oli kovasti katsottu sarja. Vasta joskus 7 tai 8 vuotiaana sain nähdä tämän elokuvan ja silloin se oli yksi suosikkejani. Monesti tein niinkuin Puh elokuvan lopussa pyysi: "mennään kirjan alkuun ja aloitetaan alusta" :)

Alussa näytetävä Nalle Puh nalle ja muut pehmoeläimet on aika rumia ja kulahtaneita. Itseasiassa lapsena luulin, ettei pojat oikein leiki pehmoeläimillä, että ne on enemmänkin tyttöjen leluja. Luulin pienenä Ristoa tytöksi sarjakuvien perusteella ja sen takia että hänen kenkänsä näyttää ihan tyttöjen juhlakengiltä. Nasusta en koskaan saanut selvää, olen aina miettinyt onko se tyttö vai poika, sillä sarjakuvissa hän on tyttömäinen, sarjassa ja elokuvassa taas poikamainen.

Nalle Puh elokuvan vanha mainosjuliste

Tykkään siitä että tämä elouva on niin selkeästi tehty "kirjaksi". Kohtaukset on kaikki omia lukujaan ja sitä kautta siitä tulee edes jotenkin yhtenäinen. Mielestäni nämä leikkaukset on ihan ovelia, että tarina vaan päättyy sen takia että alkaa uusi tarina. Kertoja on tässä ihan oma hahmonsa, jolla on tärkeä merkitys ja pidän siitä että kertojan ja hahmojen välillä on dialogia. Kirja muutenkin elää hyvin elokuvassa, kun Puh alussa hyppii kirjainten päällä ja sekä tuuli että vesi riepottelee kirjaimia sinne tänne. Kirjan tekstin avullahan myös Tiikeri pelastautuu puusta.

Elokuvan lauluista alukulaulu (eli se Nalle on Puh) hoilotus on yksi suosikkejani. Siinä on jotain niin satumasita. Jumppalaulu on minulle nostalginen, koska sitä on tullut kuuneltua paljon ennen elokuvan ensinäkemistä sing a long songs kasetilta. Muutenkin muutama elokuvan kohtaus oli minulle entuudestaan tuttu Nalle Puh-sarjakuvalehtien sivuilta, varsinkin Kanin koloon juuttuminen. Möhköfantit ja tärpät laulu muistuttaa minua suuresti Dumbon vaaleanpunaisista elefanteista, niissä on samanlaista painajaiskaaottista meininkiä. Pikkuinen tulvalaulu, mikä soi Nasun kirjottaessa pullopostia on minusta tosi kiva. Muutenkin tulvatarina on tässä yksi suosikeistani. Tylsin tarinoista taasen on Tiikerin kadottaminen, siinä on jotenkin niin negatiivinen ja surullinen tunnelma.

Unilakkinen Puh tapaa Tiikerin. Tee-tuplaii-kerien. Niin tavataan Tiikeri

Taustat ovat tässäkin todella ihania, lastenkirjamaisia. Ei kovin tarkkoja, mutta tyyliin sopivia ja erilaisia, kuin Nalle Puhin uudet seikkailut sarjassa. Siinä kaikki on jotenkin kirjavampaa ja pyöreämpää. Tässä hahmot erottuvat selkeämmin taustaa vasten, Erityisesti vihreän eri sävyt ovat todella kauniita ja kuinka vihreä ruoho muuttuu siniseksi taivasta kohden.

Hunajapuu tarinassa pikaesti näytetyt kuvat, jossa Puh on syömässä Kanin kolossa, nojailee pöytän mikä on tynnä tyhjiä purnukoita ja  yks päässään, tuo valitettavasti  mieleen juopot. Sitä ei osaa lopettaa, ennen kun herkku loppuu. Kanin tekemä hirvi Puhin peppuun on kyllä koominen näky, varsinkin hirven pieleen menneet huulet. Kanin vääntynyt naama, kun Puh liikkui kolosta hitusen  on myös aika ikimuistoinen. Tuulispäivätarinassa minusta on ihana nähdä lentäviä ruskeita syksyn lehtiä, kun olen tämmönen syksyihminen. En kyllä koskaan ole ymmärtänyt tätä pointtia miksi Nasulla kyltissä lukee "Yksityis Allan". Pöllön viisautta olen aina kyseenalaistanut, vaikka varsinkin sarjakuvissa painotetaan, että hän on metsän viisain henkilö. Pöllän jaarittelut suvustaan saavat minut oikeasti nukahtamaan. Kertojakin sanoo, että Pöllo tarinoi sivulta 41 sivulle 62, onneksi niitä ei näytetä tässä elokuvassa. Pöllöllä on tannut vähän nousta viisaus päähänsä, kun on niin korea suku olevinaan. Pidän Kengua enemmänkin mtsän viisaimpana asukkaana, johtuen ehkä äidinvaistoista. Ja onhan Ruun yksinhuoltaminen aika rankkaa (vai lukeeko joissain alluperäisissä tarinoissa sitä kuka on Ruun isä?). Ensilumiluvussa talvi on kaunis. Tässä pätkässä näkyy tämä Ruun suuri veljellinen kiintyms Tiikeriin. Sama kiintymys on jo sarjakuvissa ollut ja Tiikerin omassa elokuvassa sitä pohjustetaan vielä entistä enemmän.



