Onnelin ja Annelin Talvi

Onnelin ja Annelin Talvi on itsenäinen jatko-osa viime syksynä ilmestyneelle Onneli ja Anneli elokuvalle. Se voitti Jussin parhaasta pukusuunnittelusta, eikä minusta suotta. Elokuva hurmasi minut ihanilla yksityiskohtaisilla lavasteillaan ja runsaalla, lapsellisella ja mielikuvituksellisella puvustuksellaan. Ensimmäisen elokuvan juoni ei vaan minua vakuuttanut ja varsinkin aikuisten roolisuoritukset oli minulle pettymyksiä.  Tingelstiina ja Tangelstiina oli liian lapsellisia hahmoja, ettei aikuisena niistä pystynyt nauttimaan ja Samuli Vauramon esittämä Arska oli liian ilmiselvä pahis. Onnelista ja Annelista pidin suunnattomasti ja Jaakko Saariluomen poliisista. Näillä ensimmäisen elokuvan kokemuksilla odotin Onnelin ja Annelin Talvesta kaunista, mutta yksinkertaista tarinaa.

Onnelin ja Annelin Talvi elokuvan mainosjuliste

Onnelin ja Annelin Talvi alkaa siitä, kun tytöt leikkivät pihallansa. He tervehtivät nykyään naapurissa asuvaa Urho Ulpukkaa ja tämän vaimoaan, sekä matkoille lähtevää Tingelstiinaa ja Tangelstiinaa. Kotia mennessään he tapaavat pikkuautossa ajavan Vaaksanheimojen perheen. Perhe on joutunut autokolariin ja hakevat tytöiltä apua, kun he etsivät tytöillekkin asuntonsa myynyttä Rouva Ruusupuuta. Onneli ja Anneli majoittaa Vaaksanheimolaistenperheen nukkekotiinsa ja he viettävät yhdessä ikimuistosta talvea ja pikkujoulua. Tarinan pahiksena tällä kertaa toimii ensimmäisestä elokuvasta tutun Arskan (joka on nyt automekaanikko) naisystävä.

Juonellisesti vanhemmalle katsojalle Onnelin ja Annelin Talvi ei antanut mitään syväluotaavaa opetusta. Vaaksanheimolaset oli "kutistettu" hyvin ja he aina puhuivatkin siitä, kuinka pienet pitää ottaa huomioon ensin. Elokuvan tärkein ja alleviivaavin opetus olikin Putti Vaaksanheimon suusta "En ole mikään joku, olen Putti Vaaksanheimo!". Putin kohdalla tapahtui myös hahmon suurin kasvutarina, ei pelkästään fyysisesti, vaan myös henkisesti. Heti elokuvan alussa Putti valitteli pienuuttaan, mutta lopulta isoksi kasvaessaan halusi taas olla oma Putti itsensä. Vaaksanheimolaiset olivat erilaisia muihin ihmisiin verrattuna pienuudellaan ja siksi he joutuivat usein muuttamaan isojen ihmisten välinpitämättömyyden takia. Pientä pakolaisteemaa tähän oli haettu taakse, mutten sitä paljoa löytänyt.

Onnelin ja Annelin talo kauniissa talvessa. Vaaksanheimolaiset etsivät Rouva Ruusupuuta

Vaaksanheimolaiset oli tämän uuden elokuvan mieleenpainuvimpia hahmoja ja elokuva keskittyi ihan täysin niihin, paljon enemmän kuin itse Onneliin ja Anneliin. Vaaksanheimon perhe näytteli loistavasti; herra (Joonas Saartamo) oli kokoajan todella kaino, rouva (yksi uusi suosikkinäyttelijäni Anna-Leena Sipilä) hellä ja huolehtiva, mummo (ikisuosikkini Leena Uotila) persoonallinen, äänekäs ja poikkeuksellisen notkea ja pikku Putti Vaaksanheimo ihana perheen esikoinen. Tykkäsin valtavasti katsoa, kuinka Onneli ja Anneli piti heistä huolta ja nämä elelivät pienessä nukkekodissa.

