The Walk

Kuulin tästä elokuvasta, kun se Suomen elokuvateattereissa alkoi pyörimään ja olin kyllä ihan että Wou, tuo täytyy nähdä 3D:nä. Pelkäsin jo aluksi, että pelottaako sen katsominen liikaa kun itse tulen vähän sairaaksi korkeissa paikoissa. Uskalsin siis elokuvalta odottaa päätä huimaavia näkyjä. En kuitenkaan elokuvateattereissa tätä katsonut, vaan mieheni hommasi tämän jälkeenpäin Blu-raylle ja oltiin molemmat elokuvasta hyvin vaikuttuneita.

The Walk elokuvan mainosjuliste

Tarina siis kuulemma perustuu tositapahtumiin. Nuori ranskalaisherra nimeltä Philippe Petit näkee lapsena sirkuksessa nuorallatanssijoita ja on heti myyty. Hän vähän opettelee nuorallakävelyä paikallisen sirkuksen gurun seurassa, kunnes kokee kykenemään esiintymään yksin. Hän näkee paikallisessa lehdessä ison jutun Yhdysvalloissa rakenteilla olleista World Trade Centerin torneista (niistä joihin tehtiin terroristi-isku vuonna 2001) ja haaveilee, että jonain päivänä hän kävelee niiden välissä nuoralla. Haaveesta tulee hänelle pakkomielle ja Philippe opettelee ja harjoittelee paljon tämän haaveen hyväksi. Hän tapaa mukavan naisen Annien, valokuvaajan ja joukon muita apureita jotka ottaa mukaansa Amerikkaan toteuttamaan suunnitelmaansa. He valmistelevat kaiken huolella: miten päästä tornien katolle ja miten yhdistää narut kiinni torneihin. Kun lopulta koitttaa suuri suunnitelman toteutus, niin kyllä minä katsojana jännitin päästäänkö edes nuoralle ollenkaan, niin paljon tulee mutkia matkaan. Kun lopulta aika koittaa ja Philippe ottaa ensimmäisen askeleensa nuoralla, niin olin kyllä vakuuttunut. Joka hetki pelkäsin hänen tippuvan ja varsinkin käännöksien tullessa haukkoin henkeäni. Tämä kävelykohtaus oltiin kuitenkin kyllä tehty jopa liiankin pitkäksi, mutta olihan se koko elokuvan kliimaksi kohta. Kun takasi nuoralta ollaan tultu poliisien vihaiseen vastaanottoon, niin olo oli minulla ainakin helpottunut.

Tykkäsin elokuvasta kovastikkin, sillä se sisälsi yllättvän paljon huumoria ja jännitystä. Koko elokuvaa rytmitti Philippen toimiessa kertojana Vapaudenpatsaan huipulla, mikä toimi todella hyvin sillä sen avulla pystyttiin keskittymään kaikkiin tärkeisiin vaiheisiin, eikä näytetty mitään turhaa. Nämä Philippen värväämät kaverit oli aika heikosti luotuja hahmoja, paitsi tätä naispääosahahmoa Annie Alixi. Tykkäsin kuinka Annie lopulta erosi Philippestä sanomalla, että autoin sinua toteuttamaan unelmasi, nyt minun täytyy lähteä toteuttamaan omaani. Heidän eronsa ei ollut mitenkään surullinen vaan enemmänkin juuri järjellinen. Tähän elokuvaan ei ylimääräinen rakkaustarina olisikaan sopinut. Annien hahmo oli muuten todella hyvä vastapaino Philippen hahmolle.

Ensimmäiset askeleet Amerikan yllä

Musiikki elokuvasta ei jäänyt yhtään mieleeni, vaan sen sijaan räikeä värimäärittely ja ihanasti tehdyt Pariisikohtaukset. Kyllä Ranskan maaseudussa, Pariisissa ja sirkusmaailmassa on aina oma tunnelmansa. Siksi ehkä nautinkin elokuvan alkuosasta enemmän kuin loppuosasta, jossa oltiin varsinaisessa Amerikassa. Se Amerikka näytti niin betoniselta kuin olla ja voi. 3D oli ihan ehdoton vaatimus tämän elokuvan katsomiselle, sillä se toi nuorallakävelykohtauksissa paljon tarvittavaa ja vaadittavaa syvyyttä mikä toimi erinomaisesti. Olenkin kuullut, että elokuvateattereissa ihmiset olivat jopa lähteneet pois, koska tämä 3D oli heille ihan liian aitoa. Valitettavasti muuten monet taustat oli liian selkeää CGI-tasoa, koska näkyi selvästi, että nyt ollaan leikitty tietokoneen kanssa.

Koko elokuvan ajan pidin itseäni jännityksessä siitä, että kuoleeko/tippuuko Philippe tässä kävelyurakassa tornien välillä. En tiennyt tästä tositapahtumasta etukäteen ja vältin oikein spoilaamasta itseäni. Kun kertoja Philippe kertoi tarinaa Vapaudenpatsaan päältä ajattelin, että periaatteessahan se voi olla Philippen haamu joka kertoo sitä vähän kuin pilven päältä. Jotenkin oletin hyvin dramaattisesti tämän päähenkilön tippuvan viimemetreillä nuoralta, mutta mikäs sen mukavampi loppu kun kaikki päättyikin hyvin. The Walk kannattaa todellakin katsoa sen uskomattoman 3D:n ja ihanan alun tunnelman takia.

James Bond Osat 4-6

Seuraavat kolme James Bondia on nyt tullut nähtyä: Pallosalama, Casino Royale (vuodelta 1967, ei virallinen Bond) ja Elät vain kahdesti. Nämä Bondit ei ihan yhtä paljon vakuuttaneet minua kuin ensimmäiset ja Bond innostusalkuhuumani on jo ehtinyt laskemaan, mutta kyllä aikamoisia yllättäjiä nämäkin.  Sean Connery on edelleen aikamoinen herrasmies ja aito Bond.

Pallosalama (Thunderball)
Pallosalaman tunnari Tom Jonesin Thunderball oli itselleni se ihan ensikosketus Bondeihin, kun koulun laulutunneille joku Bond aiheinen biisi piti opetella. Thunderball kappale kuulosti omaan korvaani niin mahtipontiselta ja kyllähän nyt Tomppa on niin ikoninen hahmo, että hänen kappalettansa oli ilo esittää.