Vimeaikoina lyhäreitä ja sarjakuvia lukiessani olen törmännyt monilla piirros ja sarjakuvahahmoilla unilakkeihin (kuten Puhillakin). Miten oiekasti joku voi nukkua lakki päässä, onko siinä logiikkaa? Tosin,jo lapsena yhdellä Barbillani olen aina pitänyt isoa yöpaitaa ja samaan sarjaan kuuluvaa unilakkia..

Viimeinen lyhyt  luku on kaikista haikein, Kun Risto menee kouluun ja Puh ei haluaisi heidän tarinansa loppuvan. Varsinkin Puhun ja Riston viimeinen keskustelu on minusta tosi koskettava. Siinä on se eron tunne, Riston kasvamisesta ja lelujen ja Puhin irtautumisesta on samaistuttavaa. Nalle Puh on minusta yltiösöpö hahmo, enkä kestä hänen ihanaa puhe tyyliään, kuten "Massukkani murisee, aika syödä taas."  Tätä tuli pienenä katsottua kyllä niin monet kerrat.

Me Rosvolat

Kotimainen Me Rosvolat elokuva esiteli paljon uusia näyttelijöitä, joita toivottavasti nähdään jatkossakin valkokankaalla. Kari Väänänen (Hurja-Kaarlo), Lotta Lehtikari (Hilda Rosvola) ja Jussi Vatanen (Kulta-Pete) oli ainoat tunnetut näyttelijät. Lapset, muut kilpailijarosvot ja VIljan vanhemmat olivat virkistävä uusi näky.

Kari Väänänen päärosvo Hurja-Kaarlona oli ihan ok, vähän kliseisen oloinen "pelottava" pehmo. Tuli vähän mieleen Joulutarinan vanha Iisakki. Jussi Vatasen ja Lotta Lehtikarin esittämät rosvot Hilda ja Kulta-Pete olivat sentään mielenkiintoisia ja kivan rosvomaisia. Ihmettelinpähän vain, että mitä sukua ne ovat keskenään? Onko Hilda päärosvon vaimo vai tytär? Näillä kahdella rosvolla ei oikein ollut selkeää roolia tässä rosvoperheessä, muuta kuin Hilda autokuskina. Pikkusen Kallen halu "tavalliseksi" pojaksi oli sympaattista. Olisin toivonut, että lopussa Viljan isä oisi adoptoinut Kallen, tai ottanut hänet edes kylään tai jotain. Heleä luulin alkuun pojaksi, mutta kaksiosaisista uikkareista päätellen reipas tyttö hän on. Hänen selkeä tahtonsa rosvopääliköksi onkin se matka, joka vie elokuvaa eteenpäin.

Me Rosvolat elokuvajuliste

 Alunperin odottelin eloluvan aiheen perusteella, että päähenkilöt olisivat poikia, mutta oli todella positiivisesti yllättynyt, että pääosassa on tyttökaksikko. Tykkäsin siitä suunattomasti ja Hele on mukavan poikamainen. Voin samaistua oman sisäisen lapseni helposti Helen maailmaan ja suuren plussan saa Helen ihana hiustyyli. Poikamainen lyhyt tukka, jonka ympärille on jätetty ihanat kiehkurat. Ihanan niinkuin itellä on ollut pienenä.