Vaaksanheimolaisten, ihanan Onnelin ja Annelin, poliisi Urhon ja rouva Ruusupuun hahmojen liäksi tämä elokuva veti mukaansa uskomattomilla kuvauksillaan. Talvi oli ihanan sinertävä ja valkoinen. Jouluvalot oli esillä, käytiin joulutorilla ja alussa näkyi jopa pieni valloittava poni. Onnelin ja Annelin talo oli taas ihanasti sisustettu ja koristeltu jouluisesti.  Hahmojen vaatteet oli todella yksityiskohtaisia ja talveen sopivia, mutten ymmärtänyt tämän Arskan tyttöystävän "nuorekasta" pukeutumista. Hei, ei kukaan pidä legginggsejä keskellä kylmää talvea!

Pikkujouluissa tapahtuva hahmojen lento oli mukava fantasiaelementti tähän elokuvaan ja loi tähän hiukan enemmän taianomaisuutta, kuin ensimmäiseen Onneliin ja Anneliin. Odotukset täyttyi enemmän kuin uskoinkaan.

Melukylässä Tapahtuu

Melukylässä Tapahtuu on toinen ruotsalaisen Lasse Hallströmin tekemä Melukylään sijoittuva elokuva, aiempi on Melukylän lapset. Ruotsissa on jo 60-luvulla tehty ensimmäinen elokuvaversio näistä Astrid Lindgrenin lastenkirjoista, mutta sitä ei ainakaan tietääkseni ole missään saatavilla. Olisi kyllä mielenkiintoista nähdä.

Melukylässä tapahtuu elokuvan kansi

Elokuvan käsikirjoitus on otettu ihan suoraan alkuperäisestä kirjasta, eikä olla lähdetty missään kohdassa sooloilemaan. Pidän tästä vanhanajan tyylistä, minkä elokuva luo idyllisestä pikkukylästä pienine lapsineen ja heidän pienine murheineen. Elokuva, kuten ei kirjakaan, sisällä mitään varsianista juonta, vaan ne on pullollaan pieniä tapahtmia lasten näkökulmista. Kuinka voi nauttia tunteesta, kun hyppii syksyn sateisissa lätäköissä. Odottaa joulun tuloa niin, että hiuksen harmaantuu. Kuinka voi syödä eväät, niin että ne kulkee mahalaukussa, eikä koululaukussa. Miten keväällä voi leikkiä prinsessaa. Kuinka huiputtaa opettajaa aprillipäivänä? Miten viedä pikkuisen lampaan kouluun? Voiko Liisasta tulla isona lastenhoitaja?

Koulumatkalla

Tykkäsin pienenä ihan älyttömästi Melukylän lapset tarinasta, jota kuuntelin Inkeri Walleniuksen rauhoittavalla äänellä c-kasetilta aina matkustellessamme jonnekkin. Hahmojen kuvat loin päähäni c-kasettiboxin kannesta, joten olisin itse jopa odottanut itseltäni sitä, etten pysty hyväksymään näyteltyjä hahmoja mielikuvien tilalle. C-kasetin tarina kuitenkin päättyi aina jouluun ja tämä elokuva alkoi vasta syksystä, joten sillä ei niin suuresti ollut väliä. Nämä joulun jälkeiset tarinan tapahtumat ei ollu mulle mitenkään entuudestaan tuttuja, joten elokuva tuntuu hyvin tuoreelta katsellessa ja mukaansa vievältä. Dvdeellä ei valitettavasti ole lainkaan tekstitysraitaa suomeksi, joten katsoin sitten kokonaan suomidubila, sillä ruotsinkielentaitoni ei olisi tähän riittänyt. Dubbi oli ihan ok-tasoa live action elokuvaksi, ei häiritsevä, muttei liiemmin varsinkaan aikuisten kohdalla nautittava. Lasten dubbiäänet olivat mieluisampia.