James tässä seikkailussa on vaarallisella matkalla etsimään atomipommeja, jotka joutuivat erään väärän henkilön käsiin. Spectren joku kätyri oli itsensä maskeerannut lentäjäksi ja sai näin ollen pommit oman porukkansa haltuun. Spectren johtaja (jonka kasvoja ei koko leffassa näytetty) halusi näillä atomipommeilla vähän kiristää isoja herroja ja tietty Bond koittaa sen kaikin keinoinsa estää, että tämä hullu Ernst Stavro Blofeld ei saa suunnitelmaansa käytäntöön.

Pallosalamassa ollaan paljon veden alla ja siinä on upeita sukellus ja vesikohtauksia. Ei ihmekkään, että Pallosalama sai Oscarpalkinnon kuvauksesta. Tuohon aikaan ei todellakaan ollut itsestäänselvyys kuvata vastaavanlaisia sukelluskohtauksia. Muutenkin Bondeissa voisin kehua tuonaikaisia kuvauksia ja tekniikkaa, onhan se ihan huikeaa aikakauteen ajateltuna. Vain kaikki autolla ajo kohtaukset on tehty screeniä  vasten, jonka kyllä selvästi huomaa.

Yhteyttä taas Austin Powers elokuviin huomaan henkilön Number Twon kohdalla. Samanlaiset merirosvolaput molemmilla ja pahiksen kätyreinä toimivat. Pallosalamassa Spectren suuruudenhullu johtaja halusi räjäyttää jotain lunnaita vastaan on ihan suoraan myös vedettä Austin Powerssin Dr.Evilin hahmoon. Hänkin on aikamoinen kiristäjä.

Thunderball elokuvan mainosjuliste

 Casino Royale (1967)
En edes tiennyt, että Casino Royale on tehty ensikerran jo noihin aikoihin. Tätä ei kuulemma viralliseen Bond saagaan lasketa, mutta kyllä se nyt tähän aikajärjestyksessä tuli katsottua. Odotin Casino Royalilta jotain Austin Powerssin kaltaista parodiaa ja kortinpeluuta, mutta ei tämä sekava kohellus kumpaakaan oikein omistanut. Elokuvan juonessa ei ollut mitään päätä eikä häntää, muta hassuista repliikeistä ja sitcomista kyllä huomasi tämän olevan ihan puhdas komedia. Jotenkin ihan raivokkaalla ja rivolla tavalla pidin tästä päättömyydestä, vaikka David Nivenin "Bondissa" ei ollut mitään yhteistä sen Sean Conneryn luoman James Bondin kanssa minkä minä olen oppinut tuntemaan. Tässä Casino Royalissa on kuulemma seitsemän ohjaajaa, joten ei ihkemekkään että tulos on totaalista sillisalaattia.

Casino Royal elokuvan mainosjulsite

Elät vain kahdesti (You only live twice)
You only live twice Bond sitten sijoittuu Japaniin. Se tuo kivaa kontrastia Bondeihin, kun ennen on enemmän oltu kauniilla rantavesillä tai sitten länsimaisissa kaupungeissa. Japanista näytetään katsojalle monipuolista kuvaa; on sumopainia, ninjojen harjoitteluleirejä, Japanilaista maaseutua sekä tulivuoria. Bond elää kahdesti, kun hän ensin lavastaa kuolemansa ja myöhemmin taas paljastaa pahiksille olevansa elossa. Kyllähän katsoja sen tajuaa, ettei Bond omassa elokuvassaan heti alussa kuole, vaan joku jippo tässä on kyseessä. Työn puolesta Bond joutuu taas kaikkea kokemaan, kuten valeavioliiton. Hieno langan avulla tapahtunut myrkytysmurha minulle jäi vakuuttavasti mieleen, kuten myös valtava tulivuorilavaste.

 Itselleni Elät vain kahdesti antoi eniten juuri tuon Japanin kuvaamisen kauneus ja sen kulttuurin avaaminen. Se oli todella mielenkiintoista nähtävää. En voi myöskään olla ihmettelemättä sitä valtavaa tulivuorilavastetta, kuinka paljon aikaa ja materiaa on tarvettu vain tämän yhden lavasteen rakentamiseen. Myös blu-ray levyn mukana ollut dokumentti oli todella mielenkiintoinen, en ainakaan minä olisi muuten tajunut katsoa lopputeksteistä, että käsikirjoituksen on tähän rustannut lastenkirjailija Ronald Dahl, joka on kirjoittanut mm. Jali ja Suklaatehtaan. Yhteyttä jälleen Austin Powerssiin löytyi, hahmo Ernst Stavro Blofeld näytti vihdoin ja viimein naamansa ja kappasvain Dr.Evelin kaksoisolentohan sieltä löytyi.

You only live twice elokuvan mainosjuliste

Nämä James Bondit ovat olleet ihan mukavaa viihdettä, mutta yksi ongelma minulle näissä edelleen on: liika toiminta loppukahakoissa. Jostain kumman syystä, kun minäkin näitä elokuvia yleensä iltaisin katson, niin aina loppukahakan aikana silmäni meinaavat väkisin sulkeutua kiinni. En vain jaksa keskittyä taistelukoreokrafioihin, kun ne ovat niin puuduttavia. Eikä niiden jälkeen yleensä edes ole muuta kuin Bondin one laineri ja joku kissa kainalossa kehräämässä, sekin yleensä kumiveneessä. On se hyvä että loput toistaa samaa kaavaa, se luo elokuville sen yhteläisyyden, mutta taistelukohtauksiinkin pitää saada enemmän syvyyttä. Nyt ne ovat vain uuvuttavia.