Rosvoloitten elämätyyli on rennon vapaa. Aikuisetkin ovat lapsenmielisiä kun ne varastavat mieluumin karkkia kuin vaikka mm. olutta. Tästä lapsenmielisyydestä minulle tulee mieleen Duudsonit, kun he ruokakaupassa ollessaan varastaa ruokaa toisten kärryistä ja juiksentelee ympäri ämpäri siellä. Rosvouskilpailu näytti upealta ja suurelta rosvousfestarilta, jossa kaikki vähän varastelevat kaikkea ja kujeilevat ja kisailevat hyväntuulisesti. Siellä ei mitään oteta vakavasti, toisin kuin oikeilla festareilla otettaisiin.

Rosvoloitten yhteislaulu nuotiolla oli tiivis hetki, joita oisin kaivannut vähän enemmänkin. Kallen esittmä räppi rosvouskisoissa oli jotenkin epäselvä. Lopputekstejä lukiessani käsitin, että Iso H on ollut mukana räpin teossa ja häneltä oisin vähän parempia ja selkeämpiä lyriikoita kyllä odottanut.

Puvustus on yksinkertaisesti upeaa. Vaatteet vaihtuvat hahmoilla luonollisesti ja on käytetty erilaisia tyylejä, yhdistetty rokkivaatteita, moottoripyöräjengivaatteita, goottivaatteita, punkvaatteita ja sellaista menninkäistyyliä. Hildan hame kolikkoineen on avan upea. Rosvoukseen sopii tuollainen sekamelska ja tyylien sekoitus. Kaikki vaatteet on varastettu jostain eri paikoista. Vaatetus korostaa varsinkin Viljan kasvua. Alun sukkahousut vaihtuu maastohousuihin, vaaleat paidat tumiin ja siisti tukka sotkuisuuteen. Lopun kruunaa vielä nahkakynsikkäät.

Hilda äiti toimii topakkana autokuskina

 Aikuisnäyttelijöistä kukaan (ehkä Väänästä lukuunottamatta) ei vetänyt rooliaan liian yli eikä ali, mitä tapahtuu hyvin usein lasten elokuvissa. Varsinkin Viljan Isä saa pointseja minulta. Lapsinäyttelijöistä pidin paljon, vaikkakin muutamassa kohtaus tuntui vähän teenäiseltä ja repliikit kuulostivat paperiselta, mutta lapsilta ei voi koskaan liikaa vaatia. Toivottavsti he saavat tehdä enemmän rooleja ja oppia enemmän. Uudet kasvot suomalaisiin elokuviin on tervetulleita.



Minua hämmensi se aika paljon, että vaikka Viljan perehttä näkyi tässä elokuvassa vähän, niin Viljan vanhemmista isä oli se huolestuneempi joka etsi häntä, eikä  äiti olut mukana. Ilmeisesti Viljalla on läheisempi isäsuhde, kuin äitisuhde ja se tuntuu virkistävältä. Alussa kyllä kuvataan ja muutamissa kohdissa viitataankin,  kuinka Viljaa ahdistaa aina se kun äiti on hänet pakottanut viulutunneille. Isosiskon hahmo oli ihan turha, hänen kommenttinsa Viljan vaatetuksesta ja tappelu älypuhelimesta ei mielestäni sovi elokuvaan lainkaan . Ehkä vika on siinä että vanhempi katsoja ei osaa saistua tuollaiseen tappeluun, kun meidän lapsuudessamme ei mitään kännyköitä ollut.

Kaikki elokuvassa on kuvattu Viljan näkökulmasta, mikä on hyvä vaihtoehto. Kertojaääni kuitenkin tuntui aika päälleliimattua, ihan hyvin olisi toiminut ihan hyvinkin ilman sitä. Lopussa kertominen varsinkin tuntui alleviivaamiselta. Onko tämä tapa alkanut tulla jenkeistä suomeen, kun siellä esim. Cinderellassa on kertoja, joka kertoo koko elokuan, niin että sitä on ihan turhaa edes katsella. Kertojaäänessä on se vika, että se ei anna oikeen mahdollisuutta katsojan itse miettiä, eikä päätellä mitään.

Me Rosvolat on kiva satuelokuva, mutta ehkä tässä on yritetty liikaa mielistellä pienimpiä katsojia tuolla kertojaäänellä. Ilman sitä tämä oisi toiminut paremmin, kun katsoja oisi saanut itse päätellä palaako Vilja ensi kesänä Rosvoloiden seuraan vai ei.