Pieni Melukylä

Nautin elokuvan maisemista ja miljööstä aivan tajuttomasti. Haluaisin niin kovin itesekkin elää noin idyllisessä maailmassa, missä ei ole autoja, ei pahuutta, ei ilkeyttä, ei mitään väärää, vain viaton lapsenusko ja ne parhaat kaverit ja rakas perhe ympärillä. Tämä on todella tunnelmointielokuva ja maisemat älyttömän kauniita. Varsinkin elokuvan alkupuolistko sai minut jo liiankin joulumielelle. Pienet tönöt valoa ikkunoissaan lumikinosten alla pimeydessä, ihanaa. Luonto kukkii kauniina jokaisessa vuodenajassa ja koko Melukylä hehkuu vanhanaikaista rauhaa ja rakkautta, odotusta ja onnea, kuiskausta ja kutkuttavia salaisuuksia.

Jouluyö

Marnie - Tyttö ikkunassa

En yleensä pidä amimesta ja vaikka tässä viimosen puolenvuoden sisällä olen katsonut avomiehen pyynnöstä hänen kanssaan studio Ghiblin elokuvia, niin en vaan ole ymmärtänyt mitä hienoa näissä on. Olen kait liian syävsti ja kiintyneesti katsonut Disneyn animaatioita, kun se japanilainen tyyli ei vain pure minuun. Olen katsonut elämäni aikana monelaisia elokuva ja kaksi kaikista ahdistavinta (Henkien kätkemä ja Tulikärpästen hauta) on tullut Ghibliltä. Siksi pelkäsin vähän valmiiksi tätä uutta Ghibliä ja mietin, miksi ihmeessä lupauduin katsomaan tämän avomieheni kanssa jopa elokuvateatterissa. Yllätyin suuresti, kun Marnie oli niin hyvä, jopa niin hyvä, että sen voisi katsoa joskus uudestaan.

Marnie Tyttö Ikkunassa elokuvan suomijuliste

Anna on 12-vuotias, adoptoitu tyttö, joka kärsii masennuksesta. Hän tykkää piirtää, muttei uskalla näyttää kenellekkään piirustuksiaan. Koulussa kaverit sanoo hänen olleen ihan mukava, mutta todella hiljainen. Annan adoptioäiti lähettää Annan maalle saamaan raitista ilmaa (joka tekisi hyvää tämän astmalle, mutta tosiasiassa tietenkin pyrkii tämän saamaan laajempaa kaveripiiriä). Anna on aluksi vähän vastahakoinen, ei päästä ketään lähelleen, kunnes näkee läheisen huvilan ikkunassa Marnien. Siitä kertoo tämä tarina, jossa useaan kohtaan mietin, onko tämä kaikki totta, vaiko pelkkää Annan mielikuvitusta.

Eroa edellisiin Ghibleihin löytyy tämän lempeästä tyylistä. Ghiblit on tunnettuja hyvin fantasiamaisesta otteestaan, mutta Marnien tarina on hyvin ihmisläheinen ja siksi paljon samaistuttavampi ja minun makuuni parempi kuin aikaisemmat. Animaatio on hurjan kaunista, kaikki rakennukset, metsät ja maisemat. Tosin Ghibli on aina osannut tehdä kauniita maisemia. Tähän elokuvaan hahmoille oltiin saatu luotua jo kunnolla persoonaa, mikä on yleensä mielestäni suurin ongelma Ghiblin elokuvissa. Niissä on hahmoja, joille tapahtuu kummia, mutta ite hahmot jäävät etäisiksi. Tässä Anna ja Marnie käydään taas hvyin syväluotaavasti läpi, mikkä on heidän taustansa, unelmansa ja toiveensa.

Elokuva sisälsi minulle vain yhden ahdistavan/pelottavan hetken, eli sen kun tytöt olivat siilossa. Hyi kamala kun säikähdin sitä ukkosta! Oli pakko pitää silmiä kiinni ja ajatteli päässäni, että kunpa tämä kohtaus loppuisi jo. 