Painajainen ennen joulua

Tämä Tim Burtonin tekemä elokuva on ollut yski suosikeistani jo pidemmän aikaa. Tätä ennen olin nähnyt Tim Burtonin tekeleistä vain Saksikäsi Edwardin, mikä kosketti minua jo 11 vuotiaana. Tykkään hirveästi hänen hovisäveltäjänsä Danny Elfmanin musiikista tässä. Mielestäni Elfmanin ylivoimaisesti paras soundtrack. Elokuva esitelään sopivasti This is Halloween laululla, mikä on leffan suosikkilauluni. Alun Halloween juhlien valot ja varjot luo jo sen Burtonmaisen goottityylin ja kaikki korostuu haustausmaalla ja risteillä. Tässä on Burtonmaista tummaa huumoria,  mistä yksi parhaita kohtia on tohtori joka nostaa pääkuortaan, että voi hieroa löllyviä kutisevia aivojansa. Tai se kohtaus missä mies nostaa hattua, jonka alla on elikko, joka nostaa hattua jonka alla on vielä pienempi elikko mikä nostaa vielä hattua. Jackin paperista leikkaama lumihiutale, josta tuleekin hämähäkki on kanssa todella upea. Hassua huumoria myös tuo kun Lock, Choc ja Barry lähtee pukkijahtiin kylpyammeella. Jokainen hahmo on niin erilainen Halloweentownissa, niin että silmät ei edes pysy perässä näitä tutkiessa.

Painajainen ennen joulua elokuvan mainosjuliste

 Koko ajan pyöritään kauhun ja huumorin rajamailla, kun jopa Oogie Boogiesta ekat vilahdukset tulee kuutamoa vasten. Halloween ja joulu ovat ihania juhlia, mutta niitä yhdistämällä tulee kyllä aika painajainen. Olisi aika jännä nähdä elokuvan tarina toisinpäin: Kiltit joulumaan lapset, pukki ja tontut varastamassa Halloweenia (tästä sais veikeän idean jatko-osaan tai uudelleen versioon sitten sadan vuoden kulttua). Tai sitten millainen elokua olisi ollut jos Jack olisikin varastanut pääsiäisen, kun kerran pupukin on saatu Halloweentowniin tuotua. Huomaa että Halloweentownin asukkaat eivät ymmärtäneen yhtään Jackin suunnittelemaa joulua, kun pakkasivat lapsille niin karmeita lahjoja.

En pienenä erikoisemmin pitänyt nukkeanimaatioista, tämä on varmaan ensimmäinen sellainen kokonainen elokuva minkä olen halunnut katsoa. Nuket tuo tietynlaista kauhua tähän ekstra lisänä.
Hassua sikäli että elokuvan alussa kuullaan kertojaa, muttei missään muualla. Sikäli vähän irrallista, mutta se toimii oikein hyvin. Musikaalisuus toimii elokuvassa loistavasti, koska laulut vievät juonta aina eteenpäin ja esittelevät hahmoja tarkemmin. "What's this" kappale näyttää simppelisti koko laulun ajan Christmastownin tyylin ja Jackin suhtautumisen siihen. Joulumaa on tosi kaunis ja lapsiystävällinen, lumen kimallus ja välkkyvät värit sinistä taivasta ja sinertävää lunta vasten tuo mukavan kontrastin Halloweentownin synkkyydelle. Joulumaan ihmisasukkaat ovat todella toisensa ja pullean näköisiä, joka minua ainakin ällöttää ja pelottaa jopa enemmän kuin Halloweentownin luurangot. Hahmojen liikkeet on kuitenkin tässä  nukkeanimaatiossa saatu aidon näköisiksi.

Christmastown

 Jack on päähahmona mielenkiintoinen. Hän tekee näyttävän esiintulon, vaikkei ole itse siihen tyytyväinen. Muut arvostavat kurpitsakuningasta, mutta hän ei arvosta itse itseään. Kun Jack on käynyt joulukaupungissaan ja ihastunut siihen, hän on hämmillään omista tunteistaan ja yrittää tieteen avulla selittää sitä. Tutkia kirjoja ja koristeita, hakee selitystä järjestä. Lopulta Jack koittaa löytää joulun syvimmän olemuksen olemalla itse pukkina ja juhlimalla sitä itse. Kaiken pilalle mentyään ja lopulta joulun tultua Halloweentowniin Jack vihdoinkin löytää joulun syvimmän olemuksen omien luittensa syövereistä: välittämisen ja rakkauden, joka kohteena on Sally.

Sallyn ihastus Jackia kohtaan tuodaan jo ihan alussa selväksi. Sally koittaa viestittää sitä elokuvan aikana Jackille monta kertaa, mutta Jackilla on aina muuta ajateltavaa. Vasta lopussa kun Sally on hänet pelastanut, Jack ymmärtää Sallyn tunteet. Sally pakenee isäntäänsä kaikin mahdollisin tavoin, koska tämä pitää häntä enemmänkin orjanaan. Sally on koittanut paeta useasti ja on valmis mieluummin loukkaantumaan, kuin jäämään isäntänsä luo. Sally on täytetty sisältä lehdillä, joten on ovelaa laittaa hänet itse korjaamaan, itseään kun hän konkreettisesti hajoaa korkean tornista hypyn jälkeen.  Pormestari on totaalinen friikki, hänellä ei selvästikkään ole muuta elämää kuin tulevan Halloweenin suunittelu. Sen takia hän on Jackista kokoajan riippuvainen. Hänen päänsä kääntyminen tunnetilojen mukaan on nerokasta. Viimeisimmällä katsomiskerralla vasta huomasin Zero koiran tärkeyden tässä elokuvassa. Aina olen pitänyt haamuhauvaa välinpitämättömänä, mutta ilman kyseistä koiraa Jack ei olisi eksynyt metsään mistä pääsee joulukaupunkiin. Zero tekee myös kirkkaalla nokallaan viittaukseen Petteri Punakuonoon, mikä on minusta läpinäkyvä ja turha viittaus.

Sally ja Jack yhdessä

Vaikea sanoa montako kertaa tämänkin elokuvan olen jo eläessäni katsonut. Joka ikisellä kerralla kuitenkin nautin tästä suunnattomasti, enkä vain voi olla ihmettelemättä miten hyvä oikeasti tämä elokuva voi olla. Se siältää kaikkea mitä hyältä elokuvalta vaaditaan: monipuoliset hahmot, jännä tarina, lumoavaa musiikkia, rakkautta, huumoria ja upeaa visuaalista karkkia silmille. Danny Elfmanin tekemä This is Halloween kappale on monille se ainoa ja oikea Halloweenbiisi, niin myös minullekkin.