Disney klassikot 38: Fantasia 2000

Taisin nähdä tämän lapsena jopa ennen ensimmäsitä Fantasiaa, tai korkeintaan olin nähnyt Fantasiasta vain yksittäisiä pätkiä. En ole koskaan erityisemmin välittänyt klassisesta musiikista ja muistoni ensimmäisestä Fantasiasta on vähän tylsä. Joissain jaksoissa on todella kaunista animaatiota, mutta niiden juonettomuus häiritsee vähän liikaakin. Alkuperäisessä Fantasiassa pidän eniten Pähkinänsärkijästä sekä Noidan Oppipojasta. Mukavaa että tässä elokuvassa on samanlainen rakenne, kuin alkuperäisessä Fantasiassa. Se luo yhtenäisyyttä, vaikka omaan makuuni kaikki välijuonnot näissä molemmissa elokuvissa on turhia. Alkuperäisessä Fantasiassa  Noidan oppipojan jälkeen näytetän varjokuvan avulla, kun Mikki Hiiri käy juttelemassa kapellimestarille. Tuolloin orginaalilla ääniraidalla Mikkinä toimi Walt itse. Tähän Fantasia 2000 on laitettu tuo sama varjokuvakohtaus ja siittä heti siirytään Mikin juoksuun toiselle kapelimestarille puhumaan, että Aku ei ole vielä valmis seuraavaan esitykseen. Tietenkään tässä ei enää ole Waltin ääntä Mikkinä ja siksi en pitänyt siitä, että vanha ja uusi kohtaus oli yhdistetty. Tunnistin liian selvästi äänen vaihdon tässä.

Ensimmäisen jakso Sinfonia nro.5 Allegro con brio on tämän elokuvan tunnetuin kappale varmasti itselleni. Olen lapsena katsonut ehkä liikaa Tenavat piirettyjä, mutta sitä kautta tämä Beethovenin kappale on tullut tutuksi. Pidän näistä kauniista, värikkäistä ns."paperiperhosista", vaikkei tässä juonta kummemmin ole. Tavallaan tämä yhdistää viimeisen Luonnonhengettären jakson kanssa elokuvan yhteen, kun siinäkin liitää samantyylisiä perhosia.

Fantasia 2000 elokuvan mainosjuliste

Toinen jakso, missä Ryhävalasperhe ui merellä ja lentää taivaalla, on makuuni vähän puuduttava. Pikkuvalaalla on kivat, ilmeikkäät kasvot, mutta tämä lentäminen ja uiminen on toistuvasti vähän yksitoikkoista. Sinisen eri sävyt on kauniita ja tästä jaksosta jää sellainen unenomainen tunne, että missä kulkee meren ja missä taivaan rajat.

Sininen Rapsodia New Yorkin kaupunkikuva on jo lapsena ollut yksi suosikkijaksoistani. Tämän tyylistä tulee mieleen ranskalainen elokuva Persepolis, Warner Brosin lyhärit ja Vaaleanpunainen pantteri animaatiot. Jazz musiikista pidän tässä yhteydessä kovasti. Pidän selkeäjuonisuudesta ja näistä ihmiskohtaloista. Kaljupaa duunaa raksalla ja haluaa rumpaliksi, työtön istuu kahvilla ja kaipaa elämälleen suuntaa ja rahaa, pikku tytöstä jonka vanhemmat ei vietä tämän kanssa aikaa ja miehestä, joka toimii jonkin sortin palvelijana ja haluaa viihdealalle. Tässä näytetään lyhyesti ja yksinkertaisesti, kuinka asioihin on vain tartuttava, jos haluaa elämälleen muutosta. Kaikkien haaveet näytetään hienosti luistinradan kautta ja onneksi kaikella on onnellinen loppu.

Vakaa Tinasotilas on lapsena taas jäänyt tästä elokuvasta selkeiten mieleen. En ole H.C. Anderssenin alkuperäistä satua tästä lukenut, mutta uskon sen olevan paljon synkempi. Hahmot näyttävät tässä jotenkin liian tietokonemaiselta, mutta tykkään tämän selkeäjuonisuudesta. Tinasotilas ei heti luovuta, vaikka hän näkeekin, että balleriinalla on kaksi jalkaa ja hän ryntää rohkeasti suojelemaan balleriinaa ilkeältä vieteriukolta. Itse lelunkerääjänä on aina yhtä hienoa nähdä tuollaisia seikkailuja, joissa lelut katoaa, mutta löytää lopulta turvallisesti takaisin kotiin. Vieteriukko oli lapsena minusta pelottava ja loppu on aika dramaattinen, kun tinasotilas heittää sen takkaan tuleen. 