Marnie opettaa Annaa soutamaan

Yksi asia tässä elokuvassa kuitenkin häiritsi. Tyttöjen ystävyys kuvattiin kauniisti, mutta koin vähän liian vahvasti Annan ja Marnien välillä seksuaalisia viboja. Kun Anna ensimmäisen kerran nousee Marnien veneeseen ja Marnie opettaa häntä soutamaan, koen liian vahvna heidän läheisyyden. Myöhemmin yhdessä tanssiessa ja metsässä halatessa tämä toistuu. He myös puhuvat toisillensa enemmänkin rakastavaisina, kun syvinä ystävinä. Varsinkin kun elokuvan lopussa tapahtui tämä käänne (jonka pystyi kyllä jo puolivälissä arvaamaan), että Marnie on Annen isoäiti nuorena, tämä seksuaalinen sävy alkoi todella häiritsemään. Tosin, haluan ajatella sen niin, että kun Anna on aluksi masentunut ja vihaa itsenään, Marnien tavatessaan hän tapaa ja ihastuu häneen puolissa mitä hänellä itsellään on piilossa. Tavallaan hän ihastuu isoäitinsä luonteessa siihen samaan mitä hänellä itselläänki on, muttei ole vielä löytänyt sitä. Vähän sama tunne tuli kotimaisen Luokkakokouksen lopussa kun se Jaajon hahmo rakastui omaan lapseensa. Siinä tosin se ajatus antoi hahmolle vaan lisää itserakkautta. Tässä tapauksessa rakkaus antaa Annalle itseluottamusta ja kykyä ylipäätään rakastaa itseään.

Todella positiivinen yllätys ja voin tätä suositella niille, jotka ei yleensä aniemsta pidä.
 

Disney klassikot 25: Hiidenpata

Hiidenpata ei ole koskaan kuulunut mitenkään erikoissuosikkeihini. Hämärä muistikuva ensikatsomisesta on ihan pikku lapsena Kuusamossa ukin ja mummin luona ja että video oisi silloin 90-luvun alkupuolella lainattu jostain paikallisesta videovuokraamosta. N. 8 vuotiaana  sain tämän vhs-kasetin käteeni  (1999?) ja ainoa juttu mitä tiesin tästä elokuvasta silloin oli, että tällä on ollut disneyn klassikko animaatiosta korkein ikäraja k10, joten vähän pelotti katsoa tätä silloin.  Olen tämän katsonut useita kertoja lapsuuden jälkeen, mutta aina elokuva on jäänyt minulle etäiseksi. En tiedä lainkaan mihin tämä tarina pohjautuu, joten ehkä se vaikuttaa asiaan.

Pidän tarinan usvaisesta alusta ja realistisista taustoista. Hiidenpatakin on oikean padan näköinen, metsä ja linna uskottavia. Linna on kuitenkin vähän liiankin realistinen värityken harmaa-musta-ruskea takia, minkä vuoksi se on tapahtumapaikkana tylsänoloinen, eikä näytä kiinostavalta. Elokuvan viimeinen kuva on kaikista kaunein ja idyllisin.

Hiidenpata elokuvan suomenkilinen vanha juliste

Hennikki possu on todella suloinen ja Hennikki on ihana nimi possulle. Aika erikoista että juuri possulle annetaan tämmöinen erityiskyky, kun possut kuuluu enemmänkin näihin halveksittuihin eläimiin, eikä taikaovimaisiin. Purrista tykkään valtavasti. Hän on elokuvan valopilkku ja kiinostavin pikkuolento. Yleensä nämä eläinsivuhahmot ärsyttää minua, mutta Purri tekee siinä kyllä poikkeuksen. Koska elokuva on muuten väritykseltään raskas ja tunnelma ahdistava, niin purripiristysruiske antaa tähän tarvitsevaa huumoria. Ihmishahmoista pidän taasen eniten Harposta, vaikka hän on porukasta sarjakuvamaisin. Vedenalaiset keijut ovat mukavan persoonallisia, ei lainkaan sellaisia stereotyyppisiä keijuja mitä on totuttu näkemään. Niiden luola vaan valitettavasti ei´sovi mielestäni näiden keijujen erikoisuuden kanssa yhteen. Hiidenpadan omistavat noidat on kiva lisä ja varsinkin tykkään kohdasta, jossa lihava noita iskee silmänsä Harpoon, muuttaa tämän sammakoksi ja Harpo juuttuu tämän rintojen väliin.