Happy Halloween

Syysprinssi

Viime syksynä luin jostain lehdestä tälläisen elokuvan tulosta. Innostuin heti, koska tässä jutussa mainittiin sivuosassa olevan eräs suosikkini eli Olavi Uusivirta. Alkusyksystä sitten innostuin lainaamaan tämän Anja Snelmmannin kirjan ja lukemaan sen ennen elokuvan tuloa. Tykästyin kirjan rakaudenhuuman tunteeseen, vaikka luin sitä vähän heppoisella silmällä. Elokuvasta odotin tunnelmakuvausta rakkaudesta, mutta osasin kyllä olla skeptinen. Puolentoista tunnin elokuva, joka nojaa pelkkään tunteeseen on haastava saavuttaa ja vaatii lähes täydellisen kokonaisuuden.

Syysprinssi elokuvan mainosjuliste

Inka on nuori kirjallisuuden opiskelija Helsingissä. Hän ystävineen julkaisee Virhe lehteä, jonne he kirjoittavat punkin kuolemisesta ja vahvasta kapinasta tekstejä. Inka ihastuu syksyn kohuesikoiskirjailijaan Juhanaan ja jättää miehensä Juhanan takia. He viettävät yhdessä ihanaa aikaa ja aluksi Juhana näyttääkin unelmien prinssiltä ja pilvillä on kultareunat. Muutetaan yhteen ja kirjoitetaan yhdessä ja nautitaan yhdessäolosta täysin siemauksin. Pikku hiljaa Juhanasta kuitenkin paljastuu Inkalle eripuolia; mies on totaalinen kultalusikka suussa kasvanut pikkuporvari, jolla ei ole lainkaan itsetuntoa ja joka haluaa omistaa Inkan omistamisen halusta. Kaikki tämä saa Juhanan mielenterveyden heikkenemään pikkuhiljaa ja erohan siitä tulee. Elokuva alkaa Inkan käynnistä mielisairaalaan ja koko tarina kerrotaan Inkan muistelemana takaumana. Lopussa taas palataan nykyhetkeen ja huomataan kuinka heikossa hapessa Juhana on. Inka käy hänen luonansa päivittäin, mutta Juhana ei koskaan muista häntä. Hän ei muista heidän yhteistä palavaa rakkautta enään lainkaan. Vain kirjoittaminen on enään hänellä jäljellä. Inkalle jää onneksi kirjoittamisen lisäksi vielä ihanan nuoruudenrakkauden muistot.

Syysprinssin tarina on minun mielestäni todella kauniisti siirretty valkokankaalle. Elokuvassa on paljon niitä kauniita tunnelmahetkiä, joista pidin kirjassa valtavasti. Paljon pieniä yksityiskohtia ja syystuulta puhaltamaan katsojan kasvoille. Itse tarina oltiin kirjasta myös hyvin rakennettu, niin että siihen pystyi samaistumaan ja koskettamaan. Inkan ja Juhanan rakkaustarina eletään 1980-luvulla, joka oltiin vähän hääppöisesti Helsingin miljööseen rakennettu. Vaatteet oli liian kirpputorikaman näköisiä ja Juhanan viikset oli niin överit, että odotin jo milloin hän itse vetää ne naamastaan pois. Näyttelijävalinnat jo etukäteen minua vaivasikin, sillä Laura Birn (Inka) ja Lauri Tilkanen (Juhana) ei kumpikaan kuulu suosikkinäyttelijöitteni kastiin. Omalla tavallani pidin ja omalla tavallaan en pitänyt heidän roolitöistään, molemmilla siinä oli paljon hyvää, mutta myös huonoa. Yksinkertaisesti nämä näyttelijät olivat aivan liian vanhoja tekemään tätä rakaustarinaa ja jokin tietty kemia heidän väliltään uupui. Sivuosissa mainostetut Olavi Uusivirta ja ylikaiken vihaamani Paula Vesala eivät elokuvassa sanoaneet sanaakaan ja naamat näkyi vain muutamissa kohtauksissa. Ihmettelen, että miksi ihmeessä näillä sivunimillä tätäkin elokuvaa piti mainostaa.

Inka ja Juhana kirjoittamisen pauloissa

Inkan ja Juhanan rakkautta kirjassa kuvattiin paljon heidän intohimollansa toisiinsa ja kirjoittamiseen. Monissa kohdin he kirjoittivatkin yhdessä. Leffassakin on paljon näitä yhteisiä kirjoitushetkiä ja onnen tunteita sen suunnalta, mutta harmikseni sitä muuta intohimoa toiseen ei näytetty oikein kuin vain lakanoiden välissä. Olisin kaivannut hahmoille enemmän yhteistä lämpöä ja yhteistä intohimoa, vaikka kirjoittamisen syvimmän olemuksen keskusteluista, en niinkään lukemattomia seksikohtauksia joita elokuvassa oli. Hyvällä maulla ne oltiin onneksi tehty, niin ettei katsojana ne minua varsinaisesti häirinnyt, mutta vähän turhalta nuo seksikohtaukset minusta elokuvissa on, varsinkaan kun kyse ei ollut mistään seksielokuvasta. Kirjoittamisen intohimoa olisi ollut mielenkiintoisempi seurata.

James Bond Osat 1-3

Innostuin katsomaan nyt Bondeja erään kouluprojektin myötä. Miehelläni kun on iso boxi, joka sisältää kaikki elokuvat se on helppoa. Osasin Bondeilta odottaa vain klassista toimintaa ja komeiden herrasmiesten kasinolla peluuta. Tämän Sean Conneryn Bondin, joka on näissä kolmessa ensimmäisessä leffassa herrasmiesmäisyys on jo noussut toiminnan yli ja huomaan nauttivani näistä leffoista paljonkin.