Eläinten karnevaali on hupaisa klovnien jojoilujakso, josta tulee mieleen ensimmäisen Fantasian hippojen tanssi. Tykkään että tämä on pidetty lyhyenä ja ytimekkäänä. Tästä tulee mieleen Pixarin Linnut lyhäri, joka oli Monsterit Oyn yhteydessä, sekä Viidakkopelle muutamasta Aku Ankka lyhäristä. Tässä on kauniit ja kirkkaat värit.

Noidan oppipoika on vanha tuttu Fantasiasta ja kyseisen jakson olen nähnyt myös erinnäisiltä lyhärikokoelmilta, ennen kummankaan Fantasian näkemistä. Yen Sid taikuri on etäinen ja Mikki Hiiri ei ole samanlainen mihin olen tottuut. Mikin hahmolla ei animaatioissa ole yleensä ollut mitään erikoisen voimakasta persoonaa, mutta tähän hänelle on laitettu vähän samanlainen luonne, mitä olen tottunut näkemään Aku Ankalla. Sillon kun kyseinen jakso on luotu Mikillä ei vielä ollut  vahvaa ja selkeää omaa luonnetta, joten annettakoon se anteeksi, että hän vaikuttaa  Akulta. Kun Mikki unissaan taikoo lisää vettä kaivoon ja tulva on jo hukutttanut hänet alleen, se on aika kauhuskenaario pienelle katsojalle. Tässä jaksossa kuitenkin pidän suunnattomasti siitä kuvasta, missä Mikki on unissaan kallion päällä noitahatussa johtamassa veden voimaa. Se on itselleni varmaan koko Disneyn ytimen ns. "pääkuva". Mikki Hiiri Noidan oppipoikapuvussa oli pitään kotivideoiden logoissa, mainoksissa ja videoiden kansissa, joten sitä kautta se on noussut itselleni rakkaaksi ja nostalgiseksi. Siinä on ajatonta henkeä.


Nooan Arkki tarinasta en muistanut lainkaan, että siinä esiintyy myös ihmisiä, ainakin niiden muutaman jalat. Eläimet, jotka arkkiin on menossa, on samantyylisiä mitä Disneyltä on tottunut näkemään esim. Viidakkokirjassa tai Leijonakuninkaassa. Iineksen ja Akun kohtalo laivalla on surettava näky, kuinka he ovat kokoajan toisiaan niin lähellä, mutta siltikin epätietoisia toisen elossa olosta. Tässä on kaunis väritys ja Akun ja Iineksen loppu halaus ja suudelma on ihana.

Aku ja Iines löytävät toisensa

Viimeinen Luonnonhengetär jakso ei minuun oikein iske. Hahmolla on nätti ja viekoitteleva hymy ja valloittavat pitkät hiukset, mutta väritys on kuitenkin tosi synkkää aikaisempiin jaksoihin verrattuna. Luonnonhengettären hiukset kuvastaa hienosti hänen tuntojaan ja mietteitään, kun hänellä on paha olla hiukset hukuttavat hänet piiloon ja parhaimmissa voimissaan hiukset taas levittäytyvät mahtipontiseksi viitaksi. Hahmon koon muuttuminen pienestä isoksi onnistuu luontevasti. Luonnonhengettären kaveri hirvi muistutti etäisesti Bambin peuroja.

Waltillahan oli aluksi suunitelma päivittää Fantasiaansa aina välillä ja pitää siinä aina mukana jotain vanhaa ja jotain uutta. Milleniumin vaihteeseen tehty Fantasia 2000 on minusta nimetty kivasti ja antaa kunniaa tälle Waltin vanhalle ajatukselle ja kunnioittaa alkuperäistä Fantasiaa, vaikka ei olekkaan niin älyttömän pitkä ja taiteellinen. Taidehan muuttuu ajan kanssa. Ensimmäinen perhospätkä, sekä valaiden tanssi ja luonnonhengetär voisivat olla ihan hyvin alkuperäisestä Fantasiasta. Nämä jaksot, jotka eivät olleet niin juonipainotteisia on paljon piiretty hahmoja ja liikkeitä lentämään, uimaan ja tanssimaan. Tälläiset isot maalailevat ja kelluvat liikkeet on helppo piirtää ja yhdistää musiikkiin ja niistä syntyykin se fantasian illuusio. Tässä Fantasia 2000 on puolet sellaisia jaksoja ja toinen puoli juonellisempia, joista yksi on nostalginen ja muut modernimpia. Kun kaikki on saatu yhdistettyä, siitä on saatu syntymään hyvä tasapaino.