Taran, Elena ja Hornansarvi on valitettavasti minusta vaan tylsiä hahmoja. En ymmärrä Taranin motiivia päästä soturiksi, mitä hienoa siinä muka on? Taranin sankaruus ja nöyryys jää pieneksi pintaraapaisuksi, enkä ymmärrä miksi Taranille ja Elenalle piti tehdä herkistelykohtia, kun se ei syventänyt niiden ystävyyttä, eikä muutenkaan ole mielenkiintoinen. Okei, lopussa ne pussaa, mutta ei tämä elokuva minusta mitään rakkaustarinaa kaipaa sivulle.  Elenan suomidubin äänestä en pidä lainkaan, se ei ole tarpeeksi voimakas kyseiselle neitokaiselle.

Hornansarvesta puhutaan jo elokuvan alussa, mutta häntä kuvataan vasta myöhemmin. Hornansarven pelko hahmoille ja katsojille kasvaa jo ennen kuin itse hahmon näkee. Lopulta Hornansarvi ei mielestäni ole kovinkaan pelottava, koska hän on niin selkeä fantasiahahmo. Pelko tulee enemmänkin elokuvan ahdistavasta tunnelmasta. Tässä on käytetty paljon klassisen kauhuelokuvan elementtejä kuten luurangot, pääkallot, hämyisyys,  lepakot, pimeys, tuli, savu, hahmojen ja miljöön kuvaaminen ylhäältäpäin. Ehkä jopa vähän kliseistä.

Purri hyppää pahaan pataan. Purri ei pelkää

Hornansarven linnanvartijat ja työntekijät on tyyliteltyjä, osa ihmismäisiä ja osa örkkejä. Mihin Hornansarvi niitä tarvitsee, mikä on sen motiivi tappaa muita? Kuolleiden armeija on kiehtova, muttei erikoinen. Hornansarven vihreä örkkiapulainen on koetettu ilmeisesti tehdä tälläiseksi pahiksen huumorikaveriksi, mutta se ei kyllä toimi lainkaan. Hornansarven ja linnan tuhoutuminen on tehty siististi ja pelottavasti.

Mystisiä kysymyksiä minulle herättää tämä Elenan Valopallo, joka pelasti hänet. Sen tarkoitusta ja alkuperää ei kerrota missään. Myös Taranin taikamiekka jää arvoitukseksi. Mistä miekka on saanut mahtivoimansa, kun noidatkin sen haluaa niin kiihkeästi. Ja miksi ihmeessä noidat haluavat hiidenpadan takaisin itselleen?

Elokuvan ainut liikuttava kohtaus tulee lopussa, kun Purri rohkeana uhraa itsensä yhteisen hyvän vuoksi. Onneksi tämä on vain valekuolema. Lopussa mukavasti palataan alkuun kun näytetään jälleen Hennikki ja Dolphen. Muuten alku jäisi irralliseksi koko tarinasta

Idoleitani: Johnny Lee Michaels

Suurin osa kaikista idoleistani on elokuvista ja/tai televisosta tulleet minulle tutuiksi. Yleensä nämä ovat olleet näyttelijöitä/ääninäyttelijöitä tai taustatekijöitä, joita aloin pikkuhilja tunnistamaan. Monet suosikkieni tärkeimmät roolit ovat jo takana päin, mutta onneksi heidän jälkensä elää vanhoissa julkaisuissa. Näillä "esittelyillä" pyrin hahmottamaan mitkä tekeleet ovat saaneet kyseisen tekijän itselleni merkitykselliseksi.

Tämän kerran idolini on muusikko/säveltäjä Johnny Lee Michaels

Johnny Lee Michaels Bat Habit - The Life And Times Of The 69 Eyes dokumentissa vuonna 2003

Ensikosketus: Johnny Lee Michaelsin nimeen tutustuin ensimmäisen kerran kesällä 2006, kun innostuin valtavasti The 69 Eyes yhtyeen tuotennosta. Tarkemmin sanottuna kokoelmasta Framed in Blood, joka sisältää suurimmilta osin kappaleita levyistä Paris Kills ja Blessed be. Kansilehdestä pomppasi Johnnyn nimi mieleen molempien näiden levyjen tuottajana. Rakkauteni The 69 Eyesiin on vieläkin valtava ja pakko myöntää, että pidän Johnnyä yhtyeen kuudentena jäsenenä. Kaikki hänen tuottamansa levyt ovat ihan parhautta.