Dr.No
Dr.No on ensimmäinen Bond, joka antaa hyvän alustan tuleville elokuville, Bond esitellään todella tyylikkäästi kasinolla pelaamassa ja voittaahan hän siellä aika kivan summan. Hauska myös nähdä ajankuvana kuinka esim. korttikenkä on pitänyt muotonsa noista päivistä näihin asti. Naiset heti hurmaantuvat Bondista, eikä ihme, sillä Sean Conneryllä on kyllä tarvittavaa karismaa tälläiseen rooliin. En keskittynyt niinkään elokuvan juoneen, vaan seurasit tapahtumia pieniä yksityiskohtia silmällä pitäen. Innostuin valtavasti tästä Bondin harrastamasta one liner huumorista, ne osuivat niin usein itse ytimeen. Bondin väkivaltaisuudesta olin jopa yllättynyt. Tiesin, että kyllä hän tapella osaa, mutta aika herkkä  liipasinsormi tällä meidänkin sankarillamme ilmeisesti on. Bond viihtyy tässä elokuvassa pitkään Jamaikalla, jossa on aivan uskomattoman upeat lokaatiot. Eräällä Jamaikalaisella saarella Bond sitten tapaa ihan randomisti tälläisen uhkean Honeyn, josta tulee elokuvan neitokainen. He törmäävät saarella robottiin, jota Dr.No ohjaa ja joutuu heidän vangeikseen. Tietenkin Bond pelastaa heidät pulasta ja lopulta tohtorin salainen labra/tehdas/mikä lie räjähtää ja Bond matkustaa pelastusveneellä kaunottaren kanssa karkuun.

Dr. No elokuvan mainosjuliste

 James Bond Istanbulissa
James saa tehtäväkseen lähteä jälleen matkalle, jossa hän tapaa mitä moninaisempia henkilöitä. On kauniita naisia, huijareita ja venäläisiä. Itse juonesta en jälleen ymmärtänyt mitään, mutta en antanut sen haitata. Nautin suunnattoman paljon pitkistä kohtauksista pikajunassa, joka sisälsi niin valtavasti jännitettä ja tunnelmaa. Taistelut ja vempeleet ovat astetta kovempia mitä Dr.No elokuvassa ja veri lentää herkemmin. Tässä elokuvassa ei ole yhtä komeita lokaatioita, mitä Jamaikalla, mutta tämähän sijoittuukin Eurooppaan. Lopussa en oikein tykännyt siitä kohtauksesta, missä Bondia niin suoraan pommitettiin, siinä vaiheessa elokuva tuntui jo ylipitkältä. Kun Bond pääsee taas lopussa veneellä naisensa kanssa karkuun, niin tuli vähän sellainen käsitys, että loppuuko nyt joka elokuva aina tälläiseen veneilykohtaukseen? Tämä elokuva oli minulle vähän liian pitkä, mutta sen pelastaa nämä James Bondin monet hetket naiskauneuden edessä ja kyllä tämä sisälsi enemmän kaunista romantiikkaa.

From Russia with love (suomennettuna James Bond Istanbulissa) elokuvan mainosjuliste

Kultasormi
Kultasormi alkaa aivan mahtavalla kohtauksella kortinpeluusta uima-altaan pihalla. Hieno uima-allas onkin, kun ei ole yhtään eläkeläistä vaan vain nuoria komeita kolleja ja kissoja. Tykkään valtavasti katsoa kun hahmot pelaavat ja tässä alussa onkin kiihkeä korttipeli, sekä vielä golf ottelu mukana. Molemmissa sai jännittää kuka voittaa. Tämän Kultasormityypin kultaobsessio saa minut niin nauramaan, kun olen niin paljon aikoinaan katsonut tästä vitsistä väännettyä Austin Powers ja Kultamunaa. Kaiken pitää olla niin kullitettua, että hankitaan siihen hommaan kunnon laserit ja kaikki. Juonen ymmärsin vasta ihan loppupuolella kun Bond hengaili siellä kultavarastossa ja tappeli vastaan ja koitti saada pommia purettua. Kun pommissa oli vielä aikakytkin niin sain kyllä kovasti jännittää Bondin puolesta, että ehtiikö ajoissa. Kultasormen oikea käsi, kunnon bodaajaukko Hanslankari sai minulta lopputappelussa suurimmat naurut (sillä hänen kopio löytyy myös Austin Powersseista) ja Hanslankarin loppu on aivan nerokas. Tämä oli kyllä hauska ja menevä seikkailu alussa ja lopussa, keskikohta vähän vain tuntui laahaavalta.

Kultasormi elokuvan mainosjuliste

 Kaikissa näissä kolmessa Bondissa 007 agenttinamme on siis Sean Connery, aivan hurmaava herrasmies jos minulta kysytään. Tykkään valtavasti näistä Bondien rakenteesta pyssynpiippijen ja teemalaulujen suhteen. Odotan jo innolla Pierce Prosnanin versiota Bondista, sillä hän kuuluu suosikkinäyttelijöihini. James Bondit on minulle ollut aiemmin vain nimenä tuttuja, varsinkin Austin Powers parodia elokuvista. Kaikki Powersit olen katsonut moneen otteeseen, joten nyt on todella kiva huoma näitä elokuva katsoessa, mitä kaikkia Bondeista Powersseihin otettiin mukaan. On otettu nimiä (Bond The spy who loved me ja Goldfinger ja Powers The spy who shagged me ja Golmember) autojen kummallisia kapistuksia, pahojen tohtorien laboratorioita, vetosäteitä, ansoja ja lokaatioita. Dr.No elokuvasta suoraan on jopa otettu Honeyn nousu saarelle väännöksenä toiseen Austinin leffaan, jossa Austin tulee saarelle samanlaisissa bikineissä.
Kaikenkaikkiaan ekat kolme Bondia on ylittänyt matalat odotukseni. Seuraavan kolmen jälkeen kerron taas lisää, mitä ajatuksia Bondit herättävät.

Teit meistä kauniin

Kuulin tällaisen elokuvan teosta jo muutamia vuosia sitten, alun perin varmaan jostain Roope Salmisen haastattelusta. Päätin jo silloin, että elokuvan haluan nähdä, vaikka aihe "Apulanta elokuva" ei niin kiihkeästi minua houkutellut. Olin viimevuonna Helsingin matkamessuilla jossa Heinolan osastoa mainostettiin tällä elokuvalla ja se sai minun kunnolla kiinnostumaan tästä elokuvasta (aiheesta Sijainti osana elokuvaa on joskus tulossa oma postauksenaan, tästä idean saaneena). Nuitten matkamessujen ja elokuvan tuottajan tapaamisen jälkeen aloin todella odottaa syksyä 2016. Mainoksia ja trailereita alkoi pyörimän tuossa kesän aikoihin, mutta koitin visusti olla spoilaamatta itseäni. Arvostelujenkin lukemista vältin ennen elokuvaa. Sen vain otin ajatuksena positiivisesti vastaan, että Teit meistä kauniin on enemmän nuorisoelokuva, joka sijoittuu 90-luvun lamaan, eikä niinkään Apulanta bändielokuva (samalla tavalla kuin vaikka Ganes).

