Disney klassikot 22: Nalle Puh

Nalle Puh on niitä ihan ensimäisä sarjakuvia mitä koskaan luin (ukki tilasi sitä mulle monta vuotta synttärilahjaksi) ja Nalle Puhin uudet seikkailut oli kovasti katsottu sarja. Vasta joskus 7 tai 8 vuotiaana sain nähdä tämän elokuvan ja silloin se oli yksi suosikkejani. Monesti tein niinkuin Puh elokuvan lopussa pyysi: "mennään kirjan alkuun ja aloitetaan alusta" :)

Alussa näytetävä Nalle Puh nalle ja muut pehmoeläimet on aika rumia ja kulahtaneita. Itseasiassa lapsena luulin, ettei pojat oikein leiki pehmoeläimillä, että ne on enemmänkin tyttöjen leluja. Luulin pienenä Ristoa tytöksi sarjakuvien perusteella ja sen takia että hänen kenkänsä näyttää ihan tyttöjen juhlakengiltä. Nasusta en koskaan saanut selvää, olen aina miettinyt onko se tyttö vai poika, sillä sarjakuvissa hän on tyttömäinen, sarjassa ja elokuvassa taas poikamainen.

Nalle Puh elokuvan vanha mainosjuliste

Tykkään siitä että tämä elouva on niin selkeästi tehty "kirjaksi". Kohtaukset on kaikki omia lukujaan ja sitä kautta siitä tulee edes jotenkin yhtenäinen. Mielestäni nämä leikkaukset on ihan ovelia, että tarina vaan päättyy sen takia että alkaa uusi tarina. Kertoja on tässä ihan oma hahmonsa, jolla on tärkeä merkitys ja pidän siitä että kertojan ja hahmojen välillä on dialogia. Kirja muutenkin elää hyvin elokuvassa, kun Puh alussa hyppii kirjainten päällä ja sekä tuuli että vesi riepottelee kirjaimia sinne tänne. Kirjan tekstin avullahan myös Tiikeri pelastautuu puusta.

Elokuvan lauluista alukulaulu (eli se Nalle on Puh) hoilotus on yksi suosikkejani. Siinä on jotain niin satumasita. Jumppalaulu on minulle nostalginen, koska sitä on tullut kuuneltua paljon ennen elokuvan ensinäkemistä sing a long songs kasetilta. Muutenkin muutama elokuvan kohtaus oli minulle entuudestaan tuttu Nalle Puh-sarjakuvalehtien sivuilta, varsinkin Kanin koloon juuttuminen. Möhköfantit ja tärpät laulu muistuttaa minua suuresti Dumbon vaaleanpunaisista elefanteista, niissä on samanlaista painajaiskaaottista meininkiä. Pikkuinen tulvalaulu, mikä soi Nasun kirjottaessa pullopostia on minusta tosi kiva. Muutenkin tulvatarina on tässä yksi suosikeistani. Tylsin tarinoista taasen on Tiikerin kadottaminen, siinä on jotenkin niin negatiivinen ja surullinen tunnelma.

Unilakkinen Puh tapaa Tiikerin. Tee-tuplaii-kerien. Niin tavataan Tiikeri

Taustat ovat tässäkin todella ihania, lastenkirjamaisia. Ei kovin tarkkoja, mutta tyyliin sopivia ja erilaisia, kuin Nalle Puhin uudet seikkailut sarjassa. Siinä kaikki on jotenkin kirjavampaa ja pyöreämpää. Tässä hahmot erottuvat selkeämmin taustaa vasten, Erityisesti vihreän eri sävyt ovat todella kauniita ja kuinka vihreä ruoho muuttuu siniseksi taivasta kohden.

Hunajapuu tarinassa pikaesti näytetyt kuvat, jossa Puh on syömässä Kanin kolossa, nojailee pöytän mikä on tynnä tyhjiä purnukoita ja  yks päässään, tuo valitettavasti  mieleen juopot. Sitä ei osaa lopettaa, ennen kun herkku loppuu. Kanin tekemä hirvi Puhin peppuun on kyllä koominen näky, varsinkin hirven pieleen menneet huulet. Kanin vääntynyt naama, kun Puh liikkui kolosta hitusen  on myös aika ikimuistoinen. Tuulispäivätarinassa minusta on ihana nähdä lentäviä ruskeita syksyn lehtiä, kun olen tämmönen syksyihminen. En kyllä koskaan ole ymmärtänyt tätä pointtia miksi Nasulla kyltissä lukee "Yksityis Allan". Pöllön viisautta olen aina kyseenalaistanut, vaikka varsinkin sarjakuvissa painotetaan, että hän on metsän viisain henkilö. Pöllän jaarittelut suvustaan saavat minut oikeasti nukahtamaan. Kertojakin sanoo, että Pöllo tarinoi sivulta 41 sivulle 62, onneksi niitä ei näytetä tässä elokuvassa. Pöllöllä on tannut vähän nousta viisaus päähänsä, kun on niin korea suku olevinaan. Pidän Kengua enemmänkin mtsän viisaimpana asukkaana, johtuen ehkä äidinvaistoista. Ja onhan Ruun yksinhuoltaminen aika rankkaa (vai lukeeko joissain alluperäisissä tarinoissa sitä kuka on Ruun isä?). Ensilumiluvussa talvi on kaunis. Tässä pätkässä näkyy tämä Ruun suuri veljellinen kiintyms Tiikeriin. Sama kiintymys on jo sarjakuvissa ollut ja Tiikerin omassa elokuvassa sitä pohjustetaan vielä entistä enemmän.



Vimeaikoina lyhäreitä ja sarjakuvia lukiessani olen törmännyt monilla piirros ja sarjakuvahahmoilla unilakkeihin (kuten Puhillakin). Miten oiekasti joku voi nukkua lakki päässä, onko siinä logiikkaa? Tosin,jo lapsena yhdellä Barbillani olen aina pitänyt isoa yöpaitaa ja samaan sarjaan kuuluvaa unilakkia..

Viimeinen lyhyt  luku on kaikista haikein, Kun Risto menee kouluun ja Puh ei haluaisi heidän tarinansa loppuvan. Varsinkin Puhun ja Riston viimeinen keskustelu on minusta tosi koskettava. Siinä on se eron tunne, Riston kasvamisesta ja lelujen ja Puhin irtautumisesta on samaistuttavaa. Nalle Puh on minusta yltiösöpö hahmo, enkä kestä hänen ihanaa puhe tyyliään, kuten "Massukkani murisee, aika syödä taas."  Tätä tuli pienenä katsottua kyllä niin monet kerrat.