Muistettavimmat työt: Kun tuosta sitten vuosi tai kaksi kului niin lapsuuteni suosikki televisiosarja Ruusun aika julkaistiin dvdeellä. Ostin kaikki kolme levyboksia heti ilmestymispäivänä. Ensimmäisen jakson lopputeksteistä  bongasin Johnnyn nimen sarjan musiikin tekijänä ja olin ihan yllättynyt. En tiennytkään, että suosikkilevytuottajani ol itehnyt televiosiosarja musiikkia. Ruusun ajan taustamusiikki on todella lumoavaa ja saa minut aina ihastumaan sarjaan uudelleen ja uudelleen. Myöhemmin löysin Johnnyn vielä tehneen musiikkia yhteen kotimaiseen suosikki elokuvaani, Aleksi Mäkelän Esa ja Vesa - Auringonlaskun ratsastajat ja tv-sarjaan minkä onneksi kirjaston lastenhyllystä bongasin ennen vhs-kasettien tuhoa, eli 90-luvun alun nuorten sarja Kultainen salama. Näiden televisiosarjojen musiikkia olen löytänyt 1999 vuonna julkaistulta cd-levyltä Musiikkia suomalaisiin televisiosarjoihin. Näitten sarjojen musiikin lisäksi sillä levyllä tykästyin Shamppanjaa ja vaahtokarkkeja sarjan teemaan. Ja pieni nippelitieto vielä tähän loppuun; Johnny Lee Michaels on ollut ehdolla suomen euroviisuehdokkaaksi vuonna 1987, mutta tuli toiseksi Vicky Rostin Sata Salamaa viedessä voiton.

Kultainen Salama

Miksi juuri Johnny Lee Michaels: Johnny Lee Michaelsin säveltämässä televisio- ja elokuvamusiikissa on käytetty hyvin monipuolisesti eri soittimia ja hän on saanut musiikkiinsa ihan mahtavaa tunelmaa luotua. Kultainen salama nuortensarjan alkutunnarissa on saatu hyvin haettua sarjan nuoruutta, tuoreutta, ulkoilmaa ja seikkailun makua. Ruusun ajan kappaleisiin taas arjen onnea ja surua, juuri sitä mistä sarja itse kertoo. Hänen kappaleensa on aina jollaintavalla jännittäviä, haikeita ja kokoajan muuttuvia. Loppu kuulostaa yleensä erilaiselta miltä alussa kuvittelee.

Suosikkini: Nyt pistin pahan! The 69 Eyesin tuotannosta mainittakoot kolme kappaletta; Forever more, Still waters run deep ja Sleeping with lions. Kaikista kuulemistani televisio- ja elokuvasarja musiikeista suosikkini on Ruusun ajassa ollut Aasian Ruusu -teema. Yleensä tämä soi niillä herkimmillä hetkillä. Suuri muistoni tästä kappaleesta on kohtaus jossa Senni mummi makaa sängyssään ja lukee raamattua. Paikalle tulee tyttärentytär Roope, joka ei ymmärrä miksi mummi sanoo raamattua isoksi kirjaksi, kun eihän siinä niin mahottomasti  sivuja ole.

Ruususet: Meri, Illi, Esko, Marja, Nero ja Roope

Elämältä kaiken sain

Mika Kaurismäen viimesimmät elokuvat Haarautuvan rakkauden talo ja Tie pohjoiseen ovat molemmat tuottaneet minulle pienen pettymytksen, siitä että elokuvia on kuvailtu tragikomediana ja hyvistä alun aineksista elokuvat kuitenkin lopulta päättyi pienoisiin mafiajuttuihin. En ymmärrä, miksei voi tehdä sitä pelkkää ihmissuhdedraamakomediaa, miltä alku aina näyttää. Eikö oikeesti kukaan muu, kuin minä pidä sellaisista? Elämältä kaiken sain sisältää vähemmän tätä mafiatouhua, mutta pienesti sitäkin ja ne olikin niitä ainoita juttuja mistä en elokuvassa pitänyt.