Teit meistä kauniin elokuvan mainosjuliste

 90-luvun alku ja sijainti Heinola. Tuukka on huligaani, joka ei näyt välittävän mistään. Punkkari Antti tutustuu Toniin ja perustaa hänen ja ystävänsä Sipen kanssa bändin. Tuukan porukoilla majailee vaihto-oppilas Mandy, joka päätyy poikien bändiin ja johon Sipe rakastuu. Mandy kuitenkin joutuu palaamaan takaisin kotiinsa ja Mandyn ehdotuksesta uudeksi basistiksi otetaan Tuukka, josta Antti ei kamalasti välitä. Elokuvassa kuvataan näitten nuorten elämää vanhempien talousahdingon alla, nuoruuden raivoa ja epätietoisuutta, rakkautta ja sen aikaisia suuria kysymyksiä: Mikä minusta voi tulla isona? Kun Apulanta on saanut vähän nimeä ja voittavat paikallisen bändiskaban (jossa kisailee myös minulle paljon Apulantaa tärkeämpi bändi Tehosekoitin kappaleella Fiksu ja Kypsä) niin he pääsevät jo pienesti julkisuuden makuun. Eräässä haastattelussa sitten Sipe ja Tuukka laukovat ihan omiaan, josta Antti suuttuu toden teolla ja lähtee menemään bändistä. Uudeksi leaderiksi päättyy Toni, joka ottaa enemmän laulajan ja sanoittajan paikkaa. Antti kun ei muutenkaan hänen lauluistansa välittänyt. Vaikka kaikki näyttää hetken hyvältä, niin bändin pysyvyys ei ole taattu. Toni pyrkii opiskelemaan tyttöystävän mieliksi ja Tuukkaa ei välillä kiinnosta koko homma kun näkee isänsä makaavan sairaalassa. Suosikkikohtaukseni elokuvassa olikin tämä ns. Katutappelu, jossa Toni ja Tuukka ottavat yhteen ja mistä syntyy Apulannan parhaimman kappaleen sanat: "Mitä kuuluu?" "No hyvä sun on puhuu, ku sä et tiedä miltä musta tuntuu!". Siitä tietty tulee hitti, joka näyttää Apulannan uuden suunnan ja johtaa lopputeksteihin.

Heinola oltiin hienosti saatu näyttämään hyvin ysäriltä, varsinkin hahmojen kodeissa oli paljonkin minulle lapsuudesta tuttua tavaraa ja pidin valtavasti siitä (vaikka joidenkin mielestä se liian klassiselta korostukselta kuulostaa) että kaupan myyjä sanoi tuotteen perään markat ja pennit. Elokuvassa oli yllättävänkin paljon ulkokohtauksia ja tuntui että vaikka elokuvassa mentiinkin monia vuosia eteenpäin, niin ulkona oli aina syksy. Se jotenkin rytmitti tarinaa kivasti, että vaikka vuosi vaihtui niin aina kuvattiin vuoden syksyä. Musiikki ei jäänyt mitenkään kamalasti mieleeni, muuta kuin tuo Tehosekoittimen Fiksu ja Kypsä. Tunnistin ensin kappaleen ja sitten ihmettelin että vitsi, Tehosekoitinkin on päässyt osaksi leffaa. Tietysti myös Mitä Kuuluu -kappale saadaan kuulla loppupuolella, kun kuvataan siihen musavideota.

Tuukka Temonen (Iiro Panula)

 Se yllättävin, jota en todellakaan osannut leffalta odottaa oli näitten päähenkilöiden näyttelijäntyö. Siis jumalauta: Iiro Panulasta (Tuukka) ja Tatu Sinisalosta (Toni) tullaan kuulemaan vielä. Näiden hahmot olivat siis niin täyttä timanttia. Samaistuttavia, uskottavia, täynnä juuri sellaista nuoruuden ahdistusta sisällä, mihin pystyi täysin samaistumaan. Koin suuria tunteita näitä hahmoja kohtaan ja ihan varmasti jos tuollainen poika kuin Tuukka olisi elänyt minun nuoruudessani, se olisi varmasti ollut ensirakkauteni. Aivan mahtavaa! Roope Salmisen roolisuoritusta odotin varmasti eniten, enkä siihenkään pettynyt, tuollainen äkkipikainen vähän rähisijä ja varpaillaan oleva Antti on ollut varmasti herkullista näytellä. Hänen hahmonsa oli Tuukan lisäksi itselleni kaikkein mielenkiintoisin. Jotenkin vähän harmitti, kun Antin bändistä lähdön jälkeen hänen menemisiään ei elokuvassa kerrottu tarkemmin. Hänen tarinansa jäi ikään kuin kesken. Tatu Sinisalo Toni Virtasena oli jopa pelottavan yhdennäköinen, jopa ääni mukaan lukien. Oikean Sipen, Toni ja Tuukankin osasin jopa elokuvasta bongata. Sivuosanäyttelijöistä tykkäsin, mutta ehkä jopa eniten Tuukan isä esittävästä Tommi Tarulasta. Minullekin hän on ollut aina vain Salkkareiden Kari Taalasmaa, joten tällainen rooli häneltä oli yllättävä ja virkistävä.

Pidin valtavasti siitä, kuinka oikeasta elämästä oltiin saatu tähän joitain kohtia elävästi mukaan, kuten leffan lopussa näytettyä Jyrki-ohjelmaa. Kun Tuukka tyrkyttää Jyrkin tuon aikaiselle toimittajalle musavideota, niin siinä on oikea Katja Ståhl, eikä vaan joku näyttelemässä Katja Ståhlia. Perhekin kuulee kappaleen ensimmäistä kertaa luonnollisesti radiosta tai televisiosta ja kehuu keskenään, eikä mitään yltiöhypetystä, mitä olisi voitu odottaa. Kuinka vanhemmat ajattelee aluksi, että niin voihan tuollaista bänditouhua harrastaa, mutta ei siitä kunnon ammattia kannata tehdä. Kaikki tällaiset asiat teki tarinasta hyvin uskottavan. Elokuvassa oli yksi kohtaus jossa Antin hahmo rikkoo ns. katsojan neljännen seinän ja puhuu suoraan kameralle huutavat repliikkinsä, siitä että Apulanta ei ole enää hänen bändinsä. Itse pidin tästä neljännen seinän rikkomisestä tässä kohtauksessa valtavasti, sillä se antoi vielä enemmän itselle samaistuttavaa ahdistusta, mikä Tonille tästä huudosta koitui.

Ei voi muuta kuin sanoa tässä olevan se The Vuoden Paras Kotimainen elokuva. Lisää näitä! Tämä on loistava tienviitta uusille suomalaisille nuorisoelokuville.

Elokuvan tuottaja Olga Temonen Helsingin matkamessujen Heinolan osastolla

Antti Lautalaa näyttelevä Roope Salminen Ylen Nenäpäivässä vuonna 2015

Disney Klassikot 10: Melody Time

Olen katsonut tämän elokuvan varmaan vain yhteensä kolme kertaa ja viimeisin on ollut sellainen, kun  sain katsottua koko elokuvan kunnolla ajatuksen kanssa. Tämmönen lyhärikokoelma ei ajatuksena heti houkuta, mutta tämän sisältö on minusta yllättävän hyvä. Tykkään alkulaulusta, sillä se luo kivan tunnelman ja sävelten mukaan maalaava sivellin, joka tekee hahmoja, on elokuvan pienoinen esittely. Heti esitetään tämä koko elokuvan kattava kuvitusmainen tyyli. Tähän ei ole onneksi yritetty ympätä mitään kehyskertomusta (vaikka tollainen satukirja-alku näytetäänkin), vaan rehellisesti vain laitettu lyhytelokuvat peräkkäim. Jokainen lyhytelokuva alkaa siveltimen vedolla, mikä on kiva rytmittävä tekijä siihen, että elokuva vaihtuu.

Melody Time elokuvan vanha mainosjuliste

Once upon a wintertime
Tämä on ainoa lyhytelokuva näistä, jonka olen nähnyt jo monen monta kertaa etukäteen suomeksi Mikki Hiiren jouluaattovideolla. Se on jo lapsena noussut suosikikseni ja on ihan täynnä nostalgisia hetkiä minulle. Rakastan sitä, kun tässä näkyy naisen alushameet ja kaikki ovat eri värisiä.  Animaatio on niin lumoavaa: hahmojen tekemät sydämet, puiden muodot, maisemat, värivaihtelut, taivaan ja veden suorat linjat, kaikki pehmeät muodot.

Once Upon A Wintertime

Heti alussa rakastun siihen ihanaan fonttiin, millä elokuva esitellään ja pariskuntataulun takana olevaan lamppuun. Tämä tarina sisältää seikkailua, draamaa ja rakkauden tunnelmaa. Värien vaihtelevuus kuvaa hienosti tarinan uhkaavuutta ja päivän vaihtumista illaksi. Ihanaa kun eläimet on eläimellisiä, vaikka pupuja on luisteluun inhimillistetty. Musiikki kanssa on sovitettu vaaran uhkaan ja ihanaan romanttiseen talventaikaan. Rakastan tätä yli kaiken ja Once Upon A Wintertime on ylivoimaisesti suosikki lyhytelokuvani.

Bumble Boogie
Tämä animaatiopätkä on hyvin fantasiamainen ja siksi tulee olo, että onkohan tämä nyt oikeassa elokuvassa. Jotenkin myös tulee mieleen Warner Brosin vanhat lyhytelokuvat, kun värit vaihtuvat niin radikaalisti ja nopeasti. Kimalaisella on ihan valtavan suuret silmät, enkä näe hänellä oikein mitään tarkoitusta tässä, kun varsinaista juonta ei kuitenkaan ole. Ehkä olisi toiminut jopa paremmin ilman tätä kimalaista. Soittimien muutos ja eläimellinen käytös on vähän pelottavaa. Tässä on sama tunnelma, kuin Nalle Puhin Möhköfantit ja Tärpissä ja Dumbon elefanttimarssissa. Yhtä kaaottimainen ja sekava. Ei mitenkään mieleenpainuva lyhäri.

Bumble Boogie

The Legend of Johnny Appleseed
Tykkään tässä taas satukirja alusta ja sen alkukuva on kaunis, kun vaaleanpunaiset pilvet, eli omenapuut kasvaa maasta taivaaseen. Mielikuvituksellista ja juonellinen tarina on makuuni kivempi, kuin juoneton. Taustat on taas kaunista kuvitusta, oikein maalauksellisia. Johnnyn kohtaamat karavaanarit on mielenkiintoisia ja niitä olisi mielellään nähnyt enemmänkin. Johnnyn lauluääni ja laulujen rytmit ovat kivoja. Nämä laulut rytmittä tarinaa. Karavaanarien kulkue on massiivinen ja siitä Johnny kokee väheksyntää, kun ei itse ole uudisraivaaja. Hänen suojelusenkeli on samaa henkeä, mitä muutenkin Disney lyhäreissä, paitsi ilman kliseisiä valkoista pukua ja siipiä. Kivaa, että enkelistä tehty enemmän perinteisen metsäukon tapainen.

The Legend Of Johny Applessed

 Kun Johnny lähtee liikkeelle, metsä on hienon tunnelmallinen eri tavoilla. Vesiputous on pyörivä, puut pitkiä ja värit tumman vihreää, violettia ja sinistä. Metsän pikku eläimet ovat kyllä suoraan Lumikista. Tämä lyhäri on Disneyltä jopa yllättävän uskonnollinen, kun Johnny laulaa Herrasta niin positiiviseen sävyyn ja kuljettaa raamattua mukana. Ihanaa, kun Johnny tykkää eläimistä ja siksi eläimillä ei ollut mitään pahoja ennakkoluuloja sen suhteen ja ne jättää omenapuut rauhassa kasvamaan. Pikainen vuoden kuluminen on kuvattu sään vaihteluilla kauniisti, tykkään aina nähdä edes vilaukselta syksyn lehtiä.  Omenajuhlat on todelliset karnevaalit; mukavan perinteiset kaikkine vanhoine soittimeen, leikkeineen, ruokineen ja rytmikkäine tansseineen. Johnny paremman näköinen vanhana kuin nuorena, hänelle sopii parta. Tarinan loppu on vähän surullinen, kun hahmo kuolee, mutta hänen omenapuunsa leviää ympäri maailman. Hahmon kuolema on kuitenkin tehty koomisesti, kun muuttuu samanlaiseksi enkeliksi, mitä hänen oma enkelinsä.