Elämältlä kaiken sain elokuvajuliste

Suomen näyttelijäkaartin isot suosikkinimet Vesa-Matti Loiri, Armi Toivanen ja Peter Franzén tekivät tässä ihan losutavat roolit: Vesku vähän hassahtavana ukkijuoppo Urhona, Armi tiukkapipoisena Tiina äitinä ja Peter vähän koomisena nössykänä, mutta reppanana Tomina. Hänelle sopii paljon paremmin tämmöiset roolit, kuin ison egon pahikset. Ja siitä puheenollen tähän leffan pahikseen Kekeen eli Jani Volaseen. Volanen näytteli tässä kyllä taas niin itseään, eli ihan karmaisevaa jätkää. Heti ensivilkaisulla tiesin tässä olevan leffan paha jätkä, eikä hänellä ole sellaiseen mitään kunnon karismaa. Paha huokui hänestä heti lävitse. Anna-Maija Tuokkonen esittää Tiinan parasta kaveria, joka puhui liian vahvasti turkuamurtaen. Yllätysroolin teki ihana Lenita Susi nuorena Emiliana. Hänen hahmossaan oli sitä suurinta, elämänmakuista.

Tykkään elokuvan alkuasetelmasta. Ollaan luomassa uusioperhettä ja muutetaan vanhan isän luokse. Tiina hakee kontaktia Urhoon, jota ei enää edes kiinosta olla isänä isolle tytöllensä. Tiina purkaa pahaa oloaan Tomiin, mutta osaa myös avata itseään ja kertoa niistä nuoruuden huuman tunteista, mitä vanha kotitalo tuo mieleen. Tiinan ja Tomin yöllinen uintiretki on todella romanttinen ja kaunis näky. Ihmissuhteille ja toistensa kohtaamiselle annetaan aikaa ja oisin halunnut nähdä koko elokuvan kertovan vain siitä, ilman tätä mustaa lammasta Kakea, joka tietenkin remontillaan pilasi kaiken. Okei, sillä saatiin luotua pientä jännitystä pääseekö Urho ja Tomi lukitusta kellarista ulos, kun Emilia oli nuoremman remppamiehen kanssa veneilemässä ja tietty se lähteekö Tiina lopulta Keken kanssa purjehdusmatkalle. Toisaalta, katsojana sitä tietää, että päähenkilöille ei voi käydä huonosti, joten siihen se jännitys sitten katosikin.

Isä ja tytär ei ole ihan samalla aaltopituudella

Lavastus ja puvustus oli kaunista. Naantalin aurinko oli kuvauksissa paistanut ja miljöö on kaikin puolin uskottava, kuten päähahmotkin. Tunnelma on kaiken aikaa elämänmakuinen, sellainen että joka hetkestä pitää ottaa kaikki irti. Suosikkikohtinani olivat ne hetket, kun Urho ja Emilia viettivät kahden aikaa. Kuinka vanha voi oppia nuoremmalta ja nuori vanhemmalta. Pelkkä elokuvan yhdessä katsominen oli Urholle jo kyyneleen arvoinen kokemus ja heidät yhteisen filosoifointihetkensä kauniilla rantakalliolla maailman merkityksestä, ovat niitä hetkiä, kun elämältä saa kaiken irti.

Disney Klassikot 19: Viidakkokirja

Viidakkokirjakin on näitä elokuvia, joitka omistan lapsuudestani rämisevällä vhs kasetilla. Vasta vähän aikaa sitten sain ensimmäistä kertaa Viidakkokirja dvd:n halvalla hypysiini. En muistanut lainkaan, että Viidakkokirja alkaa tällä satukirjan kansikuvalla ja hämmstyin kyllä kun lopusssa sitä ei enää ollut. Viime  katsomiskerrasta on ilmeisesti kulunut hyvn pitkä aika, koska en lainkaan muistanut että Bagheera itse toimii alussa tarinan kertojana.

Katsomiskokemustani häiritsee hallitsevat värit. Eläimet ovat tylsän harmaita, kuten Mowglin tukka, viidakko on pääosin vihreää ja monissa lähikuvissa taustalla on vain sininen taivas. Samat värit toistuvat kohtauksissa liian pitkän ajan. Tosin viidakon vihreys ja rehevyys kokoajan korostaa eläinten värejä.  Vaikka viidakossa on myös pirteitä erivärisiä kasveja, ne ei riitä poistamaan vihreän hallitsemista.

Viidakkokirja elokuvan mainosjuliste

Taustoihin on panostettu paljon ja taivas on ihan aidon näköistä. Veden kimmellys on ihanan pirteää. Dvdeellä huomaa selkeästi, että taustoja ei tarkoituksellisesti edes ole koitettu  tehdä tarkasti, vaan pikemminkin on pyritty luoda illuusio viidakosta. Kasvit ovat mielikuvitusmaisia ja viidakon keskeltä löytyy savannia ja eroosia aluetta. Varjoihin on erityisesti panostettu. Yön joukkokohtauksissa vailitettavasti eläimet jäävät sumeiksi, kun harmaa ei erotu tarpeeksi selvästi yönsisnistä  taivasta vasten.Viidakkokirjassa on yksittäisiä hauskoja pikku kikkoja, kuten  Bagheeran, susien ja Kaan keltaiset silmät. Baloo ja Kenrali Hathi puhuvat välillä suoraan katsojalle kameraan ja kun elefantit askeltavat marssiaan, kamera tärisee askelten mukana.

Yöt vaihtuvat päiviksi salaman nopeasti, Shere Khanin silmien koko vaihtelee kuvakulmien mukaan ja Kha tuntuu pidentyvän välillä itsestään. Hänen pituutensa nimittäin muuttu, lähes joka kohdassa. Ehkä vain hän on aina venyvä? Elefanttien toilailut ovat Viidakkokirjan hauskinta antia. Olen aina luullut eleffanttilapsen olevan tyttö, paksuhkon tukan takia, mutta hän paljastuikin pojaksi. Hekottelen aina Kenraali Hathin komennoille ja lausahdukselle "Kuri on tärkeä." Apinakohtauksenkin on ilmeisesti takoitus olla hupaisa, mutta vilkkaat apinat ennemminkin saavat minut ärsyyntymään. Luin hypynarun hypiminen käsillä on ainoastaan ilahduttavaa. Baloon omien sanojensa mukaan "Svengaa kuin hirvi" apinoiden keskellä ja niinhän tekeekin. Karhun elämää ja apinalaulua hoilaan sujuvasti elokuvan mukana.

Aamumarssilla

Eläimet ovat viidakkokirjassa eläimiä, mutta Baloo on ihmismäinen ja siksi Mowgli viihtyy parhaiten hänen surassaan. Vaikka Baloo sanookin kohdelleensa Mowglia kuin omaa poikaa ja Mowgli kutsuu Balootaa "Karhuisäksi" niin heidän suhde on ennemminkin veljellinen ja kaverillinen.
Loppuuolella esiintyvät korpit tuntuvat irrallisisen oloisilta, vaikka sopivatkin eroosiotaustaan ja heidän keskustelunsakin ovat käytännössä kuollutta. He kumminkin saavat pois Mowglista pessimistisyyden ja negatiivisuuden. Toisaalta korpit kutsuu juuri tapaamaan Mowglia ystäväksi, mutta jättävät heti hänet yksin kun Shere Khan saapuu. Tässä lujonnon voimat auttavatt Mowgilia eniten pääsenään Shere Khanista eroon. Aikamoista tuuria?! Baloon lopun valekuolema ei ole tarpeeksi dramaattinen, koska se kestää vain niin lyhyen hetken.  Mowglin tapaama ihmiskylän tyttä laulaa kauniimmin kuin muistinkaan.