Little Toot
Nyt ainakin tiedän, mistä mtv3 "Hinaaja" lastenohjelma on kopioitu, ihan suoraan tästä aihetta ja muotoja myöten. Elokuva ei ole erikoisen mieleenpainuva. Jotenkin Pikku Hinaajan inhimillistämien ei ole kiinnostava, tai sitten tarina itsessään ei vaan vetoa minuun. Vesi on kuitenkin animoitu kauniisti tähän. Kun Little Toot vahingossa aiheuttaa laivan tuhoamaan kaupunkia ja hän joutuu vankilalaivojen väliin, niin se on aika kova rangaistus noin pikkuiselle hinaajalle. Tämän hylkääminen ja erottaminen minusta tuntuu jo todella kohtuuttomalta, varsinkin kun merimerkit kiusaavat vielä siellä. Little Toot ehtii ensimmisenä auttamaan pulassa ollutta laivaa ja näin saa tekonsa anteeksi. Vaikka tällä tavalla lyhäriin on haettu draamaa, niin se ei kuitenkaan saa kosketettua minua millään tavalla.

Little Toot

Trees
Tämä yhdistää runon, kuvan ja sävelen ihan täydellisesti. Värit ja muodot ovat uskomattoman upeat. Veden kimallus aitoa, oravien hännät liikkuvat aidosti, auringon säteet kimaltaa upeasti, sade on vahvaa, pisarat kimaltaa hämyisästi, ukkonen ihan loistaa, puut ovat symmetrisiä, hämähäkinseitit kimaltavat, lehtien värit valloittavat ja niiden lento on samantyylistä, mitä on käytetty Bambissa ja Pocahontasissa myöhemmin. Talviset oksat sopivat hyvin loppuun ja viimeinen kuva on ihastuttava. Animaatio on niin kaunista, että se vie huomion itse runosta ja laulusta. Todella upea, maalauksellinen luontokuvaus.

Trees

Blame it on the samba
Mielikuvituksellisuus tässä taas ihan huipussaan, kun kirjasta tulee ravintola, jossa on paljon ihanan muotoisia puita. Tausta alkupuolella on kivan tumma, joka herää hahmojen ja musiikin myötä eloon. Kiva nähdä Josea välillä, olisi mukava nähdä tätä hahmoa enemmänkin. Musiikki ei kuitenkaan ole yhtä hyvää sambaa kuin Saludos Amigossa. Tämä hassu papatialintu ei noussut tässä yhtään niin vitsailevaksi vitsiniekaksi, mitä olen Aku Ankka lyhärissä nähnyt, vaikka tämä on selvästi sama lintu. Ihmisnainen soittamassa pianoa ei käy tähän, se rikkoo tämän animaation lumon ja vie liikaa huomiota Akulta ja Joselta.  Samba musiikki lähtee vasta kunnolla käyntiin, kun bongorummut tulee mukaan.  Aku ja Jose tanssivat nuottien ympärillä ja sitä kautta tulee mieleen jo nähty Bomble Boogie. Vähän mitään sanomaton lyhäri ja tämä olisi voinut mieluummin olla temaattisesti Kolmessa Cabarellossa tai Saludos Amigossa, mieluummin kuin tässä.

Blame it on the samba

Pecosos Bill
Slovarikaiholaulu ei sovi oikein villiin länteen, sillä se antaa odottaa jotain tylsähköä. Aavikko ei paikkana oikein kiehdo, vaikka siellä on hienot pölypallerotomujutut lentämässä. Laulu on  ihan liian masentava ja oikeat ihmiset taas yhdistettynä animaatioon näyttää omaan silmään jotenkin oudolta. Heillä on kyllä kivat, asiaankuuluvat länkkärivaatteet. En itse siltikään välitä tälläisistä kehyskertomuksista, mitä nämä länkkärit kertovat lapselleen.

Pecasos Bill

Itse animaatio-osuus on kivan näköistä. Hahmot on hyvin karikatyyrimäisiä ja alkuun värit todella oransseja ja yössä sinisiä. Kuivan oloista ja muun elokuvan monipuolinen väriloisto puuttuu tästä. Bill ja kojootit ei ole mitenkään erikoisen mielenkiintoisia ja kertojakaan ei saa tuotua tähän oikein mitään uutta. Poika pussaili hevostaan, mikä taisi olla mielenkiintoisin  kohta. Koko tarina käydään kertojien laulun kautta ja siksi myös siitä ei ehkä saa kunnolla kiinni, kun nämä on vain välähdyksiä Billin elämästä. Kokoajan tapahtuu jotain liian päättömällä tahdilla ja nopeasti ilman kunnon syytä. Animaatio tuntuu liian levottomalta ja liioitellulta. Bilyn ja Suen kosinta on ainoa rauhoittumisen hetki, sydämet taivaalla on suloiset.  Suen tekopeppu hameen alla on aika hämmentävä, onko tuollasia oikeasti joskus käytetty? Levottomuus jatkuu valitettavasti taas tuon pienenkin hengähdyshetken jälkeen. Lopun Suen "lento" kuuhun tulee jotenkin ihan puskista ja tuntuu halvalta ratkaisulta, että siksi kojootit ulvoo Billyn kanssa kuuta. Aika kuiva tarina, yhtä kuiva kuin aavikkokin. 

Elokuva alkoi siveltimellä. Onneksi myös loppuikin, että edes jotain yhtäläisyyttä kokonaisuuteen saatiin. Näistä seitsemästä lyhytelokuvasta kolmesta pidin paljonkin ja neljä jäi vaisuksi.

Melody Timen nykyinen mainosjuliste